Mieluummin he kuin minä

En ole kirjoittanut tähän blogiin pitkään aikaan. Ei ole ollut sisäistä tarvetta. Eikä kirjoittaminen mitään vaikuttaisikaan. Osittain muutos johtuu itsestä. Mutta vielä suuremmissa määrin se johtuu muista.

Jos mietin mitä muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut, niin aika paljon. Suoraan sanoen ; Ateismi on normalisoitunut vahvasti. Se ei ole oudoksuttavaa. Toisia ateisteja jopa näkee vahingossa ja ilman erityistä etsimistä. Etenkin itseäni nuoremmissa ihmisissä.

Ja ennen kaikkea minusta tuntuu että ateisteja ei kohdella ihan samalla tavalla kuin ennen. Tavalla jossa kaikki yritykset muuttaa asioita ovat "naurettavia" ja "pikkumaisia" tai "absurdeja". Ymmärrystä ei tule vieläkään. Mutta vastustava asenne on saanut uuden kohteen.

Maahanmuuttaja, etenkin islaminuskoinen maahanmuuttaja, on uusi ateisti. Minun blogini kirjoittamisen aikana maahanmuutosta puhuminen ei ollut läheskään yhtä tavallista ja ajankohtaista kuin nykyään. Silloin henki oli vahvemmin se, että kaikki uskonnot ajoivat jotain henkisyysasiaa ja jonkinlainen yhteinen vihollinen oli ateisti. Ateisti uhkasi yhteiskunnan jatkumista niin sivistyneistä Weberiään tankanneista uskovaisista kuin tavallisista puskahihhuleistakin. Puolestapuhujia ei ollut. Kun kirkon oppineet ottivat kantaa ateismiin, asenne oli poikkeuksetta vihamielinen ja väheksyvä.

Ateisti oli arvotyhjiön kantaja. Hän edusti maallistumista, jota taas piti vastustaa kutsumalla sitä vaikka kaupalliseksi hedonismiksi. Ateismi rinnastettiin siksi kerran toisensa jälkeen kulutusjuhlaan ja pinnalliseen elämäntapaan. Elämäntapaan joka vaatii rahaa. Ateismi oli pinnallista ulkonäkökeskeisyyttä. Jotain jota kukaan ei kehtaa korostaa minulle päin karttanaamaani. Mutta internetissä jopa vitiligon tahraama minäni voi edustaa pinnallista silikonirintojen kulutuskulttuuria.

Nyt puhutaan maahanmuuttajista.

Ja ateistit ovat suuressa määrin unohtuneet. He eivät edelleenkään ole tasapuolisia keskustelun osapuolia tai mitään muutakaan. Sanat toki pinnallisesti näkyvät abstrakteina arvoina jokaisen kristityn juhlapuheissa mutta ei koskaan käytännössä. ; Käytännössä tilanne on se, että teoriassa kirkolliset suhtautuvat asialliseen kirkkokritiikkiin hyvin ja antavat sille tilaa. Mutta kun käytännössä puutut mihinkään niin se on väärin. Se on mudanheittoa ja asenteellisuutta.

Jos asiat ovat pieniä, niin ne ovat liian pieniä puututtavaksi. Jos ne ovat suuria niin sitten niihin varsinkaan ei pidä puuttua. Tällöin saadaan kuulla että kirkkoa pitäisi suurissa linjoissa korjata sisäisesti.

