Kenen arvot ; Tekijänoikeus moraaliin.

Blogissa vieraili uusi kommentoija, jose. Hänestä humanistiset arvot on paljon kristillisiä arvoja. Ja kun kristinusko on vanhempi, "varastaminen" olisi käynyt toiseen suuntaan. Eli kristinusko ei olisi ottanut humanistisia arvoja omikseen ja sitten sen kannattajat väittävät että humanististen arvojen seuraajat seuraisivat kristillisiä arvoja. Kommentoin siellä hieman muitakin asioita, mutta korostan joitain näkemyksiäni.

Siihen on näköjään tarvetta. Jose kun vaikuttaa kommenttiensa pohjalta "asialliselta tyypiltä".

Mielestäni tämä on enemmän kuin pelkkä "ennen kuin" -kysymys. Joo, kristittyjä on ollut kauemmin yhteiskunnassamme kuin ateisteja, joten yhteiskuntamme on kristillinen? En sanoisi aivan niinkään. Yhteiskuntamme ei ole "kristityiltä kristityille", vaan enemmän "ihmisiltä ihmisille" -versiota.
* Ensinnäkin suhtautumistapa ihmisiin on muuttunut ajan varrella. Kristilliset arvot joudutaan monesti katsomaan kontekstissa. Alkukristilliset arvot ovat erilaisia kuin vallassa olevien kristittyjen arvot. Itse korostan sitä että nykyisin kristinusko edustaa lähinnä kieltoja eli erimielisten kantojen rajoitteittamista ja muiden pakottamista omiin ehtoihin ja muutosvastarintaa : Tästä malliesimerkki on se, kuinka Obama avasi kantasolututkimuksen. Koska kristityt pitivät tätä tieteen rajoittamista tärkeänä. Tätä tehdään siksi että "ennen ei ole tehty ja uusi pelottaa" että sitä että muut halutaan manipuloida seuraamaan omia arvoja pilkulleen ; Konservatiivien kanta oli se että jos kannatat kantasolututkimusta, kannatat aborttia ja tämä on heistä uskonnollinen kysymys, joka on siitä "Suomalaisittain outoa uskontoa", että meilläpäin ajatellaan että usko on yksityistä ja politiikka yhteiskunnallista. USA:ssa korostuu "jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan" -henki.
* Valistusajalla arvot ja tapa nähdä ihmiset muuttui. Ihmiset alettiin nähdä yksilöinä. Samoin humanistit alkoivat korostamaan elämää yliluonnollisen maailman sijasta. Ennen ajateltiin että elämässä tärkeintä on se mikä on pysyvää. Taivaspaikka oli siksi tärkeämpi, kuolevaiseen lihaan ei tarvinnut niin paljoa keskittyä. Tosiasia nämä ovat muutoksia "yleisessä näkemyksessä", jotka eivät olleet tärkeässä roolissa vanhassa, korostetun kristillisessä, maailmassa. Siksi arvot ovat nimen omaan humanistisia eikä kristillisiä; Kristinusko on ehkä vanhempi perinne, mutta siinä vanhemmassa kristinuskossa näitä juttuja ei korostettu.
* Toisaalta enemmistö kristinuskosta säilyneitä arvoja eivät ole sen "yksinoikeus". Esimerkiksi almut tunnetaan Islamissa ja lähes kaikissa kulttuureissa. Itämailla korostetaan muiden ajattelua ennen itseä, jota jose aivan oikein piti tärkeänä kristityille. Jos näitä pidettäisiin kristillisinä arvoina, esimerkiksi buddhalaisuudessa olisi paljon kristillisiä arvoja. Nykyään ei maailmassa noudateta läheskään kaikkia kristinuskon korostamia asioita, mutta humanismi on vahvemmin mukana.
* Kristinusko kuten kaikki muutkin uskonnot ovat perusluonteeltaan syrjiviä. Jokaisen uskonnon kohdalla on perusnäkemys "meidän uskonto on parempi ja muiden uskonto on huonompi". Uskonnoissa on näkemys siitä että usko Jumalaan tekee jotenkin paremman ihmisen. Itse taas olen sitä mieltä että ainut mikä kristinuskossa on pahaa, on juuri tämä oman hännän nostaminen. Jos ateisti on paitsi erimielinen, myös Helvetin ansaitseva moraalittomampi ja pahempi ihminen, ei kyse ole "erilaisten arvojen suvaitsemisesta". Joten kun törmätään vaikkapa ateismin koulusurmiin johtavasta pahuudesta tai muista vastaavista asioista, niin huomataan selvästi mistä on kyse.

Kristityt ovat toki kritiikin edessä halukkaita tönimään suvaitsevaisuuskorttia pöytään. Mutta tämä on aina yksipuoleista. Uskovaiset eivät koskaan puolusta kuin omaa näkemystään; josekaan ei taatusti käy haukkumassa näitä esimerkeissä mainitsemattomia suvaitsemattomia uskovaisia heidän paikoissaan, kuten eivät muutkaan "suvaitsevaiset uskovaiset".

Suvaitsevaisen uskovaisenkin rooli näyttää valitettavan usein olevan vain se, että he moittivat ateisteja ja vaativat uskovaisille oikeuksia ja muistuttavat että "kaikki uskovaiset eivät ole sellaisia". Sen sijaan fundamentalistikristityille he eivät käy muistuttamassa samoista asioista. He toimivatkin siksi monesti "piilopaikkana" hihhuleille: Uskovaisten määrät lasketaan aina siten miten se hihhuleille sopii. Seurauksena on se, että passiivinen, kunnollinen kristillisyys muuttuu suojaksi ääriaineksille. Fundamentalistit moittivat "passiivisia kristittyjä" lähes ateisteiksi, mutta kun heitä kritisoi, se on heistä aina "uskonnon kritisoimista" ja vetoavat että uskontoja kannatetaan laajasti. Eli he menevät massan taakse suojaan ; Kun kritisoit fundamentalismia he leikkii sanoilla ja saa vaikutelman että "kritisoit koko kristinuskoa."

Passiiviset uskovaiset taas eivät tuo näkemyksiään esiin, joten "väkimäärät ja aktiivisuus" huomioon ottaen uskonto on käytännön ilmenemisessä samaa kuin fanaattinen fundamentalismi. Esimerkiksi hihhulin lappukäännyttäjän näkee aika moni, ja mitä pahempi hän on, sitä kauemmas hänet näkee ja kuulee. Ja kun ateisti toimii yhteiskunnassa, jossa passiivisuus tarkoittaa suunnilleen samaa kuin näkymättömyys tai merkityksettömyys ei ole ihme että asiat "menevät siten kuin menevät". Vaikka kunnon uskovaisia on enemmistö, he ovat hiljaa ja näemme vain hihhulit. Ja kun media valitsee kärkevimmät ja äänekkäimmät, lopputulos onkin siinä. Ateistilla ei ole juuri mitään tarvetta miettiä normaalia uskontoa, koska se ei ilmene ateistille mitenkään.

Siksi en ihmettele jos ateismille uskonto on käytännössä sama kuin ongelma. Itse olen yrittänyt estää tätä kohdistamalla. En juurikaan käsittele normaalia uskontoa, vaan aina hihhuleita. Näin yritän paikata aktiivisuuden ja uskonnonvapauden ristiriitaa. En siis ole kaatamassa koko kristinuskoa, mutta uskon pahuuksien muuttaminen on enemmän kuin tavoiteltavaa.

Olen kuitenkin sitä mieltä että arvot ovat yleensä "yleisinhimillisiä", eli kristityt ovat yleensä ottaen yhtä hyviä kuin muutkin ihmiset. Mutta tämän yhtähyvyyden vuoksi hyvyyden ja arvojen väittäminen "kristillisiksi" on syrjivää. Se on sama, kuin väittäisin että jos joku ihminen on kristitty, ja toimii kuten minä katson hyväksi, että hänellä olisi "ateistinen maailmankatsomus". Eikä tämä muuttuisi yhtään mihinkään vaikka kuinka tekisin tämän muistuttaen että ateismi on kristinuskoa vanhempi oppisuunta ; Intiassa 600–200-luvuilla eaa ja Kreikassakin Diagoras 400 eaa. Ja että tätä aatetta on aikojen saattaessa vainottu, mutta ei koskaan täysin tuhottu, joten perinne on elänyt. Kristityt kristityt sitten muka seuraavat ateistisia arvoja, koska "ateismi oli ensin"? - En yksinkertaisesti uskoisi tätä perustelua. Siksi en vain määrittele "minun arvoja" ateistien arvoiksi, vaikka useilla ateisteilla ja minullakin on ollut perinteisesti samoja arvoja. Tämä olisi juuri sitä oman hännän nostamista, jota vastustan.

Onnellisuuden tavoittaminen.

Uskovaiset julistavat usein että ihmisten käyttäytyminen ja onnellisuus riippuu olennaiesti heidän uskonnollisesta vakaumuksestaan. Heidän mukaansa ateisti on kyyninen ja elämään pettynyt, koska häneltä jää aina saavuttamatta suuria asioita. Taivasta ei ole, eikä ikuista elämää. Eikä mahtiystävää. Sellaienn elämä olisi puutteellista, vajavaista ja onnetonta.

Kuitenkaan esimerkiksi minä en ole katkera. Enhän minä kuitenkaan koe monia asioita muutenkaan. En saa vuoden vapaita, en johda armeijoita, enkä pääse viettämään aikaa universumin kauneimmissa paikoissa. En operoi ihmisten aivojen kanssa. En omista ferraria tai tee hyviä urheilutuloksia. Minulla ei ole loputtomasti ystäviä, eikä elämäni ole yhtä piknikretkeä. Enkä ehdi toteuttaa kaikkia haaveitani ja toiveitani, edes pieniä sellaisia. Ja aina välistä sitä epäonnistuu asioissa. Elämässä on pettymyksiä ja haaveiden saavuttamatta jäämisiäkin.

Mutta.

