Se, mistä ei voi jutella, siitä on vaiettava

Vanha zen -tarina kertoo mestarista ja oppipojasta. He ovat joen eri puolilla. Joki on vuolas. Oppipoika huutaa mestarille, että hän keksii jonkun keinon päästä joen toiselle puolelle. Mestari huutaa takaisin, että oppilashan on jo toisella puolella.

Tämä kuvaa tuntemuksiani uskonnosta. Suurin osa uskovaisista on hyväntahtoisia ihmisiä. He osallistuvat keskusteluun hyvässä tarkoituksessa, mutta siitä ei vain tule mitään. Syynä on yleensä se, että maailmat ovat täysin erilaiset. Niin erilaiset että mitään asiallista keskustelua tuskin edes voidaan tehdä. Keskustelu ohjataan jollain ehdoilla ja pelisäännöillä. Ja uskovaisia ja ateisteja erottaa toisistaan etupäässä se, mitä reilu keskustelu heille tarkoittaa.

Olen pitänyt monta vuotta taukoa kirjoittamisesta. En ole menettänyt mitään. Sillä uskontokeskustelussa kuvaavaa on se, että vastapuoli ei ole muuttamassa mieltään millään keskustelulla. Ja ei ole itsekään. Moni sekoittaa keskustelun vaikuttamiseen tai rationaalisuuteen. Se ei ole sitä. Voisin esimerkiksi sanoa että vuosien tauon jälkeen en ole jäänyt mistään paitsi. Hihhulit ovat hihhuloineet. Tyhmät ovat typerehtineet. Hengellistä väkivaltaa on tapahtunut. Kirkko on irtisanoutunut niistä sanomisista joita heidän tukemansa ja rahoittamansa järjestöt ja instituutiot ovat sanoneet ja jopa paperille painaneet ja ihmisille jakaneet. Ihmisiä on kuollut. Tonavassa on virrannut vettä. Silloin kun seurasin asiaa tarkemmin ja osallistuin enemmän, sanoin tämän saman. Siinä oli vain enemmän yksityiskohtia. Eikä poissaoloni ole vaikuttanut mitenkään.

Yhteisymmärryksessä sujuva uskontokeskustelu ei yksinkertaisesti ole mahdollista. ; Vahviten tämä näkyy hihhulien toiminnassa. Heille uskontokeskustelu on kysymys Jumalan olemassaolosta. Ja tässä tärkeää ei ole mielipide vaan se kuka on oikeassa. On paha sanoa pelkäävätkö he enemmän väärässäolemista vai ajaako heitä oikeassa olemisen pakko. Ja kun he puolustavat asiaansa, he vetoavat Raamattuun. Ja moniin muihin temppuihin. Näillä on yksi yhteinen tekijä : Ne ovat tärkeitä uskovaisille, mutta ateistille niillä ei ole mitään merkitystä. Jos Raamattu on satukirja, sen lainaaminen tuskin on hyvä keino ratkaista tilannetta. ; Ja aivan sama on toisinkin päin. Kun ateisti puhuu hihhulille evoluutiosta, hihhuli ei välitä. Koska heille tieteen ultimaattinen testi on yhteensopivuus Raamatun kanssa. Jos tiede on erimielinen heidän uskontonsa kanssa, he luottavat että erehtymätön Jumala on parempi kuin epätäydellinen ihminen, olipa tämä ihminen kuinka fiksu tahansa. Väärät lopputulokset antavan tieteen on oltava väärin, joten on vain syytä keksiä miten, ja kun oikea vastaus saadaan kyseessä on Oikea Tiede.

Mutta sama on syvempänä aivan asiallisten ja rauhantahtoisten uskovaisten kanssa. Niiden jotka eivät ole hihhuleita. Jos joku on koskaan lukenut uskonnäkemyksiä jotka kuvaavat vaikkapa eksistentialismia tai vastaavia teemoja, ne tuntuvat miellyttävän uskovaisia kovasti. He kokevat että teologit ovat syvällisesti ihmisyyden kannoilla. Samastuminen tuntuu olevan heille helppoa. Heidän intuitionsa ja tunteensa sanovat että nämä viisaat ovat oleellisesti oikeassa tai ainakin oikeilla jäljillä. ; Ateistille nämä näyttävät oudoilta. Ne ovat niin vierasta ja omituista, että olen tuntenut vahvempaa samastumista ja yhteisymmärryskokemusta koirien kanssa temmeltäessäni.

