perjantai 27. marraskuuta 2015

Mieluummin he kuin minä

En ole kirjoittanut tähän blogiin pitkään aikaan. Ei ole ollut sisäistä tarvetta. Eikä kirjoittaminen mitään vaikuttaisikaan. Osittain muutos johtuu itsestä. Mutta vielä suuremmissa määrin se johtuu muista.

Jos mietin mitä muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut, niin aika paljon. Suoraan sanoen ; Ateismi on normalisoitunut vahvasti. Se ei ole oudoksuttavaa. Toisia ateisteja jopa näkee vahingossa ja ilman erityistä etsimistä. Etenkin itseäni nuoremmissa ihmisissä.

Ja ennen kaikkea minusta tuntuu että ateisteja ei kohdella ihan samalla tavalla kuin ennen. Tavalla jossa kaikki yritykset muuttaa asioita ovat "naurettavia" ja "pikkumaisia" tai "absurdeja". Ymmärrystä ei tule vieläkään. Mutta vastustava asenne on saanut uuden kohteen.

Maahanmuuttaja, etenkin islaminuskoinen maahanmuuttaja, on uusi ateisti. Minun blogini kirjoittamisen aikana maahanmuutosta puhuminen ei ollut läheskään yhtä tavallista ja ajankohtaista kuin nykyään. Silloin henki oli vahvemmin se, että kaikki uskonnot ajoivat jotain henkisyysasiaa ja jonkinlainen yhteinen vihollinen oli ateisti. Ateisti uhkasi yhteiskunnan jatkumista niin sivistyneistä Weberiään tankanneista uskovaisista kuin tavallisista puskahihhuleistakin. Puolestapuhujia ei ollut. Kun kirkon oppineet ottivat kantaa ateismiin, asenne oli poikkeuksetta vihamielinen ja väheksyvä.

Ateisti oli arvotyhjiön kantaja. Hän edusti maallistumista, jota taas piti vastustaa kutsumalla sitä vaikka kaupalliseksi hedonismiksi. Ateismi rinnastettiin siksi kerran toisensa jälkeen kulutusjuhlaan ja pinnalliseen elämäntapaan. Elämäntapaan joka vaatii rahaa. Ateismi oli pinnallista ulkonäkökeskeisyyttä. Jotain jota kukaan ei kehtaa korostaa minulle päin karttanaamaani. Mutta internetissä jopa vitiligon tahraama minäni voi edustaa pinnallista silikonirintojen kulutuskulttuuria.

Nyt puhutaan maahanmuuttajista.

Ja ateistit ovat suuressa määrin unohtuneet. He eivät edelleenkään ole tasapuolisia keskustelun osapuolia tai mitään muutakaan. Sanat toki pinnallisesti näkyvät abstrakteina arvoina jokaisen kristityn juhlapuheissa mutta ei koskaan käytännössä. ; Käytännössä tilanne on se, että teoriassa kirkolliset suhtautuvat asialliseen kirkkokritiikkiin hyvin ja antavat sille tilaa. Mutta kun käytännössä puutut mihinkään niin se on väärin. Se on mudanheittoa ja asenteellisuutta.

Jos asiat ovat pieniä, niin ne ovat liian pieniä puututtavaksi. Jos ne ovat suuria niin sitten niihin varsinkaan ei pidä puuttua. Tällöin saadaan kuulla että kirkkoa pitäisi suurissa linjoissa korjata sisäisesti.

Tosin tämä sisältä muuttaminenkin on tietääkseni harhaa. Kirkoissa on yhä vahva Mannerheimin henki. Mannerheim kun tuli sanoneeksi "Se opetus, minkä ennen kaikkea tahtoisin painaa tulevan sukupolven tietoisuuteen on tämä: eripuraisuus omissa riveissä iskee tuhoisammin kuin vihamiehen miekka, ja sisäiset riidat aukaisevat oven ulkoa tulevalle tungettelijalle. Suomen kansa on itse osoittanut kahdessa viime sodassa, että yksimielinen kansa, vaikka se on pienikin, voi kehittää aavistamattoman iskuvoimaisuuden ja siten torjua kohtalon tuomia mitä raskaimpiakin koettelemuksia. Sulkemalla rivinsä vaaran hetkenä Suomen kansa lunasti itselleen oikeuden vastedeskin elää omaa, itsenäistä elämäänsä vapaiden kansakuntain piirissä. Se ei horjunut voimanponnistuksessaan: se on tervettä ja lujaa ainesta."