Minulle elämä sinällään on arvokas ja tarjoaa riittävästi. Minusta uskonnollinen tapa katsoa maailmaa ja nähdä elämässä syytä kyynisyytteen heti jos ei olisi jotain parempaa korvikemaailmaa, on siksi suorastaan elämää loukkaavaa. Siinähän sanotaan ihan suoraan että elämä, kanssaihmisesi kanssa oleminen, maailma ja kaikki muu olisi jotenkin "ei kelpaa" -leimalla varustettua. Että elämä on vain rihkamaa, jonka ainut arvo on toimia välineenä jolla se "kelpaava elämä" saadaan sitten kun on kuoltu.
* Haluaisin kyllä että näitä lausuntoja lausuva kristitty menisi sitten suoraan vaikka omalle äidilleen ja perheelleen sanomaan, että heidän kanssaan ajan viettäminen on roskaa. Että hän jaksaa elää heidän keskuudessaan vain, koska yliluonnollinen Jumala antaa kuoleman jälkeen piirakkaa.

Ateistina en usko että olisi hyvää Jumalaa koska maailmassa on niin paljon pahuutta. Mutta en myöskään usko että olisi pahaa Jumalaa koska maailmassa on niin paljon hyvyyttä.

Foorumikristillisyys

Saastaisessa huoneessa keskusteltiin foorumikristityistä, jotka edustavat sellaista näkemystä joita minusta kuvaa Ken Follettin "Taivaan pilarit" -kirjan huonoa pappia ; Kirjan sivulla 901 on seuraava kohta:

"Hän oli pahimman lajin kristitty, Phillip totesi: Hän omaksui kaiken kielteisen, tuki jokaista pannajulistusta, piti kiinni kaikista kieltäymyksen muodoista ja vaati ankaraa rangaistusta jokaisesta rikkomuksesta; Mutta hän jätti huomioimatta kaiken kristinuskoon kuuluvan myötätunnon, kielsi sen armeliaisuuden, rikkoi räikeästi sen rakkauden etiikkaa vastaan ja piti pilkkanaan Jeesuksen lempeitä lakeja. Sellaisia fariseukset olivat Phillip ajatteli; Ei ihmekään että Herra aterioi mieluummin publikaanien ja syntisten kanssa."

Esiin tulee nimittäin selvästi se, että foorumin Herran seuraajat osaavat ottaa kantaa siihen kuinka esiaviollinen hairahtuminen "oman kihlatun puolison kanssa" on syntiä. Ja he innolla kommenteissa asti puolustavat että ehkäisyn opetus ei toimi, koska "kännissä sitä unohtaa". He unohtavat että esimerkiksi minä en ole koskaan "kännissä unohtanut". He unohtavat, että uskovainenkin voi hairahtua, eikä tee tätä välttämättä kännissä. He unohtavat että he kieltävät myös masturboinnin, josta ei tunnetusti saa sukupuolitautia. Toisin sanoen: Sukupuolitauti on vain pelote tai jotain, jolla he tukevat jotain jota he pitäisivät vääränä vaikka ainuttakaan sukupuolitautia ei olisi olemassa. Se ei siis ole se perustelu, joka heillä on, ja sen käyttäminen tuntuu suoraan sanoen keinotekoiselta. Sanotaan suomeksi: "Kusettamiselta". He vetoavat jotain joka ei muuta tilannetta olipa se miten tahansa.

Nämä foorumikristityt muistuttavat kommenteissa, kuinka uskonnon vaihtamisnen joka viikko voi tulla kyseeseen jos ei olla kristittyjä vaan ollaan suvaitsevaisia. He vetoavat että fiiliksen pohjalta ei saisi vaihtaa uskontoa. Kuitenkin yleensä se on kuitenkin niin, että jos ihminen pitää jotain uskontoa pahana, se ei saa suosiota. Joten kristinusko ei suinkaan muuta ihmisiä hyväksi vaan enemmänkin vetoaa siihen mitä nämä jo valmiiksi pitävät hyvänä. Tämä tulee esiin jopa Dawkinsin "Jumalharhassa". Siinä kun kerrotaan käytöstutkimuksesta: Uskovaiset ja ateistit pitivät samoja asioita hyvinä, eikä eroa ateistin ja uskovaisen välille saatu näiden toiminnan kautta. Uskonto ei siis ollutkaan se selittävä ero. Uskonto ei suinkaan muuta hyväksi vaan hellii sanomalla enemmänkin jotain siihen suuntaan että "se mitä koet hyväksi myös on hyvää"; Ei siis mitään sellaista jota ei voisi korvata hyvällä itsetunnolla. Tämä tukee tätä ajatustani uskonnon suosion syistä. Jokinhan ajaa toiset uskonnot suosituimmaksi kuin toiset. Ja tässä näkemyksessä ei tarvita yliluonnollisia Jumalan tukivoimia taakse, vaan ihmiset tekevät sen itse.

Toinen tärkeä juttu foorumikristillisyydessä on vastuukommentointi. Kotvalainen esittää asian saastaisessa huoneessa seuraavasti: "Kristillinen usko velvoittaa kristittyä. Ateismi ei velvoita yhtään mitään. Ateisti voi kyllä omata hyviä moraalisia periaatteita, mutta ne eivät nouse hänen ateismistaan. Hän on valinnut ne, koska katsoo ne itselleen ja ympäristölleen hyödyllisiksi. Ateisti, toisin kuin kristitty, ei myöskään katso olevansa absoluuttisessa vastuussa tekemisistään. Kristitty uskoo olevansa vastuussa kaikesta, mitä tekee ja jättää tekemättä."

Hän on tässä kohden suorastaan ristiriitainen. Se johtuu siitä että hän ei ole ymmärtänyt mitä ateistit itse asiassa sanovat. Ja tämä on kenties se ainut juttu joka kaikessa ateismissa on yhteistä, tietenkin sen lisäksi että Jumalat kielletään: Ateismi ei sellaisenaan syötä käskymuotoista moraalia. Tämä tarkoittaa sitä että ateistilla ei ole mitään jonka syyksi sysätä tekonsa. Tämä on olennaista ateismissa: Siinä missä Hitlerin seuraajat puolustautuivat pahanteon edessä sanomalla "Se käski", ateisti ei voi tehdä tätä. Kun ateisti toimii hyvin, syy on ateistissa itsessään eikä missään muussa. Kun ateisti toimii pahasti, syy on ateistissa itsessään eikä missään muussa. Ateismi ei tarjoa suojaa. Ateismi ainoastaan sysää vapauteen, uskovaiset ovat oikeassa siihen asti että se ei jaa "licence to kill" -kontrakteja, eikä toisaalta pistä "thou shalt not" -mahtikäskyjä. Toisin sanoen: Ateistilla on suurempi vapaus toimia; Ateismi kun ei rajoita ja pistä seiniä näiden ajatusten ja toimien eteen. Ja tämä taas on eksistentialistisen Sartren mukaan sama asia kuin vastuu. Tällä määrittein uskovaisuus ei siis tarjoa vastuutta, vaan vastuuttomuutta koska se tarjoaa ne sitoumukset ja käskyt. Tästä ateistin näkökannasta uskovaisuus tarjoaa vain tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta ja jatkaa tästä palkkio-rangaistus -menettelyllä. Uskovainen on tätä kautta ikään kuin orja. Tämä tarkoittaa sitä että uskovainen voi toimia aivan oikein, mutta hän ei saa tästä samanlaista ansiota kuin ateisti, koska uskovainen vain tottelee ja seuraa.

Syy on erilaisissa tavoissa katsoa maailmaa. Jos uskovainen katsoo ateistia vain omasta lähtökohdastaan, tottakai ateisti on paha ja uskovainen hyvä koska uskovainen on sen näin määritellyt. Samoin käy jos ateisti katsoo uskovaista vain omasta vinkkelistään. Toinen on raukkaparka ja säälittävä ja komentotaakassaan itse asiassa täysin kyvytön aitoon moraalisuuteen; Moraalisuus kun on "jumalan tahdon noudattamista" eli käskyjen seuraamista mukisematta. Ne asiat joita käskyt eivät sido eivät ole moraalisia, vaan neutraaleja asioita. Uskovainen ei voi tätäkään kautta saada ansioita. Mutta olen vähän karsaasti katsonut niitä jotka "itsensä ylentävät ja toiset alentavat" päättämällä määrittelyt. Tämä on vain vallankäyttöä, ja itsekehua ja toisten herjaa. Enkä pidä niitä hyvinä lähtökohtina moraalisuuteen.

Koska uskovaiset kuitenkin muiden ihmisten tapaan heijastavat omaa itseään kun he tulkitsevat ateismia, nämä kommentit on otettava myös toista kautta. Mitä uskovaiset näkevät itsessään ja jota he pelkäävät ateismissa? Tälle ilmiölle on hieno nimi "projektio". En ole yllättynyt jos foorumikristityt ovat äänekkäitä koska pelkäävät ateistista vallankumousta, eli sitä että yhteiskunta yhä suuremmissa määrin sallii ateistisen elämäntavan. Ja he pelkäävät tätä koska heistä usea on vain kontrollissa oleva psykopaatti keskuudessamme. Heidän pelkonsa siitä että ateistit tappaisivat ihmisiä ja eläimiä tunteettomasti johtuu siitä että he pelkäävät jotain itsessään. Se taas kertoo enemmän foorumikristityistä kuin ateisteista.

Sillä virhe on yhtä syvä ja olennainen kuin ne foorumikristittyjen valtionkirkon jäsenille esittämät naurettavat kommentit, joiden mukaan Luterilaiset uskovat että kun vauvana on kerran kasteella, se riittää. Luterilaisten suusta en ole koskaan kuullut mitään tämän suuntaista. Samoin kuin en ole kenenkään ateistin sanoneen että olisi oikein tappaa ihmisiä surutta, tai että ateismi jotenkin poistaisi vastuun ; Päin vastoin, ateistit hokevat sitä miten ateismi tuo vapauksia, joka tarkoittaa sitä että he sanovat samalla että heidän vastuunsa on tavallista kristittyä suurempi. Ainoat sodan ja tappamisen puolestapuhujat jotka tiedän ovat olleet kristittyjä. Mutta ehkä tämä ateistin vapaus ja uskovaisten tottelevaisuusasenne on se syy sille, että näin on. Jolloin selittyy sekin miksi juoksuhaudoissa ei ole ateisteja.