Moni yhdistää uskonnon yhteisyyteen ja kuolema on jonkinlainen elämän täyttymys joka tasa-arvoistaa kaikki. Että uskonto antaa merkityksen esimerkiksi avuliaisuudelle. Ateistille nämä ovat erikoisia esityksiä, sillä tosiasiassa kun kuolemme, emme sen jälkeen enää elä. Sitä edeltävä elämä on se oleellinen, ja elämän eriarvoisuus päin vastoin korostuu kuolemassa. Kuolema yksilöi meidät. Emme saa mitään ehyttä persoonallisuutta tai sulautumista kuoleman kautta. Paljaista eroista tulee elämän haudanvakavia tosiasioita. Ihmisen kuolema koskee häntä itseään ja muut ovat vain statisteja. Muiden oleminen jatkuu vielä vähän aikaa. Ja tässä kulmassa anteliaisuus on sidoksissa aikaan. ; Anteliaisuus on sitä että on jokin rajallinen resurssi josta annetaan muiden käyttöön. Ikuista elämää lupaava uskonto päin vastoin mitätöi anteliaisuuden, yhteisöllisyyden ja muiden vastaavien hyveiden hengen. Uskonto oikeuttaa itsensä hedonismilla. Yksilö pelastuu. Kristinusko on tässä mielessä äärimmäisen tuhoisa, sillä siinä uskonnon tärkein anti on yksilön oma pelastus. Ei edes se, että hän pelastaa muita. Meille oikein opetetaan että uskonratkaisu on valinta, johon ei voi pakottaa ja joka on siksi korostetusti vain yksilön oma asia. Paraskin katujulistaja on tässä vain statisti, vaikka kuina selittäisi siitä että on pelastamassa heikoille jäille kävelijöitä.

Ja tällä en tarkoita että uskovaiset olisivat väärässä. Tarkoitan sitä, että minä olen heille todennäköisesti aivan yhtä omituinen kuin he minulle. Uskovainen saa yhteisymmärtävän keskustelun ennemmin koiran kuin ateistin kanssa. Silti moni heistä kokee että uskonkysymykset olisivat niin oleellisia että Jumalateemaa pitäisi käsitellä joka ikisen ihmisen. Kuitenkin kun katsotaan ns. "suuria kysymyksiä", niiden Jumala -aiheiset kysymykset ovat minulle pieniä kysymyksiä. Tai kenties eivät kysymyksiä ollenkaan.

Ne uskovaiset jotka eivät ole hihhuleita kuitenkin yrittävät keksiä erilaisia strategioita jolla voisivat keskustella mielestään rakentavasti ateistien kanssa. Tässä he kuitenkin näyttävät unohtavan sen, että keskustelussa on kaksi osapuolta. Ja että mikään teologinen syvällisyys ei auta jos toinenkin pitää ottaa huomioon. Uskovainen hakee jostain syystä aina apuja teologiasta. Ihan kuin Jeesus auttaisi eikristittyjen mielen avaamisessa. 
* Osa eihihhuliuskovaisista ottaa uskonnollisen väkivallan keskusteluun siten, että väärinkohdeltu voisi oppia että uskonto ei ole ollenkaan tämänlaista ja että heidät siksi voitaisiin ottaa takaisin uskonyhteisöön. Heille  tämä on tietysti jotain jolla tarjotaan toiselle tervettulleeksi tulemisen kokemusta. Ateisti näkee tämän helposti siten että hänen henkilökohtaiset rankat kokemuksensa ensin revitään esille ja sitten niitä käytetään ohjailussa jossa hänellä on arvoa lähinnä sitä kautta että hän voi kääntyä takaisin pelastuneeksi uskovaiseksi.
* Uskonnonopetuksen ja uskontokeskusteluun osallistumisen korostamista pidetään tärkeänä. Ihan kuin ateiteista saataisiin uskonnollismielisiä sillä että heidän kurkkuunsa kaadetaan lisää uskontoa.

He eivät ymmärrä että oleellisin uskontoa, ateismia, uskonnonvapautta ja muita aiheita koskevasta keskustelusta oleellinen ei ole kysymys Jumalan olemassaolosta. Olennainen kysymys on siinä haluaako ottaa osaa koko aiheeseen ollenkaan. Se, että uskontoa pidetään yleisinhimillisenä ja tärkeänä aiheena on jo itsessään se virhe. Näin uskovaisuutta kuvaa se, että se on käytännössä se zen -vertauksen oppilas. Yrittää päästä toiselle puolelle vaikka hän on jo siellä.