Ja täytyisi kritisoidessaan aina muistaa kaikki hyvä mitä kirkko ja uskovaiset tekevät. Aivan kuten kaikissa piispojen tekemissä ateismianalyyseissäkin joka kerran korostuu se että kritiikeissä nostetaan hyviä puolia eikä esimerkiksi syytetä. Nähdäkseni "uusateisteissa" ei kirkollisten kirjoittajien mukaan ole mitään hyvää koska en ole ainoaankaan edes kaukaisesti kehuksi tulkittavaan törmännyt. Se on vain aina sitä Neuvostoliittoa, Ranskan veristä vallankumousta ja arvotyhjiötä.

Mutta tällä ei ole merkitystä koska nyt puhutaan maahanmuuttajista.


Tähän blogiin kirjoittaminen ei ole mielekästä. Sillä ateisteja vastustavien tahojen huomio on siirtynyt muualle. Merkittävää on, että maahanmuuttajien tilanne on erilainen ateisteihin nähden. Kahdella tavalla.

Kriitikot ovat yhtä asenteellisia ja äänekkäitä. Mutta heillä on rankempia keinoja. Jos ateistien pornonvaihtokampanjasta tuli vain tappouhkauksia sen järjestäjille, nykyään heitellään huonosti kyhättyjä polttopulloja ja pompitaan Ku Klux Klan -naamiaiskaavuissa kuin pikkulapset.

Mutta uskovaisista osa kuitenkin puolustaa maahanmuuttajia - jotain jota ateisteille ei ole tietääkseni käynyt maassamme koskaan. Nyt suuri osa kristityistä puolustaa maahanmuuttajia. Ateistien kohdalla sivistyneen uskovaisen tärkein puolustusmekanimi oli se, että he unohtivat pornonvaihtokampanjointiin liittyvät tappouhkaukset koska on relevantimpaa paheksua Raamattujen pornoon vaihtamista. Ja oli tärkeää siirtää huomio pois aggressiivisista teoista ja korostaa miten uskovaisella itsellään on terve arvojärjestys. Ja palauttaa sen jälkeen asia siihen että ateismi edustaa arvotyhjiötä jota vastaan on niin tärkeää taistella että ateisteilla ei ihmisinä ole mitään arvoa tai merkitystä. Toisin kuin sillä hyvällä kristityllä joka niin terveesti kykenee unohtamaan maassamme tapahtuvat uhkailut.

Mutta maahanmuutto on se aihe josta pitää puhua.


Maahanmuutto on siirtänyt fokuksen syrjään ateisteista. Ja minä tiedän mitä tämä tarkoittaa. Tämä tarkoittaa sitä että on aivan uusia syitä olla hiljaa omasta ateismistaan. Sillä tällä hetkellä ateistit saavat olla rauhassa. Kunhan eivät "keikuta venettä". Jos heidän läsnäolonsa tulee esille, paluu vanhaan on odotettavissa.

Kun uskovaiset riitelevät keskenään, minä saan rauhan. Ja se on se kaikista tärkein asia jota olen vuosia halunnut. Olen saanut haluamani. En tosin sellaisella tavalla jolla sen olisin halunnut. Mutta maailma ei anna kaikille sitä mitä he haluavat. Joten väliäkö keinoilla?

Tätä nykyä ei ole tarpeen keskustella ateismista tai uskonasioista koska tämä voisi tarpeettomasti kiinnittää uskovaisten huomiota. Ja nyt hyvät uskovaiset kokevat tarpeekseen auttaa tallattuja. Kokemuksesta tiedän että ateisteihin ei kohdistettaisi vastaavaa sympatiaa. Joten kun kaksi uskonmiestä huutaa keskenään, on se ateistille ilo. Sillä eivät huuda hänelle.

perjantai 31. toukokuuta 2013

Se, mistä ei voi jutella, siitä on vaiettava

Vanha zen -tarina kertoo mestarista ja oppipojasta. He ovat joen eri puolilla. Joki on vuolas. Oppipoika huutaa mestarille, että hän keksii jonkun keinon päästä joen toiselle puolelle. Mestari huutaa takaisin, että oppilashan on jo toisella puolella.