Tylsä maailma.

Hihhulit painottavat ihmeparanemisia ja erilaisia ihmeitä. Joku saa profetoimisen lahjaa, toinen solkottaa "enkelten kieliä". Monia ihmeitä tapahtuu, ja Herra vastaa rukouksiin. Myös lapsuudessa on koettu henkien hyökkäyksiä. Joku näkee demoneja nykyisin ja toinen taas osaa karkoittaa niitä. Jopa UFOkokemuksia ja kummituskokemuksia kerrotaan ja näiden sanotaan olevan demonejen aikaansaannoksia.

Ja tavallaan uskovaiset eivät monesti enää usko puhtaasti Jumalaan, vaan jotenkin heidän arvostuksensa ja uskonsa siirtyy myös näihin ihmeidentekijöihin ja kokijoihin : Ihmeidentekijän kritisointi muuttuu uskonnon kritisoinniksi. Jos todistat että joku ihmekertomus on kusetusta, olet uskontoa vastaan. Tämä on sinänsä erikoista.

Pohjimmiltaan tämä taitaa olla raadollisemmin sitä, että he eivät arvosta tavallista elämää. Kaiken pitää olla extraordinary: Toisin sanoen heistä maailma olisi "tylsä". Siksi he uskovat erikoisiin ilmiöihin, koska jos maailma olisi luonnollinen, äärellinen eikä siinä olisi ihmeellisyyksiä, se ei olisi mielenkiintoinen ja elämisen arvoinen.

Minusta näin ei ole.

Oikeus onnelliseen ateismiin.

Uskovaiset aika usein kertovat kuinka ateistit ovat "maailmankuvallisesti sitoutuneita" näkemykseensä. Tässä he viittaavat siihen, kuinka ateistit tunteenomaisesti uskovat "jopa enemmän kuin uskovaiset" omaan asiaansa. Toisin sanoen selvästi on piiri joka väittää että ateistit saavat jotain vakaumuksestaan, muutenhan tätä tunnesitoutumista ei voisi olla.

Toisaalta samat tyypit sitten kuitenkin kiistävät tämän täysin: He korostavat kuinka ateistit korkeintaan luulevat olevansa onnellisia. Että maailma ei anna onnea ateisteille, ja todellisen rauhan saa vain todellisessa uskossa. Tämä ei kuitenkaan sitten ilmeisesti tuota uskovaisille mitään emotionaalista sitoutumista, koska he syyttävät nimen omaan ateisteja sitoutumisesta: Heidän olisi oltava parempia.

Kuitenkin tästä ateistejen näennäisonnellisuudesta heillä on todisteena vain uskovaisten kertomuksia. Näissä taas olennaista on se, että joko he eivät koskaan ole olleet itse ateisteja, jolloin he vain arvailevat, tai sitten he teeskentelevät olleensa ateisteja ja arvailevat silti. Tai sitten he ovat olleet ateisteja ja ovat kääntyneet uskoon. Tässä järjestys ratkaisee: Kun katsotaan esimerkiksi argumentti.fi:n pitäjän, Timo Tiaisen historiaa, huomataan että hän on ollut uskovainen ennen ja pitää nykyistä parempana. Kääntyneet toisin sanoen tuntevat aina että uusi juttu on parempi kuin vanha.

Ateistien "onnettomuus" johtaa sitten siihen, että uskovaiselta ei koskaan kysytä miksi hän oikein saa intonsa julistaa. Se on kuin itsestäänselvyys, jota ei kyseenalaisteta. Ja kyseenalaistaminen on vähintään rikos sananvapaudelle, uskonnonvaudelle ja kaikelle muulle hyvälle. Mutta ateistilta on OK kysellä samoja asioita. Jos uskovainen selittää onnessaan ihmeparanemisista, jutun kyseenlaistajan tulisi mennä onnellisille ihmisille räyhäämään tai sitten vain pitäisi uskoa kympillä. Kritiikki vie onnen, joten sitä ei sitten ilmeisesti saisi esittää. Ateistilla taas ei ole ilmeisesti onnellisuutta - vaikka heillä tietenkin on samanaikaisesti se tunteenomainen sitoutuminen - jota voisi mitenkään vahingoittaa tai loukata. Ilmeisesti ateistit eivät hihhuleista ole lainkaan tuntevia ihmisiä. Tai sitten he vain tuntevat vihaa Jumalaa ja uskovaisia kohtaan. Onnellisia he eivät voi olla, vaan ainoastaan väkivaltaisia ja vihaavia negatiivisia ihmisiä, jotka ovat valmiita lähes murhaamaan muut oikusta.

Tästä ei oikein ole lähtökohtia sopuisaan jutteluun. Eikä siis ihme, jos karkeitakin erimielisyyksiä syntyy. Sellaiset ovat väistämättömiä, kun toinen on keksinyt käsitteen "synti" joka tarkoittaa lähinnä kaikkia jotka eivät ole samanmielisiä heidän dogminsa kanssa. Toisin sanoen, kiistely on väistämätöntä kun toinen osapuoli on sitonut syrjinnän ja toisen näkemysten vihan (koska ne ovat syntiä) olennaiseksi osaksi maailmankuvaansa. Jos uskovainen siis kohtaa epäkohteliaisuutta ateistin taholta, hänen ei tule olla lainkaan yllättynyt. Sillä yllättyminen siitä että ali-ihmisenä pidetty ja sellaisena kohdeltu jonka näkemykset ovat vain ja ainoastaan "vaarallisia" joiden "kritisoiminen on suorastaan uskovan velvollisuus", sitten loukkaantuu.

Ateistien suuttumisesta yllättynyt ja tästä moittiva uskovainen on aivan sama, kuin jos joku menisi viikonloppuna nakkikioskijonoon kertomaan satunnaiselle tyypille kuinka "Se on ihan ruma, tyhmä ja muutenkin paska tyyppi ja näkemyksetkin on perseestä" ja sitten ihmettelisi ja moralisoisi kovaan ääneen kun hän illan mittaan toimintaa jatkettuaan saisi turpaansa. Eli ateistejen toiminta ei välttämättä ole ihan eettistä, mutta se on silti inhimillisesti erittäin ymmärrettävää ja lähes jokainen tekisi samassa tilanteessa itse juuri samoin.

Minusta on silti ihmeellistä että Suomen kaltaisesta sivistysvaltiosta oikeasti löytyy ihmisiä, jotka vaativat oikeutuksia maailmankuville. Luulisi että oiekus mielipiteeseen ja uskontoon ja uskonnottomuuteen olisi selviö. Mutta näyttää siltä että hihhuleille oikeudet ovat vain jotain joka kuuluu heille itselleen. Heillä on oikeus haukkua muita maailmankuvia - muutoin muut kieltävät keskustelun ja vainoavat siksi uskovaisten näkemyksiä - mutta heidän maailmankuvaansa ei saa loukata, koska se on vainoa.

Tämä on käsky!

Nuorena kävin lukiota. Se oli aika usein tylsää. Niinpä eräänä päivänä lintsasin sen aikaisen tyttöystäväni kanssa Hämeenlinnaan. Siinä reissussa meni koko päivä.

Se oli hieno päivä. Vaihtoehtona olisi tietenkin ollut normien mukainen koulupäivä, joka olisi koostunut sellaisista ilonaiheista kuten ruotsi ja matematiikka, joita en osaa tänä päivänäkään hyvin. Mielestäni tein hyvän vaihtokaupan. Jos jokin normeja rikkova tekoni olisi pakko valita uudestaan, valitsisin tässä kohden aina samoin. En yksinkertaisesti keksi mitään, miten toisin tekeminen olisi ollut kannattavaa.(Vaikka suhteelle kävikin kuten lukiosuhteille usein käy, hän oli minulle liian kiukkuinen ja/tai minä hänelle liian heikkotahtoinen.)

Jos jossain on kategorisen imperatiivin paikka, niin tässä.

Ei siis niin, että aina pitäisi lintsata. Vaan ehkä siten, että jokaikisen Suomalaisen olisi pakko lintsata vaikka yhtenä päivänä vuodessa. Päivän saisi tietysti päättää itse.

Ilman Jeesusta ei ole rakkautta.

Moni kristitty aivan vilpittömästi uskoo että jos ei ole kristitty, elämässä ei ole rakkautta, ja että elämältä lähtee tarkoitus. Vaihtoehtona on vain nihilismi. Tämä nojaa ilmeisesti siihen ajatukseen että Jumala=Rakkaus, ja että muiden uskontojen jumalat ovat vääriä jumalia, eivätkä siis Jumala isolla J:llä. Ja jos Jumala otetaan pois elämästä, otetaan samalla rakkaus pois elämästä.

Kuitenkin ihmiset jotka elävät eikristityissä maissa, joissa ei koskaan ole kristinuskoa ollut antamassa lainsäädännölle niitä kristillisiä vaikutteita joiden vuoksi valtiossa voi tapahtua mitään hyvää, ja ovat silti pystyssä. Niissä asuvat ihmiset rakastavat ja elävät. Samoin itse ateistina koen rakastavani ja eläväni merkityksellistä elämää. - Toki yhteiskunnassa jossa on paljon kristittyjä. (Asiallisiakin.)

Ja luulen että ennen kristinuskoakin, "pakanauskoisissa maissa" asui ihmisiä jotka olivat ihan samaan tapaan onnellisia. He eivät olleet nihilistejä. Eivätkä he nauttineet väkivallasta sen enempää kuin keskiverto kristitty Amerikkalainen mies nauttii vaatiessaan aseenkantoluvan vapauttamista ja katsoessaan vapaapainia tai 24:sta televisiosta.