Tosin tämä sisältä muuttaminenkin on tietääkseni harhaa. Kirkoissa on yhä vahva Mannerheimin henki. Mannerheim kun tuli sanoneeksi "Se opetus, minkä ennen kaikkea tahtoisin painaa tulevan sukupolven tietoisuuteen on tämä: eripuraisuus omissa riveissä iskee tuhoisammin kuin vihamiehen miekka, ja sisäiset riidat aukaisevat oven ulkoa tulevalle tungettelijalle. Suomen kansa on itse osoittanut kahdessa viime sodassa, että yksimielinen kansa, vaikka se on pienikin, voi kehittää aavistamattoman iskuvoimaisuuden ja siten torjua kohtalon tuomia mitä raskaimpiakin koettelemuksia. Sulkemalla rivinsä vaaran hetkenä Suomen kansa lunasti itselleen oikeuden vastedeskin elää omaa, itsenäistä elämäänsä vapaiden kansakuntain piirissä. Se ei horjunut voimanponnistuksessaan: se on tervettä ja lujaa ainesta."

Ja täytyisi kritisoidessaan aina muistaa kaikki hyvä mitä kirkko ja uskovaiset tekevät. Aivan kuten kaikissa piispojen tekemissä ateismianalyyseissäkin joka kerran korostuu se että kritiikeissä nostetaan hyviä puolia eikä esimerkiksi syytetä. Nähdäkseni "uusateisteissa" ei kirkollisten kirjoittajien mukaan ole mitään hyvää koska en ole ainoaankaan edes kaukaisesti kehuksi tulkittavaan törmännyt. Se on vain aina sitä Neuvostoliittoa, Ranskan veristä vallankumousta ja arvotyhjiötä.

Mutta tällä ei ole merkitystä koska nyt puhutaan maahanmuuttajista.

Tähän blogiin kirjoittaminen ei ole mielekästä. Sillä ateisteja vastustavien tahojen huomio on siirtynyt muualle. Merkittävää on, että maahanmuuttajien tilanne on erilainen ateisteihin nähden. Kahdella tavalla.

Kriitikot ovat yhtä asenteellisia ja äänekkäitä. Mutta heillä on rankempia keinoja. Jos ateistien pornonvaihtokampanjasta tuli vain tappouhkauksia sen järjestäjille, nykyään heitellään huonosti kyhättyjä polttopulloja ja pompitaan Ku Klux Klan -naamiaiskaavuissa kuin pikkulapset.

Mutta uskovaisista osa kuitenkin puolustaa maahanmuuttajia - jotain jota ateisteille ei ole tietääkseni käynyt maassamme koskaan. Nyt suuri osa kristityistä puolustaa maahanmuuttajia. Ateistien kohdalla sivistyneen uskovaisen tärkein puolustusmekanimi oli se, että he unohtivat pornonvaihtokampanjointiin liittyvät tappouhkaukset koska on relevantimpaa paheksua Raamattujen pornoon vaihtamista. Ja oli tärkeää siirtää huomio pois aggressiivisista teoista ja korostaa miten uskovaisella itsellään on terve arvojärjestys. Ja palauttaa sen jälkeen asia siihen että ateismi edustaa arvotyhjiötä jota vastaan on niin tärkeää taistella että ateisteilla ei ihmisinä ole mitään arvoa tai merkitystä. Toisin kuin sillä hyvällä kristityllä joka niin terveesti kykenee unohtamaan maassamme tapahtuvat uhkailut.

Mutta maahanmuutto on se aihe josta pitää puhua.

Maahanmuutto on siirtänyt fokuksen syrjään ateisteista. Ja minä tiedän mitä tämä tarkoittaa. Tämä tarkoittaa sitä että on aivan uusia syitä olla hiljaa omasta ateismistaan. Sillä tällä hetkellä ateistit saavat olla rauhassa. Kunhan eivät "keikuta venettä". Jos heidän läsnäolonsa tulee esille, paluu vanhaan on odotettavissa.

Kun uskovaiset riitelevät keskenään, minä saan rauhan. Ja se on se kaikista tärkein asia jota olen vuosia halunnut. Olen saanut haluamani. En tosin sellaisella tavalla jolla sen olisin halunnut. Mutta maailma ei anna kaikille sitä mitä he haluavat. Joten väliäkö keinoilla?