Tämä kuvaa tuntemuksiani uskonnosta. Suurin osa uskovaisista on hyväntahtoisia ihmisiä. He osallistuvat keskusteluun hyvässä tarkoituksessa, mutta siitä ei vain tule mitään. Syynä on yleensä se, että maailmat ovat täysin erilaiset. Niin erilaiset että mitään asiallista keskustelua tuskin edes voidaan tehdä. Keskustelu ohjataan jollain ehdoilla ja pelisäännöillä. Ja uskovaisia ja ateisteja erottaa toisistaan etupäässä se, mitä reilu keskustelu heille tarkoittaa.

Olen pitänyt monta vuotta taukoa kirjoittamisesta. En ole menettänyt mitään. Sillä uskontokeskustelussa kuvaavaa on se, että vastapuoli ei ole muuttamassa mieltään millään keskustelulla. Ja ei ole itsekään. Moni sekoittaa keskustelun vaikuttamiseen tai rationaalisuuteen. Se ei ole sitä. Voisin esimerkiksi sanoa että vuosien tauon jälkeen en ole jäänyt mistään paitsi. Hihhulit ovat hihhuloineet. Tyhmät ovat typerehtineet. Hengellistä väkivaltaa on tapahtunut. Kirkko on irtisanoutunut niistä sanomisista joita heidän tukemansa ja rahoittamansa järjestöt ja instituutiot ovat sanoneet ja jopa paperille painaneet ja ihmisille jakaneet. Ihmisiä on kuollut. Tonavassa on virrannut vettä. Silloin kun seurasin asiaa tarkemmin ja osallistuin enemmän, sanoin tämän saman. Siinä oli vain enemmän yksityiskohtia. Eikä poissaoloni ole vaikuttanut mitenkään.

Yhteisymmärryksessä sujuva uskontokeskustelu ei yksinkertaisesti ole mahdollista. ; Vahviten tämä näkyy hihhulien toiminnassa. Heille uskontokeskustelu on kysymys Jumalan olemassaolosta. Ja tässä tärkeää ei ole mielipide vaan se kuka on oikeassa. On paha sanoa pelkäävätkö he enemmän väärässäolemista vai ajaako heitä oikeassa olemisen pakko. Ja kun he puolustavat asiaansa, he vetoavat Raamattuun. Ja moniin muihin temppuihin. Näillä on yksi yhteinen tekijä : Ne ovat tärkeitä uskovaisille, mutta ateistille niillä ei ole mitään merkitystä. Jos Raamattu on satukirja, sen lainaaminen tuskin on hyvä keino ratkaista tilannetta. ; Ja aivan sama on toisinkin päin. Kun ateisti puhuu hihhulille evoluutiosta, hihhuli ei välitä. Koska heille tieteen ultimaattinen testi on yhteensopivuus Raamatun kanssa. Jos tiede on erimielinen heidän uskontonsa kanssa, he luottavat että erehtymätön Jumala on parempi kuin epätäydellinen ihminen, olipa tämä ihminen kuinka fiksu tahansa. Väärät lopputulokset antavan tieteen on oltava väärin, joten on vain syytä keksiä miten, ja kun oikea vastaus saadaan kyseessä on Oikea Tiede.

Mutta sama on syvempänä aivan asiallisten ja rauhantahtoisten uskovaisten kanssa. Niiden jotka eivät ole hihhuleita. Jos joku on koskaan lukenut uskonnäkemyksiä jotka kuvaavat vaikkapa eksistentialismia tai vastaavia teemoja, ne tuntuvat miellyttävän uskovaisia kovasti. He kokevat että teologit ovat syvällisesti ihmisyyden kannoilla. Samastuminen tuntuu olevan heille helppoa. Heidän intuitionsa ja tunteensa sanovat että nämä viisaat ovat oleellisesti oikeassa tai ainakin oikeilla jäljillä. ; Ateistille nämä näyttävät oudoilta. Ne ovat niin vierasta ja omituista, että olen tuntenut vahvempaa samastumista ja yhteisymmärryskokemusta koirien kanssa temmeltäessäni.