Itse olen jättäytynyt keskustelusta. Se ei ole vaikuttamista tai aktiivista toimintaa. Itse asiassa se tuntuu hieman samalta kuin ne vihanhallintaratkaisut joita Penn&Teller ovat moittineet Bullshit! -ohjelmassaan. Ne, joissa vihantunteita puretaan vihailemalla ja vaikka hakkamalla tyynyä. Ne luovat lyhytaikaisen helpotuksen tunteen, mutta tosiasiassa vahvistavat sitä että väkivallan purkaminen on hyvä ratkaisu. Näin jonkinlainen aktiviinen väkivalta jatkossa on yhä matalamman kynnyksen takana. Uskontokeskustelu ja siihen liittyvä riitelykin on "terapeuttista" kun saa purkaa kiukkua maailman epäreiluudesta. Mutta tässä kuitenkin syntyy lähinnä jatkossa entistä helpommin vihastuva tyyppi. Uskontoaiheesta blogaaminen on tavallaan "lähtökohtaisesti epätervettä", sellaisella inhimillisesti "ymmärrettävällä" ja "normaalilla" tavalla.

Keskustelun sijaan olen alkanut korostamaan vierautta. Jos joku keskustelee uskonnosta, en edes kuule mitä hän sanoo. Jos joku antaa reittiohjeistusta ja neuvoo kirkon ohi, en tiedä missä tämä on. En tiedä Jeesuksen nimeä jos joku kysyy. En ole koskaan kuullutkaan "uskonnosta". Ja jos joku uskovainen innostuu paasaamaan, kävelet pois hymyillen, näyttäen kuin tietäisit asian paremmin ja olisit lähinnä huvittunut uskovaisen innosta. Kohtelet kuin innoissaan olevaa lasta. Ja jos et saa lupaa poistua, haastat oikeuteen vapaudenriistosta ja kävelet pois vasta sitten. Hymyilen, etenkin kun raha kilahtaa tilille.

Tämä ei tarkoita sitä että annettaisiin uskovaisille yhteiskunta. Sen sijaan olen vaikuttanut äänestämisellä ja muulla toiminnalla. Tämä onkin oikeaa vaikuttamista, toisin kuin vaikkapa blogaaminen, joka lähinnä kerää samanmielisiä samanmielisiksi ja erimielisiä erimielisiksi. ; Minua viehättäisikin ajatus jossa kaikilla olisi lupa osallistua uskontokeskusteluun jos haluaa ja muut saisivat olla hiljaa. Ja aina kun joku hihhuli esittäisi sanomisiaan televisiossa, kirkosta eroaisi iso määrä ihmisiä. Ja jos nämä puolustaisivat sanomisiaan, niin eroaisi lisää. Mitään selityksiä ei annettaisi. Pelkkä eroluku näyttäisi että pitää oppia se, että jos on kuopassa niin jossain vaiheessa on hyvä olla lapioimatta syvemmälle. Ateismi näkyisi vain siinä että erilaisia ehdotuksia tulisi poliittiseen vaikuttamiseen ja nämä saisivat suosiota.

Joulupukki asuu Korvatunturilla. Vai asuuko?

Tänään on 25. joulukuuta. Tähän päivään liittyy henkilö, joka vaikutti maailmaan. Ei, en puhu Isaac Newtonista, vaikka sitä sinä taatusti olit arvaamassa. Tänään puhutaan joulupukista.

Joulupukki nimittäin on oikeastaan erittäin mielenkiintoinen asia. Tai tarkemmin kysymys "Asuuko joulupukki korvatunturilla?" on mielenkiintoinen. Joulupukin historia mm. Coca -Colaan liitettynä olisi sekin kiinnostavaa, mutta keskityn kuitenkin pelkästään tuohon kysymykseen, sillä sekin on joka tapauksessa mielenkiintoinen. Ehkä siksi että tähän Suureen Kysymykseen vastaaminen ei suinkaan ole yksinkertaista. Sanwalkin kommenteista selviää, että Kysymys on määrittelykysymys:

'"Does Santa Claus live on the North Pole?"
(especially 15% of the atheists who said yes??!)'

Kysymyksessä on tavallaan sama, kuin Isaac Newton -esimerkissä, jossa tapa tulkita asioita sekoittaa. Joku ajattelee Isaac Newtonia aina kun kuvataan 25. joulukuuta syntynyttä, kolikoista puhunutta ihmistä, joka ratkaisi universumin suuria ongelmia ja joka käsitteli myös uskontoa. Mahdollinen sekaannus aivan samanlaiseen joulupukkiin on niin ilmiselvä!

Ei en ajatellut käsitellä sitä, asuuko Joulupukki Kirgisiassa - vaikka koko maa ja ruotsalaiset tuntuvatkin niin uskovan. Jätän myös pohjoisnavan ja Rovaniemen vaihtoehdot käsittelemättä. (Ehkä pukki asuu korvatunturilla ja pitää pajaansa Rovaniemellä.)

