Uskonto toimii vain fantasiassa

Pidän fantasiakirjallisuudesta ja elokuvista. Pelaan myös jonkin verran roolipelejä. Niissä esiintyy usein velhoja ja pappeja, jotka kykenevät tekemään mahtitekoja tulipalloista kuolleista herättämisiin. Toisin sanoen fantasiamaailmoissa on paljon "normaalimaailman huuhaata".

Ateistina on helppoa lukea fantasiaa, koska voi aina ajatella että se "ei ole totta", vaan tarinaa. Ateisti ei joudu kohtaamaan fantasiakirjallisuuden ja Pyhien Kirjojensa yhteneväisyyksiä lausuessaan tämän. Samoin ateisti ja skeptikko voi pelata velhoa tai pappia roolipelissä. Se kun ei tarkoita sitä, että hän oikeasti uskosi magiaan tai edes pitäisi heidän ajattelumalliaan hyväksyttävänä. Itse pidän roolipelejä jonkinlaisena arjesta irrottautumisena, jolloin nimenomaan itsestä niin fyysisesti, sosiaalisesti kuin henkisestikin täysin poikkeavien hahmojen pelaaminen on itse asiassa mielenkiintoista. Jopa avartavaa. RPG:tä pelatessa minun ei tarvitse erikseen selittää että "en minä oikeasti tekisi noin". Kaikkien pitäisi tietää se muutenkin.

"Kunnolla uskovaisen" tunnistaa taas siitä että joko roolipelit ovat saatananpalvontaa - tai sitten hän haluaa pelata vain hahmoja joiden elämässä uskonnollinen vakaumus on tärkeä ja keskeinen voimavara. He voivat toki pelata muitakin kuin pappihahmoja, mutta uskovaisen pelaama thief on aina lukkoseppä tai vastaava, ja hänellä on kristillinen toimintaetiketti ja uskonnollinen vakaumus, joka antaa hänelle voimavaroja selviytymiseen eri tilanteista. Toisin sanoen; uskovaiselle itsestä irrottautuminen voi olla vaikeaa - jopa kuvitellussa tilanteessa eri hahmona kuin itse. Minusta tämä vaikuttaa itsekeskeiseltä omaan maailmaan käpertymiseltä ja kyvyttömyydeltä ajatella vaihtoehtoja.

Minusta heitä voidaan verrata näyttelijöihin. (Roolipelaaminen on eräänlaista improvisaatiota, jossa käsikirjoitetaan yhdessä tapahtumia roolihenkilöiden ympärille.) Hyvä näyttelijä, kuten hyvä roolipelaajakin, kykenee hoitamaan erilaisia rooleja. Myös sellaisia jotka ovat erilaisia kuin hän itse. Minkälainen on näyttelijä joka kykenee näyttelemään vain itseään ja itsensä kaltaisia - tai vaikka osaisi, ei suostuisi näyttelemään muunlaisia rooleja? Toki, jos hänen persoonansa on mielenkiintoinen, häntä voi odottaa ura luonnenäyttelijänä. Mutta varmaa on että kovin monipuolista uraa häneltä ei kannata odottaa.

Yhden naamanilmeen RPG -pelaaja on yhtä kaikki "histrio"..

Toki moni kristitty pelaa roolipeleissä erilaisia hahmoja, mutta jos pelaajan uskonnollisuus tulee esiin, se on jompi kumpi noista kahdesta. Luultavasti "normiuskova" -hihhulin silmissä "penseä" ja "luultavasti menetetty"- painuu luontevasti wiccojen, pakanoiden ja ateistejen -joita ainakin tiedän pelaajissa olevan aika runsaasti- joukkoon iloiseen.

Mutta palataan fantasiamaailmoihin;
Jos fantasiamaailmojen velhot ja papit tulisivat tähän todellisuuteen, heihin olisi helppo uskoa. Kun velhot heittelevät tulipalloja ja pappien vakaumus vaikuttaa muitakin parantavasti, on aika vaikeaa keksiä syitä miksi ne olisivat "huuhaata". Toki sitä voisi aina ajatella että ne tekevät sen jonkin tempun kautta tai että vakaumus vapauttaa jotain mekanismeja, jotka kuitenkaan eivät ole persoonallinen -tai muunkaanlainen- Jumala. Mutta hyötyä ei silti voisi kiistää. Kun ainut tunnettu keino laukaista tämä "tuntematon mekanismi" on uskonnollinen vakaumus kohti tiettyä Jumaluutta, on tälläisestä "uskon hypystä" konkreettista hyötyä.

Siksi fantasiamaailmoissa ei käytännössä voi pelata täysjärkistä skeptikkoateistia. Ehkä se on se syy, miksi sitä kutsutaan fantasiamaailmaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että roolipelaaminen olisi ateistivastaista; Tai jos onkin, se ei ainakaan näy.