Moni yhdistää uskonnon yhteisyyteen ja kuolema on jonkinlainen elämän täyttymys joka tasa-arvoistaa kaikki. Että uskonto antaa merkityksen esimerkiksi avuliaisuudelle. Ateistille nämä ovat erikoisia esityksiä, sillä tosiasiassa kun kuolemme, emme sen jälkeen enää elä. Sitä edeltävä elämä on se oleellinen, ja elämän eriarvoisuus päin vastoin korostuu kuolemassa. Kuolema yksilöi meidät. Emme saa mitään ehyttä persoonallisuutta tai sulautumista kuoleman kautta. Paljaista eroista tulee elämän haudanvakavia tosiasioita. Ihmisen kuolema koskee häntä itseään ja muut ovat vain statisteja. Muiden oleminen jatkuu vielä vähän aikaa. Ja tässä kulmassa anteliaisuus on sidoksissa aikaan. ; Anteliaisuus on sitä että on jokin rajallinen resurssi josta annetaan muiden käyttöön. Ikuista elämää lupaava uskonto päin vastoin mitätöi anteliaisuuden, yhteisöllisyyden ja muiden vastaavien hyveiden hengen. Uskonto oikeuttaa itsensä hedonismilla. Yksilö pelastuu. Kristinusko on tässä mielessä äärimmäisen tuhoisa, sillä siinä uskonnon tärkein anti on yksilön oma pelastus. Ei edes se, että hän pelastaa muita. Meille oikein opetetaan että uskonratkaisu on valinta, johon ei voi pakottaa ja joka on siksi korostetusti vain yksilön oma asia. Paraskin katujulistaja on tässä vain statisti, vaikka kuina selittäisi siitä että on pelastamassa heikoille jäille kävelijöitä.

Ja tällä en tarkoita että uskovaiset olisivat väärässä. Tarkoitan sitä, että minä olen heille todennäköisesti aivan yhtä omituinen kuin he minulle. Uskovainen saa yhteisymmärtävän keskustelun ennemmin koiran kuin ateistin kanssa. Silti moni heistä kokee että uskonkysymykset olisivat niin oleellisia että Jumalateemaa pitäisi käsitellä joka ikisen ihmisen. Kuitenkin kun katsotaan ns. "suuria kysymyksiä", niiden Jumala -aiheiset kysymykset ovat minulle pieniä kysymyksiä. Tai kenties eivät kysymyksiä ollenkaan.

Ne uskovaiset jotka eivät ole hihhuleita kuitenkin yrittävät keksiä erilaisia strategioita jolla voisivat keskustella mielestään rakentavasti ateistien kanssa. Tässä he kuitenkin näyttävät unohtavan sen, että keskustelussa on kaksi osapuolta. Ja että mikään teologinen syvällisyys ei auta jos toinenkin pitää ottaa huomioon. Uskovainen hakee jostain syystä aina apuja teologiasta. Ihan kuin Jeesus auttaisi eikristittyjen mielen avaamisessa. 
* Osa eihihhuliuskovaisista ottaa uskonnollisen väkivallan keskusteluun siten, että väärinkohdeltu voisi oppia että uskonto ei ole ollenkaan tämänlaista ja että heidät siksi voitaisiin ottaa takaisin uskonyhteisöön. Heille  tämä on tietysti jotain jolla tarjotaan toiselle tervettulleeksi tulemisen kokemusta. Ateisti näkee tämän helposti siten että hänen henkilökohtaiset rankat kokemuksensa ensin revitään esille ja sitten niitä käytetään ohjailussa jossa hänellä on arvoa lähinnä sitä kautta että hän voi kääntyä takaisin pelastuneeksi uskovaiseksi.
* Uskonnonopetuksen ja uskontokeskusteluun osallistumisen korostamista pidetään tärkeänä. Ihan kuin ateiteista saataisiin uskonnollismielisiä sillä että heidän kurkkuunsa kaadetaan lisää uskontoa.