Minusta tämä kumoaa koko yhtälön. Jumala ei ole rakkaus. Ei ainakaan koko rakkaus mitään siitä pois jättämättä.

Tulkaa ulos koloistanne, ihmiset!

Maailma on paikka, jossa ihmiset yrittävät tulla toimeen, eleillä ja oleilla. Tämä vaatii sitä, että ympäristö on "tasaista" sillä tavalla, että ihminen tietää ainakin suunnilleen mitä tapahtuu kun hän tekee joitain asioita. Mitä tarkemmin ja mitä useampia asioita täyttää tämän ehdon, sitä paremmin ihminen tulee toimeen ympäristössään. Siksi ihmiset vihaavat aukkoja, he haluavat ymmärtää. Ja koska toistaiseksi selittämättön ilmiö voi muuttua tasaiseksi, he vihaavat "aukkoja" ja "kuoppia".

Sillä tiedolla voimme selvitä kahdella tavalla:
1: Joko tiedämme, että jokin asia tapahtuu tietyillä ehdoin, mutta emme voi hallita sitä, joten voimme sopeutua siihen ja välttää tai suosia sitä, vähän tilanteen mukaan.
2: Jos tiedämme että jokin asia tapahtuu tietyin ehdoin ja voimme korjata tai manipuloida sen tai ohjata sitä vielä parempaan suuntaan.

Tieto lisää siksi kykyä välttää ongelmia ja hallita niitä.

Tämän vuoksi on ihan ymmärrettävää että ihmiset keksivät kummallsiakin selityksiä, jotta heidän maisemansa näyttäisi tasaiselta. Koska silloin ihminen kokee ymmärtävänsä asioita. Ja voivansa kenties jopa hallita niitä. Siksi tavallani täysin ymmärrän jos joku peittää tiedon aukon Jumalalla. Se antaa käsityksen hallinnasta.

Sitä minä en sen sijaan enää oikein käsitä, että ihmiset paitsi peittävät koloja aukkojen Jumalallaan he alkavat myös rakastamaan niitä koloja. Muuttavat niihin asumaan kuin parhaatkin luolamiehet ja koristelevat sen ulkopuolelta perunamaalla ja kukkaistutuksilla ja nurmella kuin Konnun hobitit. Ikäänkuin se muuttaisi sen tosiasian että he asuvat kolossa joksikin muuksi. Ja tämän kuoppaan rakastumisen seurauksena käy niin että jos joku tulee uuden tiedon kanssa peittämään kolosia, he raivostuvat.

Olen tullut siihen tulokseen, että tämä ei johtuu siitä että he pitävät erityisen tärkeänä hallitsemista. Aito ymmärtäminen ei tuota heille riittävää tyydytystä, koska siinä missä aukon peittäminen tuo heille henkisen ilon ja tyydytyksen, jossa ympäristö saadaan hallintaan, he joutuvat aukkojumalasta luopuessaan luopumaan hallinnasta ja siirtymään sopeutumiseen, mikä ei tietenkään ole yhtä hienoa ja palkitsevaa.

Toivottavuus ei kuitenkaan tarkoita että se olisi totta. Siksi kuoppaihmiset itse asiassa saavat konkreettisesti huonomman elämänhallinnan, mutta paremman mielen. Tässä ei siis ole vastakkain edes "kauneus ja totuus", vaan "halu ymmärtää ja halu hallita".

Nietzsche ~ No Pain, No Gain.

Minun on ollut tarkoituksena kirjoittaa Nietzschestä ja hänen laajalti väärinymmärretyistä ajatuksistaan jo melko kauan. Jo ennen Jokelaa. Jo ennen ties mitä.

Yritin jopa lukea hänen kirjojaan, mutta niiden teksti oli sen verran alatyylistä, että jos en olisi tiennyt, olisin luullut sen olevan Kirkkoa Vastustavan Juoppohullun Päiväkirja. Hänen ajatuksensa huomioon ottaen se voi olla myös tarkoituksenmukaista. Vain ne jotka kykenevät kaivamaan kaiken kuonan ja kuolan tieltä ja näkemään niiden taakse ansaitsevat ymmärryksen.
Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että Nietzschellä on tuskainen nimi. Artikkelissa joutuu käyttämään sitä monta kertaa. Koska puhumme Nietzschestä, on hyvä aloittaa alusta, koska se on työläin ja raskain tie. Uskallan silti sanoa, että tämä tie on vieläkin kesken ja paras mitä sille voisi tehdä, on mahdollisesti se, että sen tuhoaisi. Ja luultavasti joka toinen lause on Nietzschen, joka toinen kommentaattorin ja ne on asennettu kaikki väärään kontekstiin siten, että lopulta ainut joka puhuu, olen minä ja minun mielipiteeni.

Teitä on siis varoitettu. Warning, vompatteja tuolla suunnalla!

Nietzsche on tullut tunnetuksi paitsi viiksistään ja nihilismistä, myös siitä että hän kokeili monenlaisia ajatuksia kirjoissaan Wikipedia esittää:

"Nietzschen ajatuksia on usein pidetty keskenään ristiriitaisina, mutta tunnetun Nietzsche-kääntäjän Walter Kaufmanin mukaan se saattaa vain ilmentää Nietzschen "vapaan ajattelijan" luonnetta ja pyrkimystä esittää asiat useista näkökulmista."

Siksi ei ole lainkaan ihmeellistä, että Nietzsche kannatti nuoruudessaan Schopenhaueria. Alain de Bottonin kirjan "Filosofian lohdutukset" mukaan hän oli kannattanut Shopenhauerin onnellisuuskäsitystä kohtaan. Sitä, jossa keskeistä oli tuskan minimointi, eli että elämän tarkoitus oli nimenomaan "murheen karkoitus". Nietzsche oli kirjan mukaan ihastunut tähän ajatukseen (193)

"Järkevä ihminen tavoittelee vapautta tuskasta, ei mielihyvää"

Filosofit eivät olleet tavallisesti muutoinkaan pitänyt kurjuutta arvossa. Perinteisesti onnellista elämää on ajateltu siten että siinä ei ole ahdistusta, epätoivoa, vihaa, itseinhoa eikä sydänsuruja. Nietzsche kuitenkin käänsi kauan jatkuneesta vannoutuneisuudestaan huolimatta kelkkansa. Hän loi "yli ihmisen", joka on tavallaan sankari.

Hän ajatteli että oli kahdenlaista moraalia. Herramoraalia, ja orjamoraalia. Tärkeää oli huomata, että nämä eivät olleet toistensa vastakohtia, toisen puute ei johtanut toisen katoamiseen : Herramoraali arvottaa teot asteikolla hyvä - huono, ja orjamoraali arvottaa ne asteikolla hyvä - paha.

Herramoraalia seuraava oli eräänlainen sankari. Ja peräti sankari samalla tavalla, kuin mitä monet meistä arvostavat ja ajattelevat sankarina. Shopenhauerin "järkevä ihminen" on normaalin ihmisen silmissä aika pelkuri. Nietzschen yli -ihminen taas ei vältä tuskaa, vaan kohtaa ne rohkeasti, jos hän tavoittelee jotakin asiaa. Sillä Nietzschen mukaan vallassa olevat moraalijärjestelmät tukahduttavat epäyksilöllisyydessään ja tiukassa näennäisrationaalisuudessaan ihmisen luovuuden. Yli -ihminen on luova, ja siksi rikkoo yhteiskunnan normeja. Mutta ei itsetarkoituksellisesti. Niezshe tajusi myös, että iloitsemme luonnostaan saavutuksista vain jos ne ovat saavutuksia.

"Mitä jos mielihyvä ja mielipaha ovat sidotut nuoralla yhteen siten, että se joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista ... Voitte valita joko niin vähän mielipahaa kuin mahdollista, siis tuskattomuuden ... tai niin paljon mielipahaa kuin mahdollista korvaukseksi siitä, että tässä kasvaa runsaasti hienoja ja toistaiseksi harvoin maistettuja nautintoja ja iloja! Jos siis päätätte valita ensiksi mainitun vaihtoehdon ja vähentää ihmisen tuskaisuutta, niin teidän täytyy myös vaimentaa ja vähentää heidän iloitsemiskykyään." ~Niezsche "filosofian lohdutukset" kirjan sivun 199 mukaan.

Tässä on takana se ajatus että suurta taideteosta ei voi tehdä ilman kokemuksia ja harjoittelua, yhteiskunnallinen asema vaatii uhrauksia, samoin ura. Eikä ensimmäisellä kerralla voi olla suuri rakastaja. Nykyisen minän ja toiveminämme välillä on kuilu. Jos kuilua ei ole, emme saavuta mitään, emme siksi voi pettyä mutta emme ilahtuakaan. Jos kuilu on suuri, koemme koko ajan tuskaa tästä kuilusta, mutta toisaalta sitä suuremmat ovat ilot kun kuilua kurotaan.

Se on vähän kuten House -televisiosarjan jakson "role model" presidenttiehdokas, joka sanoo että hän yrittää presidentiksi vaikka hänellä ei ole mahdollisuutta voittaa, koska kisaan tulee osallistua vaikka ei voisikaan voittaa. Ja että hän mieluummin uskoo ihmisistä hyvää ja pettyy silloin tällöin, kuin epäilee kaikkia ja menettää kykynsä luottaa. Tai saksofonia soittava jazzmuusikko, joka kertoo Houselle että ei halua elää koska hän on kuten House: Hän ei osaa kuin yhtä asiaa, mutta hän osaa sen hyvin. Ja sen hinta on se, että elämässä ei ole muuta. Ei ole puolisoa, ei perhettä. On vain taito jota harjoittaa. Ja kun se asia menee, sitä pettyy niin kovin että ei enää halua elää.