Ajattelin ratkaista tämän joulupukkiongelman kerrasta vaivaamasta ihmiskuntaa. Ja tämän tehdäkseni minun on syytä puhua sanojen mahdista. Olen blogissani kirjoittanut jo aika monta sanaa. (Osan niistä väärin) joten on syytä miettiä mitä olen mennyt tekemään. En mieti CMX:än tapaan sitä "mistä kaikki sanat tulevat hetkestä hetkeen niin kuin lähde loputon", koska vastaus on "päästä", useimmiten vieläpä "suusta". "Mitä sanat ovat" onkin jo minusta astetta mielenkiintoisempi kysymys.

Minusta sanat ovat pienoismalleja. Ilman pienoismalleja. Ei, en ole seonnut, juonut liikaa alkoholipitoista glögiä. Eikä syynä ole piparitkaan - vaikka piparitaikinaa onkin perinteisesti pidetty "odottamassa" kauan aikaa ennen kuin se leivotaan ja paistetaan.

Kuvitellaan että on tapahtunut autokolari. Joulupukin porot ovat törmänneet valtaisaan tavaratalon rekkaan. Kun oikeudessa selvitetään mitä on tehty, todistajille näytetään juttu joka on kuvattu siten että on tehty pienoismalleja, joita on liikuteltu. Siinä on palikkapukki ja palikkatavaratalon rekka. (Ruudussa voi lisäksi olla palikkakoulupukuunpukeutunutjapanilaisanimehahmo, jos pidät sellaisista onnettomuuksista.) Nämä palikat eivät ole oikea pukki tai rekka. (Tai animehahmo.) Ne vain symbolisoivat niitä. Silti ne voivat kertoa mielenkiintoisia asioita todellisesta onnettomuudesta. (Ja hameiden pituuksista.)

Siksi kysymys siitä, asuuko joulupukki korvatunturilla on erikoinen. Sillä aika harva uskoo että joulupukkia todella olisi olemassa. Joulupukin asuminen korvatunturilla on hieman samantapainen asia, kuin Peter Panin asuminen Mikä-Mikä -maassa. Peter Pan on käsite, joka on olemassa vain ja ainoastaan käsitteenä. Samoin kuin Mikä-Mikä -maa. Kirjan Peter Pan todella asuu Mikä-Mikä -maassa. Mutta ei oikeasti. Tai siis asuuhan tämäkin "oikeasti" Mikä-Mikä -maassa saman malliin kuin mitä vampyyrit eräiden nuoret larppaajanalkujen kinastelussa: He juttelivat uusista kauhuelokuvista ja olivat tuohtuneita siitä että elokuvissa vampyyrit ovat nykyään aina rumia, vaikka niinku oikeestihan ne on tosi kauniita!!

Joulupukkikin siis samanaikaisesti sekä asuu että ei asu korvatunturilla. (Joten miksipä hän ei voisi samanaikaisesti voisi asua talvisin pohjoisnavalla ja kesälomalla Kirgisiassa ja käydä normaalista kotiasunnostaan Korvatunturilta Rovaniemellä töissä?)

Lopullinen ja mielenkiintoinen kysymys onkin, onko Joulupukin asustaminen ainoastaan kielellinen pulma (puzzle), vai onko Joulupukin todellinen asuminen jollain lailla käsiteltävä konkreettinen ongelma (problem), joka liittyy myö siihen kielen ulkopuoliseen maailmaan. Sillä toisen kannalta pukki sekä on, että asuu korvatunturilla ja toisen kannalta ei kumpaakaan.

Minusta järkevä ihminen ei usko joulupukkiin juuri sen takia, että se ei kuuluu siihen kategoriaan "toisen kannalta ei kumpaakaan". En siis väitä että kielellä ei voitaisi käsitellä fiksuja asioita. Tai että kielellä ja logiikalla ei tekisi mitään. Mutta väitän, että emme voi luottaa niihin liikaa. Pelkkää kieltä ja logiikkaa käsittelevä on minusta siis hieman kuin ihminen, joka puhdistaa silmälasejaan vannoutuneesti ja ahkerasti. Sen sijaan että katsoisi niiden kautta maailmaa.

Näkemys on siis laajennus vanhaan "olkaamme avomielisiä, mutta älkäämme niin avomielisiä että aivomme valuvat korvista". Se sanoo uudistettuna lisää: "Ja olkaamme myös rationaalisia, mutta älkäämme niin rationaalisia, että aivomme lentävät ulos konkretiasta."

Mistä pääsemmekin sujuvasti siihen tärkeään henkilöön, joka myös syntyi 25. joulukuuta. Enkä tällä kertaa ole puhumassa Isaac Newtonista. Tästä voittekin päätellä mitä "reason of seasonia" minä kannatan!