He eivät ymmärrä että oleellisin uskontoa, ateismia, uskonnonvapautta ja muita aiheita koskevasta keskustelusta oleellinen ei ole kysymys Jumalan olemassaolosta. Olennainen kysymys on siinä haluaako ottaa osaa koko aiheeseen ollenkaan. Se, että uskontoa pidetään yleisinhimillisenä ja tärkeänä aiheena on jo itsessään se virhe. Näin uskovaisuutta kuvaa se, että se on käytännössä se zen -vertauksen oppilas. Yrittää päästä toiselle puolelle vaikka hän on jo siellä.

Itse olen jättäytynyt keskustelusta. Se ei ole vaikuttamista tai aktiivista toimintaa. Itse asiassa se tuntuu hieman samalta kuin ne vihanhallintaratkaisut joita Penn&Teller ovat moittineet Bullshit! -ohjelmassaan. Ne, joissa vihantunteita puretaan vihailemalla ja vaikka hakkamalla tyynyä. Ne luovat lyhytaikaisen helpotuksen tunteen, mutta tosiasiassa vahvistavat sitä että väkivallan purkaminen on hyvä ratkaisu. Näin jonkinlainen aktiviinen väkivalta jatkossa on yhä matalamman kynnyksen takana. Uskontokeskustelu ja siihen liittyvä riitelykin on "terapeuttista" kun saa purkaa kiukkua maailman epäreiluudesta. Mutta tässä kuitenkin syntyy lähinnä jatkossa entistä helpommin vihastuva tyyppi. Uskontoaiheesta blogaaminen on tavallaan "lähtökohtaisesti epätervettä", sellaisella inhimillisesti "ymmärrettävällä" ja "normaalilla" tavalla.

Keskustelun sijaan olen alkanut korostamaan vierautta. Jos joku keskustelee uskonnosta, en edes kuule mitä hän sanoo. Jos joku antaa reittiohjeistusta ja neuvoo kirkon ohi, en tiedä missä tämä on. En tiedä Jeesuksen nimeä jos joku kysyy. En ole koskaan kuullutkaan "uskonnosta". Ja jos joku uskovainen innostuu paasaamaan, kävelet pois hymyillen, näyttäen kuin tietäisit asian paremmin ja olisit lähinnä huvittunut uskovaisen innosta. Kohtelet kuin innoissaan olevaa lasta. Ja jos et saa lupaa poistua, haastat oikeuteen vapaudenriistosta ja kävelet pois vasta sitten. Hymyilen, etenkin kun raha kilahtaa tilille.

Tämä ei tarkoita sitä että annettaisiin uskovaisille yhteiskunta. Sen sijaan olen vaikuttanut äänestämisellä ja muulla toiminnalla. Tämä onkin oikeaa vaikuttamista, toisin kuin vaikkapa blogaaminen, joka lähinnä kerää samanmielisiä samanmielisiksi ja erimielisiä erimielisiksi. ; Minua viehättäisikin ajatus jossa kaikilla olisi lupa osallistua uskontokeskusteluun jos haluaa ja muut saisivat olla hiljaa. Ja aina kun joku hihhuli esittäisi sanomisiaan televisiossa, kirkosta eroaisi iso määrä ihmisiä. Ja jos nämä puolustaisivat sanomisiaan, niin eroaisi lisää. Mitään selityksiä ei annettaisi. Pelkkä eroluku näyttäisi että pitää oppia se, että jos on kuopassa niin jossain vaiheessa on hyvä olla lapioimatta syvemmälle. Ateismi näkyisi vain siinä että erilaisia ehdotuksia tulisi poliittiseen vaikuttamiseen ja nämä saisivat suosiota.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Homomieliset ulos!

Televisio -ohjelmasta alkanut kirkostaeroamisvyöry on ollut minusta suorastaan tylsää. Siinä puhutaan kirkon sisäisistä asioista. Vihkikaavan muoto on ytimessä. Pohjimmiltaan kinaa siitä annetaanko homoparille siunaus vai rukoiluhetki vai onko homo kirkon jäsen joka kyllä kelpaa maksamaan jäsenmaksut samanarvoisesti mutta ei saamaan palveluja koska on niin likainen ja sairas tai rikollinen.

Kirkon puolella on hyvä muistaa vain se, että kirkon edustajista suurin osa ei ole hihhuleita.