Tätä nykyä ei ole tarpeen keskustella ateismista tai uskonasioista koska tämä voisi tarpeettomasti kiinnittää uskovaisten huomiota. Ja nyt hyvät uskovaiset kokevat tarpeekseen auttaa tallattuja. Kokemuksesta tiedän että ateisteihin ei kohdistettaisi vastaavaa sympatiaa. Joten kun kaksi uskonmiestä huutaa keskenään, on se ateistille ilo. Sillä eivät huuda hänelle.

Se, mistä ei voi jutella, siitä on vaiettava

Vanha zen -tarina kertoo mestarista ja oppipojasta. He ovat joen eri puolilla. Joki on vuolas. Oppipoika huutaa mestarille, että hän keksii jonkun keinon päästä joen toiselle puolelle. Mestari huutaa takaisin, että oppilashan on jo toisella puolella.

Tämä kuvaa tuntemuksiani uskonnosta. Suurin osa uskovaisista on hyväntahtoisia ihmisiä. He osallistuvat keskusteluun hyvässä tarkoituksessa, mutta siitä ei vain tule mitään. Syynä on yleensä se, että maailmat ovat täysin erilaiset. Niin erilaiset että mitään asiallista keskustelua tuskin edes voidaan tehdä. Keskustelu ohjataan jollain ehdoilla ja pelisäännöillä. Ja uskovaisia ja ateisteja erottaa toisistaan etupäässä se, mitä reilu keskustelu heille tarkoittaa.

Olen pitänyt monta vuotta taukoa kirjoittamisesta. En ole menettänyt mitään. Sillä uskontokeskustelussa kuvaavaa on se, että vastapuoli ei ole muuttamassa mieltään millään keskustelulla. Ja ei ole itsekään. Moni sekoittaa keskustelun vaikuttamiseen tai rationaalisuuteen. Se ei ole sitä. Voisin esimerkiksi sanoa että vuosien tauon jälkeen en ole jäänyt mistään paitsi. Hihhulit ovat hihhuloineet. Tyhmät ovat typerehtineet. Hengellistä väkivaltaa on tapahtunut. Kirkko on irtisanoutunut niistä sanomisista joita heidän tukemansa ja rahoittamansa järjestöt ja instituutiot ovat sanoneet ja jopa paperille painaneet ja ihmisille jakaneet. Ihmisiä on kuollut. Tonavassa on virrannut vettä. Silloin kun seurasin asiaa tarkemmin ja osallistuin enemmän, sanoin tämän saman. Siinä oli vain enemmän yksityiskohtia. Eikä poissaoloni ole vaikuttanut mitenkään.

Yhteisymmärryksessä sujuva uskontokeskustelu ei yksinkertaisesti ole mahdollista. ; Vahviten tämä näkyy hihhulien toiminnassa. Heille uskontokeskustelu on kysymys Jumalan olemassaolosta. Ja tässä tärkeää ei ole mielipide vaan se kuka on oikeassa. On paha sanoa pelkäävätkö he enemmän väärässäolemista vai ajaako heitä oikeassa olemisen pakko. Ja kun he puolustavat asiaansa, he vetoavat Raamattuun. Ja moniin muihin temppuihin. Näillä on yksi yhteinen tekijä : Ne ovat tärkeitä uskovaisille, mutta ateistille niillä ei ole mitään merkitystä. Jos Raamattu on satukirja, sen lainaaminen tuskin on hyvä keino ratkaista tilannetta. ; Ja aivan sama on toisinkin päin. Kun ateisti puhuu hihhulille evoluutiosta, hihhuli ei välitä. Koska heille tieteen ultimaattinen testi on yhteensopivuus Raamatun kanssa. Jos tiede on erimielinen heidän uskontonsa kanssa, he luottavat että erehtymätön Jumala on parempi kuin epätäydellinen ihminen, olipa tämä ihminen kuinka fiksu tahansa. Väärät lopputulokset antavan tieteen on oltava väärin, joten on vain syytä keksiä miten, ja kun oikea vastaus saadaan kyseessä on Oikea Tiede.