Tässä on takana arkielämässä tuttu ajattelu siitä että jos joku kulkee vaikeuksien tien rohkeasti, hän jotenkin ansaitsee voiton. Ja jos joku sairaana työskentelee ylennyksen eteen, hön jotenkin ansaitsee sen paremmin kuin terveenä ollut vähemmän työtä ja vain hieman enemmän tulosta tuottanut henkilö. Ja olenhan minäkin tottunut roolipelien expasysteemiin, jossa vaaralliset hirviöt tuottavat enemmän kokemusta jolla opitaan sitten esimerkiksi uimaan. En kuitenkaan ajattele monien muiden tapaan, että syöpälapset oppivat tuskassa ja että he jotenkin kokevat elämässään paljon enemmän ja ovat tämän vuoksi syvempiä ihmisiä. He vain kärsivät enemmän. Eikä Nietzschenkään mukaan pelkkä kärsimys välttämättä jalosta. Vaan se, että kärsimyksen osaa kääntää voitoksi.

Nietzschen mukaan kärsimys ei ole hävettävää, ainoastaan kyvyttömyys kasvattaa siitä jotain kaunista on. Hänkään ei siis uskonut että pelkkä tuska jalostaa. Hän ei myöskään uskonut yli -ihmiseen, joka olisi kuin Natsi -Saksan soturi, joka seuraa järkähtämättömästi dogmaa nimeltä Aadolf Hitler. Toisin kuin yleensä uskotaan. Sillä Nietzsche vihasi auktoriteetin seuraamista. Tästä tunnetuin esimerkki on Jumalan seuraaminen. Jos Jumala määrää tietyt normit, niitä seuraava ihminen ei päätä mitään. Hän vain seuraa ja tottelee. Hän ei taistele systeemiä vastaan, vaan menee mistä aita on matalin. (Erikoista kyllä Jumalan kohdalla kaikki ymmärtävät tämän, mutta vain harva tavis ymmärtää että Hitler edustaa samanlaista dogmaattista auktoriteettia.)

Nietzschen yli -ihmisen ei edes tarvitse murskata kaikkia tieltään. Itse asiassa se voi olla jopa päinvastaista. Timantit kasvavat paineessa, Yli -ihminen jalostuu ja ali -ihminen murtuu siinä. Siksi esimerkiksi ihminen, joka menettää malttinsa ja tappaa väittelykumppaninsa koska ei enää kestä häntä, menettää kasvun lähteen. Tuskan, joka väittelyosapuoli usein tuottaa, on tehokas motivoija ajatusten edistämiselle, ja väittelyn avulla omista näkemyksistä voi löytyä virheitä, joita korjata. Kun ymmärtää väittelyn luonteen ja sen mihin sitä käytetään eri olosuhteissa, hänen näkemyksensä ei enää näytäkään yhtä ristiriitaiselta.

Ja tietenkin keskustelussa on otettava huomioon myös se, että jos kyseessä on vain ärsytys, käy kuten biologianopettajani sanoi, käskettyään meidän lajitella purkillinen eri viljalajien siemeniä. Kun valitimme homman yksitoikkoisuutta, jonka ainut haaste oli parin asian yksityiskohtainen muistaminen ja toistaminen:

"Se kasvattaa luonnetta."

Ja tietenkin toisaalta taas kriitikko voikin muuttua pelkäksi kommentoijaksi, dogmaa seuraavaksi ali -ihmiseksi, joka joko muuttuu omien luomiensa sääntöjen orjaksi tai vielä pahempaa, seuraa jonkun toisen dogmaa: Siksi onkin täydellisen loogista sanoa että Nietzshe sekä kannatti että vastusti kritisointia : Kiivaasti ja samanaikaisesti molempia;

Hankamäen mukaan:
"Friedrich Nietzsche halveksui kriitikkona olemista, sillä arvostelijaksi alistuminen oli hänen mielestään pelkkää kommentaattoriksi ryhtymistä. Siksi hän karttoi myös sokraattista ajattelua. Sen mukaisesti ihminen tekee itsestään pelkän kinastelijan ja ehdollistuu toisille ihmisille eikä anna itselleen oikeutta puhua omalla äänellään, kuten Zarathustra."

Wikipedian mukaan:
"Nietzschen tuotannossa korostui omien oppien julistus ja laumaihmisten kritisointi."
...
"Nietzsche ei kuitenkaan pitänyt kaikkia ajatuksia samanarvoisina, mikä ilmenee kritiikistä monia muita filosofeja kohtaan."

Täytynee mainita, että itse en silti edusta yli -ihmistä. Turvauduin Nietzschen kirjojen sijasta hänen kirjojaan selittäviin teoksiin. Ja nimenkin kirjoitin copy -pastella. Joka ikisen kerran.
(Toisaalta tämän tunnustaminen taas saattaa tuottaa tuskaa, joka voi oikein kohdattuna olla kasvun lähde.) Ja annoin työparini lajitella viljansiemeniä. Minä sen sijaan kerroin vitsejä.

Miksi? Kuinka? Mitä?

Pessimismi ~ Älä itke. Onnellisuus ei kuulunut alun perinkään kuvioihin.

Arthur Schopenhauerin mukaan elämä oli julmaa, eikä ihmisellä ollut mitään erityistä tarkoitusta. Hän korosti filosofiassaan kärsimystä ja korosti sen minimoimista. Hänestä paras tapa elää olisi elää yksin palovarmassa talossa, jossa ei olisi mitään mahdollisuutta satuttaa itseään. Jos muistat vielä Stoalaisuuden ja Senecan oppeineen - Shopenhauer käsityksineen oli melko lailla vastakohta.

Shopenhauer korosti kärsimystä, etenkin omaansa, myös arkielämässään. Hänet tunnettiin valittajana. Hänen elämästään löytyy useita tätä piirrettä kuvaavia tarinoita, mutta ehkä kuvaavin on tapaus, jossa meteliä huonosti sietävä Shopenhauer työnsi metelöivän naisen alas portaita ja loukkaantunut niin, että Shopenhauer tuomittiin maksamaan naiselle sakkoa joka kuukausi naisen kuolemaan saakka. Kun nainen sitten lopulta (20v myöhemmin) kuoli, Shopenhauer iloitsi asiasta päiväkirjassaan latinankielisellä sanaleikillä.

"obit anus, abit onus" (nainen kuoli, kärsimys loppui.)

Shopenhauer korosti "elämäntahtoa", jonka ainoana tarkoituksena oli tuottaa seuraava sukupolvi, jota ei voinut tyydyttää lopullisesti, ja joka saattoi pistää yksilön kärsimään valtavasti, jopa järjettömissä määrin. Shopenhauerin mukaan tahto ylitti järjen. Järki ei voi päihittää elämäntahtoa; Kärsimme haluista ja peloista, jotka ovat järjestä riippumattomia koska ne heräävät ennen ajatuksia. Ja ne heräävät silloinkin kun tietoinen mieli haluaisi pitää ne aloillaan. Järki ei voi päihittää tahtoa koska tahto ei perustu järkeilyyn.

Esimerkiksi tunteita, kuten rakkautta, ei Shopenhauerin mukaan voi aloittaa eikä lopettaa järkeilyllä.

Shopenhauerille rakkauskin oli elämäntahdon heijastuma, joka ei hakenut onnellista elämää, vaan terveitä jälkeläisiä. Elämäntahto osasi valikoida taitavasti, mutta ei tehnyt sitä onnellisuus mielessään. Shopenhauerin mukaan rakastumme "harvoihin ja valittuihin" koska elämäntahto tietää että emme voi saada kaikkien kanssa terveitä lapsia. Shopenhauer korosti sitä, kuinka terveimmän jälkeläisen tuottavat parit ovat usein "tasapainottavia" ; Esimerkiksi elämäntahto pistää naismaisen miehen hakee miehekästä naista. Hän korosti, että tämä johtaa siihen että nämä luonteiden ja rakenteiden vastakohtaisuudet itse asiassa johtavat siihen että yksilöt tulevat keskimääräistä huonommin toimeen keskenään. Rakkaus toisin sanoen ohjasi ihmisiä tuottamaan terveitä jälkeläisiä oman onnettomuuden kustannuksella. (Eipä ihme, että Shopenhauer oli poikamies. - Jos hän oli väärässä, aviomiehet huomaisivat tämän - ja jos hän oli oikeassa, ei kukaan avioliitossa oleva mies ei uskaltaisi lausua huomaamaansa totuutta ääneen.)

Shopenhauer tuli kuuluisaksi myös puudeleistaan. Hän kohteli niitä kaikesta huolimatta hyvin.

Humanismi ~ Olen ihminen, eikä mikään inhimillinen ole minulle vierasta.

Kreikkalainen ja roomalainen kulttuuri ylistivät älyn valtaa. Vielä keskiajallakin ajateltiin, että ihminen kykenee mielensä voimalla ylittämään lihan heikkoudet. Kaikkiin ongelmiin tarjottiin ratkaisuksi järkeä. Sitten paikalle saapasteli Montaigne, humanisti, skeptikko. Kutsutaan häntä "Montyksi". Se sopisi kuvioon. Hän varmaan arvostaisikin sitä.

Monty sanoi, että ihminen ei voi erottautua ruumiistaan. Eikä tarvinnutkaan. Filosofien surkeat elämät -Sokrateen tuho, Senecan takaiskut ja muut vastaavat- todistivat, että kaikesta leiskuvasta älystään huolimatta nämä nerot eivät olleet osanneet elää onnellista elämää. Eikä äly tuonut Montysta pelastusta; Platon epilepsiakohtauksessa ei saa helpotusta kaikesta osaamisestaan. Hän käski kuvittelemaan Platonia symposiumiin, ja että tällä mahtavalla filosofia olisi silti pierettänyt valtavasti. Hänkään ei ollut vapaa ruumiinsa ongelmista. Kuninkaatkin istuvat valtaistuimellaan perseensä päällä. Selvästi pelkkä älyllisyys ei ole ratkaisu.