Olen toki tyytyväinen siitä että kansa on näyttänyt Räsäselle ja kumppaneille että heidän moraalinen ylemmyydentuntonsa näyttäytyy muille lähinnä naurettavana ja halveksittavana moraalittomuutena. Siihen se tyytyväisyys on sitten jäänytkin.

Tulin niin sanotusti kaapista tuodakseni esiin Jukka Relanderin kolumnin. Hänen kirjoitustaitonsa on tuottanut esimerkiksi seuraavan pätkän : "Ateistit ja fundamentalistit puhuvat kirkosta, jota kumpikaan ei edusta, samalla kun kirkko itse vaikenee, tai huomauttaa häveliäästi, että kyllä täältä löytyy ihan fiksuakin väkeä, tulkaa vaikka katsomaan. Paradoksi on siinä, että ateistien käsitys kirkosta on juuri se, mitä fundamentalistit edustavat, ja jos kirkosta eroaminen jatkuu yhtä kiivaana kuin tähän asti, pian kirkosta myös tulee sen näköinen, miksi ateistit sitä nyt luulevat." Kun kirkosta lähtevät kaikki suvaitsevaiset, jäävät suvaitsemattomat jäljelle. Tämä on selvä asia. Nykyisin kirkko on monin paikoin yllättävänkin maltillinen.

Ei hihhulointia, ei ongelmaa minulle.

Kuitenkin kirkon fundamentalistisoituminen olisi minuta aika mielenkiintoinen asia. Sillä kirkolle iso tulonlähde on kirkollisvero. Kun suvaitsevaiset lähtevät, maksavat fundamentalistit kirkon toiminnan. Kun esimerkiksi omaisuuden huolto syö paljon rahaa, eikä ole väliä käyttääkö rakenteita edes kukaan, sitoutuu heiltä naamaa kohden enemmän rahaa tälläiseen. Jokainen tälläinen penni on pois katujulistuksesta.

Rahavirroilla iso merkitys. Nykyisin kirkko hoitaa esimerkiksi toimintaa lapsille ja nuorille. Kun budjettiin tulee vaje, tulee leikkauksia. Tämä on jopa hyvä asia ; Usein kunnilla kun tuntuu olevan sellainen mieli että lisätoimintaa nuorille ei tarvita kun "kirkko hoitaa jo". Monen asian tekemisen vastuuta on siirretty kirkolle. Jos kirkko leikkaa palveluja, tämä tekosyy katoaa. On tehtävä jotain. Tämä taas luultavasti nostaa veroprosenttia. Mutta toisaalta kun kirkosta on erottu, on veroprosentti laskenut. Pitkällä tähtäimellä yksilön verotulot eivät luultavasti muutu koska niillä rahoilla tuotetaan samoja palveluja. Veronmaksajan kannalta menot ovat samat, ne vain kanavoidaan eri tahojen kautta. Muutos on byrokratiapyöritystasolla. Paperit kiertävät eri toimistossa. Muutoin samantyyppisellä rahalla tuotetaan samantyyppinen palvelu.

Samalla saattaisi ratketa jopa hautausmaakinastelut. Minusta niiden hoitaminen olisi pitänyt siirtää kirkon kontolta pois jo aikaa sitten. Mutta asiaa ei ole haluttu ottaa. Kirkko saa rahaa tätä tarkoitusta varten, joten tämän rahan voisi kanavoida myös uudestaan. Uskontoneutraali taho, kuten kunta, tekisi tavallaan "kuolemisesta tasa -arvoisempaa." Nykyisin kun osa uskovaisista on pettyneitä kun ateistejen hautausmaihin on haudattu niin vähän ihmisiä. Hautausasioista kun on nostettu meteli. He tuntuvat unohtavan että valtaosa ateisteista on nuoria. He kuolevat harvoin mutta he kuolevat joskus. Se, että lähiaikoina kuolleiden ateistejen määrät ovat nyt pieniä ei tarkoita sitä että ateistejen määrät olisivat pieniä. Muutaman kymmenen vuoden päästä tilanne on aivan toisin. Kristityt saavat iloita kun minutkin kuopataan. Että vihdoin pääsivät eroon tuostakin, joka vain rumensi katukuvaa ja oli väärässä ideologiassakin.