Mutta sama on syvempänä aivan asiallisten ja rauhantahtoisten uskovaisten kanssa. Niiden jotka eivät ole hihhuleita. Jos joku on koskaan lukenut uskonnäkemyksiä jotka kuvaavat vaikkapa eksistentialismia tai vastaavia teemoja, ne tuntuvat miellyttävän uskovaisia kovasti. He kokevat että teologit ovat syvällisesti ihmisyyden kannoilla. Samastuminen tuntuu olevan heille helppoa. Heidän intuitionsa ja tunteensa sanovat että nämä viisaat ovat oleellisesti oikeassa tai ainakin oikeilla jäljillä. ; Ateistille nämä näyttävät oudoilta. Ne ovat niin vierasta ja omituista, että olen tuntenut vahvempaa samastumista ja yhteisymmärryskokemusta koirien kanssa temmeltäessäni.

Moni yhdistää uskonnon yhteisyyteen ja kuolema on jonkinlainen elämän täyttymys joka tasa-arvoistaa kaikki. Että uskonto antaa merkityksen esimerkiksi avuliaisuudelle. Ateistille nämä ovat erikoisia esityksiä, sillä tosiasiassa kun kuolemme, emme sen jälkeen enää elä. Sitä edeltävä elämä on se oleellinen, ja elämän eriarvoisuus päin vastoin korostuu kuolemassa. Kuolema yksilöi meidät. Emme saa mitään ehyttä persoonallisuutta tai sulautumista kuoleman kautta. Paljaista eroista tulee elämän haudanvakavia tosiasioita. Ihmisen kuolema koskee häntä itseään ja muut ovat vain statisteja. Muiden oleminen jatkuu vielä vähän aikaa. Ja tässä kulmassa anteliaisuus on sidoksissa aikaan. ; Anteliaisuus on sitä että on jokin rajallinen resurssi josta annetaan muiden käyttöön. Ikuista elämää lupaava uskonto päin vastoin mitätöi anteliaisuuden, yhteisöllisyyden ja muiden vastaavien hyveiden hengen. Uskonto oikeuttaa itsensä hedonismilla. Yksilö pelastuu. Kristinusko on tässä mielessä äärimmäisen tuhoisa, sillä siinä uskonnon tärkein anti on yksilön oma pelastus. Ei edes se, että hän pelastaa muita. Meille oikein opetetaan että uskonratkaisu on valinta, johon ei voi pakottaa ja joka on siksi korostetusti vain yksilön oma asia. Paraskin katujulistaja on tässä vain statisti, vaikka kuina selittäisi siitä että on pelastamassa heikoille jäille kävelijöitä.

Ja tällä en tarkoita että uskovaiset olisivat väärässä. Tarkoitan sitä, että minä olen heille todennäköisesti aivan yhtä omituinen kuin he minulle. Uskovainen saa yhteisymmärtävän keskustelun ennemmin koiran kuin ateistin kanssa. Silti moni heistä kokee että uskonkysymykset olisivat niin oleellisia että Jumalateemaa pitäisi käsitellä joka ikisen ihmisen. Kuitenkin kun katsotaan ns. "suuria kysymyksiä", niiden Jumala -aiheiset kysymykset ovat minulle pieniä kysymyksiä. Tai kenties eivät kysymyksiä ollenkaan.