Montyn mukaan moni eläin eli onnellista elämää ja moni maalainen osasi elää noita antiikin arvostettuja älyjä paremmin. Hän esitteli kuinka eläinkunta tekee asioita ihmisiä paremmin. Vaistomaisesti. Tässä kohden korostui se, että eläimet tekevät monet, meille monimutkaiset ja vaikeat, asiat vaistolla paremmin kuin ihminen älyllään ja sivistyksellään.

Ollakseen onnellinen ei tarvinnut olla erityisen älykäs - kunhan oli edes vähän viisas.

Montyn tavoittelema viisaus ei ollut sitä analyyttistä viisautta, jota muut harrastivat. Jos tieto ei tuottanut onnellisuutta, sillä ei ollut suurtakaan arvoa. Siksi hän ei painottanut sitä osaako kääntää tekstiä latinasta tai kreikasta, osaako lausua aristoteleen tiedon tasoja kreikaksi. Sivistyssanat ja oikeaoppiset siteeraukset eivät olleet keskeisiä. (Päinvastoin, Montyn mukaan jos tekstiä oli vaikea seurata, se saattoi johtua kahdesta asiasta; Joko siitä että lukija on tyhmä tai siitä että esittäjä oli taitamaton eikä osannut olla selkeä. Koska ihmiset sortuvat helposti ensimmäiseen, kannatti varmuuden vuoksi epäillä jälkimmäistä.) Montyn mukaan tärkeämpää oli se, että esitti asian järkevästi ja että faktat olivat oikein. (Montyn mukaan ihmisen kannatti kuitenkin joskus myös lainata; Mutta vain niitä jotka olivat häntä itseään viisaampia.) Sillä olihan arvostettu Sokrateskin oikeassa elämässä kansan parissa likaisessa viitassa kengittä kävelevä ja jokaisen kanssa kansankielellä puhuva tyyppi. Montyn huomio oli, että jos Sokrates olisi ilmaantunut heidän aikaansa, häntä ei olisi kuunneltu.

Muotoseikat eivät olleet niin tärkeitä kuin sisältö.

Monty selvensi kantaansa kertomalla muun muassa tarinaa filosofi Thaleesta, joka mietiskeli katse pilvissä ja mietti syntyjä syviä. Montyn tarinan sankari ei tietenkään ollut arvostettu filosofi, vaan tavallinen tyttö, joka tavan takaa laittoi Thaleen eteen jotain, johon tämä kompastui. Se palautti Thalesta maan pinnalle. Thales oli älykäs, mutta tyttö oli viisas.

Montyn mukaan viisautta ei ollut myöskään "siveellisyys" ja sensuuri. Hän kertoi tarinaa kotiopettajattaresta, joka kielsi opettamaansa tyttöä lukemasta edes sanoja, joilla oli jokin perverssi kaksoismerkitys. ("Turnipsi" ei ehkä ole ruma sana - ellei sitten satu istumaan sellaisella) Montyn mukaan tämä kielto itse asiassa kertoi kaksoismerkityksestä enemmän, kuin mitä suora paljastaminen olisi mitenkään voinut kertoa. Montyn mukaan esimerkiksi miehen elimen koosta kannattaisi kertoa suoraan, jotta miestä ei pistettäisi kilpailemaan mielikuvituksen kanssa. Erityisen ikäviksi Monty kuvasi maalaustaiteessa käytetyt kuvat, joissa peniksen kokoa oli suuresti liioiteltu. (Moni suorituspaineiden alla elänyt tietää mistä on kyse.)
Montyn esittämät ominaisuudet eivät olleet yhtään samanlaisia, kuin mitä sinä aikana pidettiin itsestäänselvinä. Mutta poikkeuksellisuus ei ollut mikään ongelma. Käsiäänestys ei ratkaissut asiaa. Monty kuvasi tätä kertomalla eri maiden erilaisista tavoista. Joissain maissa avotakkaa kannatetaan, ja kamiinoita pidetään epänormaaleina. Toisaalla asiat ovat eri tavoilla. Sen ajan ihmiset eivät kaikki pitäneet intiaaneja ihmisinä, koska he analogian ja induktion kautta päättelivät, että kun kaikilla heidän tietämillään ihmisillä oli tapana pitää housuja, oli kaikilla ihmisillä tapana pitää housuja. Ja kun intiaanit eivät pitäneet housuja..

Mutta kuten Monty huomasi, olemme kaikki jollain tavoilla friikkejä toisten silmissä. Ehkä meillä ei ole housuja. Ehkä ensin teemme huolellisesti hienoa kangasta, jonka ainut funktio on ottaa huolellisesti ensin turskautamme nenämme rään, ja johon tämän liman hellästi käärimme, jotta voisimme kantaa räkää taskussamme.

Monty korosti korosti suvaitsevaisuutta, ja korotti sen ystävyyden tärkeimmäksi elementiksi. Hänestä ystävyys, joka tuo onnea, on parhaimmillaan sellaista, että toisesta hyväksyttiin paljon enemmän kuin mitä ympäröivä yhteiskunta keskimäärin piti sopivana.

Ystävyys oli hänestä aina eräänlainen pienimuotoinen salaliitto.

Stoalaisuus : Shit happens, mutta älä anna sen tarttua!

Ihmisen onnellisuutta häiritsevät erilaiset turhaumat. Turhauma voi johtua kynän putoamisesta, tieremontista, talon homevauriosta epämiellyttävän naapurin saamaan lottovoittoon.

Niillä kaikilla on stoalaisen Senecan mukaan yksi yhteinen tekijä: Toiveet törmäävät peräänantamattomaan todellisuuteen. Näkee sen miten pitäisi olla. Ja näkee sen mitä on. Ja ennen kaikkea näkee sen toisinaan ammottavan kuilun niiden välissä. Todellisuus ei ole reilu. Sen ehkä pitäisi, mutta se ei ole. Seneca korosti "fortunaa", onnen jumalatarta. Onni jakaa palkintoja ja onnettomuuksia kaikille, epäreilusti. Asiat eivät tapahdu minkään "keskimääräisen todennäköisyyden tietä"; Siksi, kun asetamme liian pitkälle vietyjä odotuksia, todellisuus kyllä työntää hiekkaa niiden rattaisiin jollain tavalla. Siksi ei ehkä ole fiksua suunnitella vastasyntyneen lapsen elämää ja sotilasuraa eteenpäin siihen asti, että tämä alkaa saada eläkettä. Voi aina olla, että hän jää auton alle ja katkaisee jalkansa parantumattomasti jo kymmenenvuotiaana.

Senecan mukaan turhaumia voidaan välttää sillä, että olemme varautuneet niihin. Suuttuminen onnettomuuden hetkellä voi aikaansaada jopa lisää murhetta ; Jos suutumme ovikelloa soittavalle Jehovan Todistajalle ja tapamme hänet, olemme keränneet itsellemme lisävaikeuksia. Siksi meidän tulee olla varautunut myös ikävästä ikävimpään kellonrimputukseen, joka luonnollisesti tulee silloin, kun olet suihkussa tai harrastamassa seksiä. (Itse asiassa sisareni soitti yhdessä vaiheessa jotenkin aina juuri silloin, kun olin harrastamassa seksiä; Ei, hän ei soittanut usein, enkä minä ollut uljas seksipeto. Olin jo aivan varma siitä, että hänellä oli jokin systeemi. Mutta huonoa mäihää se vain oli.. ) Senecan mukaan ei pidä ajatella mitä todennäköisesti tapahtuu, vaan ajatella pahimpia skenaarioita. Näin todellisuus tulee vastaan luultavasti leppeämpänä kun osaamme toimia ennaltaehkäisevästi (minäkin opin laittamaan puhelimen pois päältä) - ja vaikka ei tulisikaan, olemme sentään varautuneet. (Puhelimen pois päältä laittaminen ei estä Jehovan Todistajien ovikellonsoittoa.)

Mielestäni tämä Senecan ajatus yksinään johtaisi kyynisyyteen. Toki suuttumuksemme vähenee, kun lakkaamme olemasta toiveikkaita. Mutta eikö kuitenkin ole mukavampaa olla toiveikas ja pettyä aina välillä? Eikö tälläinen pahimman odottaminen ja hyväksyminen johda siihen, että mitään ei saavuteta?

Meidän tuleekin muistaa samanaikaisesti kaksi asiaa; On asioita, joihin voimme varautua ja asioita joihin emme voi varautua. On asioita, joihin voimme vaikuttaa ja niitä joiden edessä olemme voimattomia. Kun olemme varautuneet johonkin katastrofiin, voimme toimia sen tapahtuessa oikein. Jos varaudumme sotaan, meillä on väestönsuoja. Jos taas haluamme välttää jotain tapahtumasta, voimme tehdä asialle jotakin. Jos sadeilma tekee tiestä mutaisen tai aurinko pölyisen, voimme parantaa tilannetta pistämällä tien pintaan asfalttia. Jos Suomessa on talvisin kylmä, voimme hampaiden puremisen lisäksi varustautua talveen ja rakentaa lämpimiä taloja ja kutoa kivoja villapaitoja. Mutta varautuminen ei tarkoita sitä, että olisimme jotenkin "luodinkestäviä". Okei, jos muutamme pois Sisiliasta, emme ehkä kohtaa sitä maanjäristystä tai tulivuorenpurkausta, joita sielläpäin tapahtuu, mutta toisaalta juuri hetken kuluttua melko pieni meteoriitti saattaa iskeä juuri yläpuolellasi olevaan kattoon niin, että hammastikun kokoinen puunsäle tunkeutuu suoraan aivoihisi ja halvaannuttaa sinut -tai tappaa täysin. Yksilön oma toiminta on vain osa, joka hallitsee hänen elämäänsä. Aina voi tapahtua myös kauhein; Naapuri voikin kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti saada lottovoiton. Tällöin ei ehkä auta muu kuin kuvitella vielä kauheampi - ainakin toistaiseksi toteutumaton - tilanne ja lohduttautua sanomalla että "ton näkönen auto, eikä saa edes blondia"..