Demokratiassa myös uskovaisten lukumäärillä on merkitystä. Jokainen lähtenyt yksilö on tätä kautta kirkon yleistä arvovaltaa pois. Jos jäljelle jää "vihainen marginaali", on selvää että kirkko on samalla tässä prosessissa marginalisoitunut. Fundamentalistit hallitsevat kirkkoa, mutta kirkko ei hallitse yhteiskunnassa juuri mitään. Kirkko tiivistyy tällöin kiukuttelijoiden vihakerhoksi, jonka sisällä he saavat kokea ylemmyydentunnetta. Että he ei sentään homoja hyväksy. Eikä naispappeja. Tässä vaiheessa ketään vaan ei kiinnosta, ja he saavat olla tyytyväisiä keskenään.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Enemmän!

Helsingin Sanomat kirjoitti tuntijakouudistuksesta. Asian ydin on siinä, että uskonnonopetusta tarjotaan vasta kun on riittävän suuria ryhmiä ; Opetusta annetaan vain niille ryhmille joissa on riittävästi väkeä. Tämän koon vaatimusta ollaan muuttamassa suuremmaksi.

Kristinuskon kannalta tällä ei ole merkitystä, koska valtaosa käy siihen liittyvän opetuksen. Ryhmäkokomuutos sen sijaan poistaisi elämänkatsomustiedon opettamisen valtaosasta suomea. Tämä tarkoittaa sitä että vain "suosittu uskonto" on tavallaan opetuksen arvoista.

Tosin olen kauan aikaa miettinyt sitä, että onko asialla niin suurta merkitystä. Jos ideologisuus ja vakaumus on poistettu opetuksesta, niin miksi ei saman tien opeteta kaikille elämänkatsomustietoa? Nythän esimerkiksi etiikasta halutaan oma oppiaine. Jo minun aikana kouluaineita oli liikaa. Olisi kenties hyvä tiivistää. Kun kaikille opetettaisiin samaa, ja opetus ei olisi omaan uskomukseen sidottua, uskonto muuttuisi aineena äidinkielen kaltaiseksi. Sielläkään ei välitetä pidätkö kauhusta vai romanttisista kirjoista. Siellä opetetaan kirjallisuudesta.

Toinen tapa vastata haasteeseen on tietysti aktivoitua ja saada maahan/käännyttää paljon ihmisiä vähemmistöuskoon. En jotenkin pidä tästä vaihtoehdosta.

torstai 12. elokuuta 2010

Tätä minäkin olen ihmetellyt.

Kuvan pikkuilmoituksessa on haussa tietynlainen mies. Minä olen totaalisesti haetun vastakohta. En ole yhtään nuori, enkä varsinkaan komea. Huumorintajuni on parhaimmillaan omituista. Rohkea en ole. Ja vaikka pelkäänkin, niin Jumalaa pelkäävää minusta ei kaikesta huolimatta saa kirveelläkään.

Minua lohduttaa lähinnä se, että kukaan muukaan ei näytä listaa täyttävän. Sukupuuttoakin epäillään.

Jostain syystä olen huomannut uskovaisissa miehissä sen, että noita kaikkia ei oikein löydy samasta paketista. Etenkin jos puheenaiheena ovat "aktiivisemman linjan uskovat". Siis ne jotka kuuluvat valtakirkon ulkopuolisiin paikkoihin. Komea ja älykkyyttä korostava uskovainen on helposti vakava ja huumorintajuton. He julistavat vakavasti ja vaikuttavat ulkopuolisen silmiin vakavuutensa vuoksi ehkä jopa ylpeiltä ja ynseiltä. Hauskuus tulkitaan helposti "turhuudeksi", joksikin joka on tärkeämpien asioiden tiellä. Rumuus voi opettaa vaatimattomuutta. Olen nähnyt monta "vähemmän kaunista" julistajaa jotka korvaavat rujouden tuomat haitat kertoilemalla juttujaan hauskemmin. Uskonnottomuus taas pakottaa ihmisen pois erityisstatuksesta, jumalan kuvasta eliöksi maailmassa. Tässä asemassa on hieman vaikeampaa olla ylpeä - toki tässä voidaan onnistua mutta se on vaikeampaa.

Ehkä tässä on jotain yleisinhimillistä. Mutta luulen että uskottava henkilö saadaan kun listasta otetaan yksi kohta pelistä pois.