Tätä on kuvattu koiralla, joka on kytketty vankkureihin kaulapannalla ja hihnalla. Esitän tästä hieman mukailemani version:

Koiralla on tietynasteista vapautta juoksennella, mutta vankkurien liike kuitenkin rajaa koiran liikuntamahdollisuuksia. Vankkurit liikkuvat, kääntyvät vasemmalle ja oikealle ja pysähtelevät. Pysähtynyt vankkuri ei tarkoita että vankkuri ei ikinä liikkuisi. Vasemmalle kääntyminen ei takaa, että vaunu ei koskaan kulkisi oikealle. On kuitenkin mahdollista jonkin verran ennakoida näitä muutoksia. Kaikki ne eivät tule yllätyksenä. Jos koira haluaa kulkea samaan suuntaan kuin vankkuri, niin hyvä. Mutta jos vankkuri kulkeekin päinvastaiseen suuntaan, ei kannata väkisin yrittää päinvastaiseen suuntaan; Vastaanhangoittelu vain lisää koiran ikävää oloa. On mukavampi kävellä vankkurin mukana eläinlääkäriaseman luokse kuin raahautua eläinlääkäriaseman luo vankkurien perässä tien pintaa vasten raahautuen ja kaulahihnaan kuristuen.

Tämä ei tarkoita sitä, että ikävä asia muuttuisi mukavaksi. Stoalainen tyyppi voi esimerkiksi olla pieni ja ruma. Hän hyväksyy sen, mutta tämä ei tarkoita sitä että hän ei haluaisi olla kaunis. Hän voi jopa, jos raha ja tilaisuus sen sallivat, mennä kauneusleikkaukseen. Tai kuten Seneca sanoi roomalaisille, jotka naureskelivat hänen rikkaudelleen ja sille kuinka hän puhui siitä miten kaikesta pitäisi olla valmis luopumaan:

"Halveksin onnettaren koko valtakuntaa, mutta jos saan valita, otan sen paremman puolen."

Ja niin kävikin, että ensin keisari Claudius ajoi hänet maanpakoon 8 vuodeksi. Ja myöhemmin keisari Nero tuomitsi Senecan itsemurhaan ilman oikeudenkäyntiä ja luultavasti syyttömänä. Seneca ei antanut kummankaan tilanteen romahduttaa itseään, vaan kulutti maanpakovuotensa tutkimalla luontoa ja tekemällä itsemurhan tyynesti. Kyllä hän varmasti piti elämästä ja rikkaudesta, mutta osasi myös luopua niistä. Koska mitäpä se keisaritasoisia vallankäyttäjiä vastaan pyristely olisi auttanut?

Hedonismi : Kun täällä kerran ollaan, siitä voi samantien tehdä miellyttävää.

Hedonismi ymmärretään usein nautinnonhakuisena elämänä. Kun ihmiselle sanotaan "hedonismi", hän ensi alkuun ajattelee ylellisiä bileitä ja muuta vastaavaa ylellistä - sekä mahdollisesti sukupuolista piehtaroimista. Hedonismin perustajan, Epikuroksen, nimeen liitetään esimerkiksi seuraavia käsitteitä:

"Epikurolainen, aistillisiin nautintoihin antautunut henkilö, elostelija, nautiskelija, hekumoitsija"
~Nykysuomen sanakirja

Epikuros lähti ainakin Alain de Bottomin "Filosofian lohdutukset" -kirjan mukaan siitä, että Epikuros ei enää osannut sanoa mitä hyvyydestä jäi jäljelle, jos siitä otti pois makunautinnot, sukupuoliset nautinnot, kuulemisesta ja näkemisestä lähtevät nautinnot, ystävyyden tuomat ilot ja ajattelun tuomat mukavat tuntemukset. Eli jos kaikki mikä tuotti iloa poistettiin, moraalisuus ja hyvä tuntuivat katoavan. Itse asiassa jopa uskovat korostavat mukavia tuntemuksia -ja korostavat muita tapahtumia kuten ihmeparanemisia-, joita rukoilu ja yhteys Jeesukseen antaa. Lisäksi he kertovat miten miellyttävää seurakunnissa on toimia. Tälläiset viittaukset ovat järkeviä vain hedonismin kautta. Samoin Taivaan autuus ja Helvetin kärsimykset vetoavat järkeemme hedonismin kautta. Samaa tekevät myös muhamettilaisia jihad -terroristeja odottavat neitsyet ja muiden uskontojen tarjoamat palkinnot ja rangaistukset. Nautinnolla ja mielihyvällä tuntuukin olevan paljon merkitystä myös niille, jotka sitä vastaan kovasti hangoittelevat ja syntiseksi hekumassa rypemiseksi kuvaavat.

Miksi parantaa sairaita, miksi olla terve, jos onnellisuus ei merkitse?

On selvää, että terveys on tärkeää, koska hyvä terveys tuottaa onnellisuutta - tai vähintään sen puute aiheuttaa kärsimystä. Sama koskee tietysti rahaa ja asuntoakin; Jos meillä ei ole yhtään rahaa, ja olemme nälissämme ja asuntomme on kylmä, se haittaa onnellisuutta. Ihminen ei ole onnellinen vain onnellisuuden kautta, vaan hän saa nautintoa muiden asioiden kautta. Jotta voisimme olla onnellisia, meidän olisi selvitettävä miten saamme riittävän terveyden ja muut asiat. Tavoite voi olla selvä. Pää voi esimerkiksi olla kipeänä. Vaikeaa sen sijaan voi olla hoito. Migreenin vuoksi voidaan joutua turvautumaan lääkäriin, koska emme itse osaa hoitaa vaivaamme intuitiivisin keinoimme ja vajavaisempine tietoinemme. Hyvä lääkäri parantaa migreenin ja tietää migreenipotilasta paremmin miten migreenipotilas tulee tältä osin onnellisemmaksi. Epikurolaisen runoilija Lucretiuksen mukaan olemme usein muissakin asioissa vastaavanlaisessa pulassa. Olemme usein onnettomuutemme kanssa "Sairaita miehiä, jotka eivät tiedä sairautensa syytä."

Etsimme vapautta ja ostamme maastoauton. Ja petymme, kun intuitiomme ei annakaan oikeaa tulosta.

Rikkaus ja yletön elämä voivat toki tuntua intuitiivisesti hyviltä ratkaisuilta onnettomuuteen, mutta tämä voi olla väärä luulo. Jos meillä on rahaa niin paljon että voimme elää koroilla ja hieno talo, voisimmeko siitä huolimatta olla onnettomia? Ainakin hedonisti Epikuroksen mukaan näin onkin; Bottomin kirjan mukaan Epikuroolla itsellään oli vaatimattomat tavoitteet. Hän ei mässäillyt, toki hänellä oli juustoa sitä varten että hänen mahdollisesti teki mieli hieman herkutella joskus. Epikuros korosti, että "Ei suurin määrä ruokaa, vaan miellyttävin ruoka". Nykypäivään suhteutettuna tilannetta voi selventää esimerkki huumeista; Jos vedämme suonemme täyteen heroiinia, voittaako onnellisuus kokonaisuutena? - tuskin, koska elämme lyhyemmän ajan ja sairaampina, ja ainaisten vieroitusoireiden pelossa ja seuraavan piikin hankintakeinot mielessämme.

Siksipä "nautintofilosofi" Epikuros korostikin korkeimpaan asemaan mässäilyn ja irstailun sijasta ystävyyden, jota hän kuvasi viisauden meille tuomaksi suurimmaksi iloksi. Epikuros mainitsi jopa, että sen sijaan että miettisi mitä syö ja juo ja missä, kannattaisi miettiä sitä keiden kanssa syö. Epikurokselle ystävyys oli tärkeää, ja korkeimpaan asemaan hän asetti ystävyyden, joka ei välittänyt siitä miltä me näytimme, minkälainen sosiaalinen status meillä oli tai edes mihin uskoimme. Poliittinen mielipide ja arkielämän seikat eivät olleet tälläisen ystävyyden esteitä. Epikuroon mallissa uskonto ja politiikka olivat ylimääräisiä elementtejä. Jos jumalia oli, niillä ei ollut mitään vaikutusta elämäämme. Epikuros ei uskonut ilmoitukseen vaan inhimilliseen järkeilyyn.

Voimmekin olla onnettomia hienoissa taloissamme - ja voimme olla onnellisia yhdessä teltassa ihmisten kanssa, joita rakastamme.

Hedonismista ja sen alaluokasta, Epikurolaisuudesta, enemmän kiinnostuneiden kannattaa aloittaa "ajatuksia olemisesta" -blogin Epikurolaisuuden esittelysarjasta; "Epikuros elää" , "Epikuros myös rulettaa" , "Järki vs usko osa 1"

Pieni ajatus toivosta.

Uskon kerrotaan antavan toivoa. Toivo onkin tärkeää onnellisuudelle.

Mutta pelkän onnellisuuden varaan ei aina voida rakentaa:
Jos sairastata sairautta, haluat mielummin lääkärin joka pelastaa kuin lääkärin, joka pitelee kädestä kun kuolet. Samoin haluat lääkärin kertovan jos sinulla on syöpä, etkä halua että sinulle valehdellaan että kaikki on hyvin; Toki vale parantaisi mieltä, mutta kun tauti kuitenkin tuottaa kivuliaan ja tuskaisen kuoleman, se vain siirtää pahaa mieltä myöhemmäksi, tosin vielä lisäksi potilas saa huijatuksi tulemisen tunteen. Eikä huumeiden käyttöäkään perustella sillä, että huumeet tuovat lyhytaikaisen onnentunteen ja nautinnon, ongelmathan "tulevat vasta myöhemmin". Olisiko parempi jos maailman epäreiluuksista ei kerrottaisi, vai että asiasta kerrotaan jotta ihmiset voisivat halutessaan tehdä asialle jotain?