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Kristinuskon testaaminen?

Moni väittää että tiede ja usko ovat eri maailmoista. Että tiede tuottaa tietoa miten maailma toimii ja uskonto miten siinä pitää elää.

Kuitenkin kristinusko tekee monia väitteitä maailmasta - ja se tekee kannanottoja jopa ihmisluonteesta. Perisynnin mukaan ihminen on langennut, hän tarvitsee apua voidakseen olla hyvä.

Uskoisin että usko erotetaan tieteestä vain yhdestä syystä. Siitä että tiede ei ole kovin vahvasti tukenut uskontojen näkemyksiä. Ihmiset toimivat suunnilleen yhtä hyvin olivatpa he uskovaisia tai ateisteja. Tai olivatpa he missä kulttuurissa tahansa.

Osa uskovaisista tunnustaa ristiriidat. He eivät vaihda uskontoaan vaan tietysti moittivat tiedettä. Heistä tiede on huonosti tehtyä. Ristiriidat johtuvat siitä että pahat evoluutikkosalaliittolaiset kiusaa heitä ja tekee saatanallista tiedettä.

Heidän lisäkseen on niitä uskovaisia, jotka luottavat uskonnon tarjoavan myös tietoa. He puhuvat yhteiskunnan säilymisestä. Arvot estävät meitä tappamasta toisiamme, ja hyvä yhteiskuntajärjestys on Jumalallisen viisauden tulos. Heille kristinusko tulee testattua jo siinä että kristillinen yhteiskunta toimii. Tämä johtuu tietysti siitä, että kristinuskolla on asioita jotka todella vaikuttavat tähän. Tämä ei toki kannusta millään lailla ateismiin: Vastaus löytyy "Hankin perseestä". Siinähän ovelle tulevat uskovat antavat listan käskyjä. Yksi on että alkoholia pitää käyttää kohtuudella, ja että pitää syödä oikein. Tämä on terveellistä ja hyväksi elämälle. Listan muut kohdat eivät kuitenkaan ole välttämättä yhtä hyviä ja testattuja. Sillä tosiasiassa kun ihminen on uskovainen, hän ei huomaa yhtä asiaa. Raamattu on itse asiassa valtavan pitkä lista. Ihminen vain kirjoittaa tämän listan ylös ja olettaa että se on kokonaan totta. Tämä on kuitenkin aivan sama, kuin jos hän olettaisi joka ikisen listan kohdan erikseen todeksi. Maailmankuva ei yksinkertaistu sillä että oletuksista tehdään lista ja oletetaan se lista. Jokainen kohta on todistettava erikseen, eikä voida hypätä alkoholin käyttämisestä siihen että Hanka antaa miljoonan jos suutelet persettä (joka sekin on listassa.)

Minun pääsyyni ateismiin on se että Jumalaa ei ole todistettu tieteellä. Jos jollakulla on hyvä yhteiskuntajärjestys, voin ottaa hyvät normit. Kenties ehdottaa niitä äänestyksessä Suomen Lakiin asti. Ja ne kohdat jotka eivät ole vakuuttavia voidaan ja pitää voida jättää ulos. Näin alkoholin kohtuukäytön järkevyys ei tarkoita että tulisi jotenkin hyväksyä että Hank on edes olemassa.

Samanlaisia.

Jesus and Mo -sarjakuva vertasi Muhammadia ja Hubbardia keskenään. Molemmat perustivat järjestön, jossa seuraajat voimakkaasti suojelevat johtajansa mainetta. Molemmissa järjestöissä toisella tavalla uskovia ja etenkin uskosta eronneita kohdellaan pahasti. Molemmissa on sääntöjä, jotka käsittelevät elämää hyvinkin pikkutarkasti. Vertailu loukkaa sekä muslimeja että skientologeja.

Yhteys ei ole vaikeaa. Uskontojen perustajat ovat samanlaisia, ja etenkin uskovaiset ovat samanlaisia. Osaksi siksi että kaikki ovat ihmisiä. Ja osaksi siitä että he kaikki ovat uskovaisia, Pyhä antaa erityisluvan. Pyhän puolustaminen on arvokkaampaa kuin muun. Tämä voi joskus johtaa äärimmäisyyksiin.