Toki vääräkin toivo on aina toivoa. Mutta myös väärää.

Tosin eräs vaikeimmista ja uskon kannalta keskeisimmistä asioista onkin se kumpaa painottaa; Kauneutta vai Totuutta. Valinta ei ole kenellekään helppo. Ja sekä onneksi että epäonneksi, joudumme valitsemaan lähes koko ajan. Eikä mikään pakota valitsemaan aina samalla tavalla.

Koska miltei kaikki näkevät miten asiat ovat, tietävät jollain tavalla miten niiden olisi hyvä olla ja toisaalta näkevät sen valtavan aukon niiden välissä. Kaikki eivät tätä aukkoa näe; Heidän elämänsä on varmasti paikoin vaikeaa. En kuitenkaan osaa sanoa ovatko he onnettomia vai pettyvätkö he mieluummin silloin tällöin kuin menettävät tämän kyvyttömyytsensä. Osa taas rakastaa näitä reikiä ja muuttaa niihin asumaan. He tietenkin suuttuvat jos joku niitä reikiä alkaa täyttämään. Heidän elämänsä on ainaista siivoamista. No, jos siitä tykkää niin mikään ei heitä estä. Voi vain olla, että heidän hellimänsä hyvä olo onkin este esimerkiksi aktiivisemmalle ja vapaammalle elämälle. Toisaalta; He kärsivät nämä seuraukset useimmiten itse. (Ellei kohteena sitten ole heidän julistuksistaan vakuuttuneiden ihmisten paha mieli, jolloin tilanne alkaakin jo muistuttamaan enemmän esimerkin syöpäpotilaan tapausta.)

Siksi en voi sanoa muuta kuin että samalla valitettavasti ja onneksi on se, että kukaan ei voi päättää muiden puolesta, vaan voi vain valita omasta puolestaan.

Kellään ei ole helpompaa

Minun mielestäni ihminen päättää oikeasta itse. Hän seuraa "kultaisen käskyn" tapaista ohjenuoraa, jossa hän itse tietää mitä hän haluaa ja mikä on hänelle itselleen hyväksi. Ja joko toimii sen mukaan että tämä toteutuu itselle ja muille, tai ei.

Ihmisellä on aidosti vapaus.

Ihminen ei pääse vapauttaan pakoon asettamalla itselleen uskonnon, jota seuraa, koska ihmisen vastuulla on valita se uskonto jota hän lähtee seuraamaan; Jos ihminen valitsee pahuutta lietsovan uskonnon, se on ihmisen oma syy.

Vapaus ei tule ilmaiseksi, eivätkä ihmiset sitä halua, koska Vapauden mukana tulee vastuu: Olet vastuussa kaikesta mitä teet koko ajan, ennen kaikkea itsellesi, mutta jos tekosi aikaansaavat vastustusta tai muita seurauksia, kannat osavastuuta myös tekojesi seurauksien seurauksista ; kaikesta kaiken aikaa ja kaikille. Jos esimerkiksi suututat ihmisiä teoillasi niin että he vetävät sinulle tai jollekulle toiselle turpaan, et voi vapautua vastuusta, olet osasyyllinen.

Siksi uskovaisilla on ainoastaan näennäisen helppoa, kun heidän ei tarvitse itse miettiä miten asiat ovat, vaan he voivat lukea sen Raamatusta ; Tosiasiassa he kuitenkin ainoastaan lakkaavat ajattelemasta vastuutaan, siirtävät osavastuuta päätöksistään muualle, itsensä ulkopuoliselle Jumalalle. Oikeasti he eivät kuitenkaan vapaudu lainkaan, luulevat vain.

Ateismin sanoma.

Uskovaiset käännyttäjät ovat melko aktiivisia ja ovat valmiita menemään aika henkilökohtaisuuksiin. Julistajaa ei harmita jos hän sanoo että ateistin elämäntapa on väärin -ja että ateistin uskomukset ovat paitsi vääriä, myös vaarallisia ja moraalia turmelevia. Ateismi nähdään vääränä uskontona. Ateisteilta puuttuu kuitenkin uskonnolliset katujulistajat. Ehkä syynä on se että ateisteilla ei ole tarvetta myydä ateistisia kirjoja ja värvätä jäseniä jonkun ateistijohtajan alaisuuteen. Uskovaisista syy on tietysti se, että ateisteilla "ei ole sanomaa":
Ainakin minä ateistina pidän itseäni paljon vähemmän syrjivänä ihmisenä, koska en ole kieltämässä edes uskontoja. Puhumattakaan homoista, "jotka sukuaan eivät jatka".

Kaikista ateismin ei tarvitse antaa mitään, jotta siihen voisi uskoa. Heistä jutut pitää aina selittää "rationaalisesti". Samaa mieltä on toki usea uskovainenkin. Itse kuitenkin ajattelen että "kun elää kerran, kannattaa tehdä siitä iloinen reissu". Hyvää elämää ei voi tiivistää siistiin kaavaan, koska se poikkeaa yksilöiden ja jopa päivien kesken. (Tänään minun teki mieleni vanilijajäätelöä. Eilen ei. Ostin vanilijajäätelöä ja hyvää oli. Eilen kävin kävelyllä metsässä ja kivaa oli. Tänään ei kuitenkaan haluta kävellä metsässä.) Siksi ateismin on tarjottava minulle jotain, joka on paremmin kuin uskonnossa. Mikä ateismissa sitten on paremmin kuin uskonnossa? En puhu yleisestä "teistisyydestä" eli haikailusta "Jumalan perään", johon ei liity mitään toimintaa, koska siinä ei ole muuta sisältöä kuin se haikailu: Ei moraalia, ei rituaaleja, ei joukkoja. Vain yksilö ja haikailu. Itse en haikailua näe kovin mukavana toimintana, se voi toki olla muille mieluisaa. Mutta minä en tykkää.

Uskonnothan lupaavat 10 hyvää ja 8 kaunista, mutta ne palkinnot saadaan vasta "panttia vastaan". Tämä tarkoittaa sitä että uskovainen myy oman sydämensä ja moraalikäsityksensä ja pakottaa sen ulkopuolelta annettuun muottiin. Kaikissa uskonnoissa "omatunto valmennetaan" siten että jos yksilön oikeustaju ei pidä joitain uskonnon "syntinä" pitämiä asioita pahoina, se johtuu uskonnosta siitä että yksilö on väärässä. Näin jos joku näkee että homoseksuaalisuus ei ole kovin paha asia ja että sen kieltäminen johtaa suureen määrään surua ja murhetta suhteessa saatavaan hyötyyn, hän on Saatanan Salajuonen manipuloitu uhri. Uskonnot määräävät mitä pitää vihata ("koska Jumalakin niitä vihaa") ja mistä pitää.

Ateismi taas ei lupaa mitään. Ei ole luvassa 10 hyvää ja 8 kaunista, mutta toisaalta "sydänkin on ateistin oma". Sitä ei ole myyty Jeesukselle asunnoksi. En pidä ateisteja mitenkään perustavanlaatuisesti pahempina ihmisinä kuin uskovaisiakaan. Mielestäni vastakkain on se ottaako "varman vapauden" vai "epävarmat lupailut".

En pidä edes Lotosta. Toki ymmärrän että moni pitää Loton pelaamisesta, mutta minä en saa Lotosta kuin murheen siitä että hävisin 0,7€/vko miltei varmasti. Enkä minä tiedä mitä hittoja minä niillä miljoonilla tekisinkään; Kukaan ei syö sellaista määrää vanilijajäätelöäkään. Siksi minusta on mukavampaa jättää Lotto väliin, ja saada tätä kautta varmat 5 extratuuttia vuodessa.

Minusta tämä on hyvä diili. Moni voi tietysti olla toista mieltä. Mutta minun sydämeni ei ole heidän.

Hyvä elämä.

Puhun melko paljon hyvästä elämästä. Siksi minun on kai kerrottava mitä ajattelen sen olevan. Kuten aina näissä kysymyksissä, selittäminen on vaikeaa. Siksi käytän vertausta. Näinhän Jeesuskin teki.

Joku tulee kertomaan sinulle että takapihallasi on aarre. Niinpä ostat lapion ja alat kaivamaan kuoppaa. Kaivat ja kaivat, ajattelet olevasi oman onnesi seppä. Ajattelet että jokaikinen lapiollinen vie sinut lähemmäs aarretta. Mietit mitä kaikkea voisit tehdä sillä aarteella. Lopulta kuoppa alkaa olemaan syvä, niin syvä että kuoppaan kapuamiseen menee epäkäytännöllisen kauan aikaa. Vähennät kuopan ulkopuolella käymistä. Lopulta se jää kokonaan. Et enää voi lopettaa koska olet jo uhrautunut niin paljon, että kokisit menettäneesi paljon aikaa ja vaivaa pelkkään itsesi likaamiseen. Etkä tajua että olet koko ajan pohjalla. Kun olet kaivanut tarpeeksi paljon, voidaan miettiä että "Entä sitten VAIKKA siellä olisi se aarre?"
Riskinä on se että elämä jää elämättä, tai että kun aarteen löytääkin, on jo liian myöhäistä aloittaa elämä, tai että on unohtunut miten yleensä ottaen elää ilman sitä kuopankaivuuta. Kyseessä ei siis ole Pascalin vedonlyöntiä mallia "minimaalisella panostuksella voit voittaa äärettömän paljon" vaan Pietarin paradoksi, jossa kukaan ei pelaa yli varojensa-vaikka voiton odotussumma on vaatimattomasti ääretön.
Tämä oli "huono elämä".

Hyvä elämä on se, että tajuaa eräänä päivänä että takapihalla on aarre. Tarkemmin sanoen takapiha ON aarre, josta voi nauttia ilman kuopankaivuuta. Ja kuten huomaamme, huono elämä on paljon monimutkaisempaa.