Ne uskovaiset jotka eivät ole hihhuleita kuitenkin yrittävät keksiä erilaisia strategioita jolla voisivat keskustella mielestään rakentavasti ateistien kanssa. Tässä he kuitenkin näyttävät unohtavan sen, että keskustelussa on kaksi osapuolta. Ja että mikään teologinen syvällisyys ei auta jos toinenkin pitää ottaa huomioon. Uskovainen hakee jostain syystä aina apuja teologiasta. Ihan kuin Jeesus auttaisi eikristittyjen mielen avaamisessa. 
* Osa eihihhuliuskovaisista ottaa uskonnollisen väkivallan keskusteluun siten, että väärinkohdeltu voisi oppia että uskonto ei ole ollenkaan tämänlaista ja että heidät siksi voitaisiin ottaa takaisin uskonyhteisöön. Heille  tämä on tietysti jotain jolla tarjotaan toiselle tervettulleeksi tulemisen kokemusta. Ateisti näkee tämän helposti siten että hänen henkilökohtaiset rankat kokemuksensa ensin revitään esille ja sitten niitä käytetään ohjailussa jossa hänellä on arvoa lähinnä sitä kautta että hän voi kääntyä takaisin pelastuneeksi uskovaiseksi.
* Uskonnonopetuksen ja uskontokeskusteluun osallistumisen korostamista pidetään tärkeänä. Ihan kuin ateiteista saataisiin uskonnollismielisiä sillä että heidän kurkkuunsa kaadetaan lisää uskontoa.

He eivät ymmärrä että oleellisin uskontoa, ateismia, uskonnonvapautta ja muita aiheita koskevasta keskustelusta oleellinen ei ole kysymys Jumalan olemassaolosta. Olennainen kysymys on siinä haluaako ottaa osaa koko aiheeseen ollenkaan. Se, että uskontoa pidetään yleisinhimillisenä ja tärkeänä aiheena on jo itsessään se virhe. Näin uskovaisuutta kuvaa se, että se on käytännössä se zen -vertauksen oppilas. Yrittää päästä toiselle puolelle vaikka hän on jo siellä.

Itse olen jättäytynyt keskustelusta. Se ei ole vaikuttamista tai aktiivista toimintaa. Itse asiassa se tuntuu hieman samalta kuin ne vihanhallintaratkaisut joita Penn&Teller ovat moittineet Bullshit! -ohjelmassaan. Ne, joissa vihantunteita puretaan vihailemalla ja vaikka hakkamalla tyynyä. Ne luovat lyhytaikaisen helpotuksen tunteen, mutta tosiasiassa vahvistavat sitä että väkivallan purkaminen on hyvä ratkaisu. Näin jonkinlainen aktiviinen väkivalta jatkossa on yhä matalamman kynnyksen takana. Uskontokeskustelu ja siihen liittyvä riitelykin on "terapeuttista" kun saa purkaa kiukkua maailman epäreiluudesta. Mutta tässä kuitenkin syntyy lähinnä jatkossa entistä helpommin vihastuva tyyppi. Uskontoaiheesta blogaaminen on tavallaan "lähtökohtaisesti epätervettä", sellaisella inhimillisesti "ymmärrettävällä" ja "normaalilla" tavalla.

Keskustelun sijaan olen alkanut korostamaan vierautta. Jos joku keskustelee uskonnosta, en edes kuule mitä hän sanoo. Jos joku antaa reittiohjeistusta ja neuvoo kirkon ohi, en tiedä missä tämä on. En tiedä Jeesuksen nimeä jos joku kysyy. En ole koskaan kuullutkaan "uskonnosta". Ja jos joku uskovainen innostuu paasaamaan, kävelet pois hymyillen, näyttäen kuin tietäisit asian paremmin ja olisit lähinnä huvittunut uskovaisen innosta. Kohtelet kuin innoissaan olevaa lasta. Ja jos et saa lupaa poistua, haastat oikeuteen vapaudenriistosta ja kävelet pois vasta sitten. Hymyilen, etenkin kun raha kilahtaa tilille.

Tämä ei tarkoita sitä että annettaisiin uskovaisille yhteiskunta. Sen sijaan olen vaikuttanut äänestämisellä ja muulla toiminnalla. Tämä onkin oikeaa vaikuttamista, toisin kuin vaikkapa blogaaminen, joka lähinnä kerää samanmielisiä samanmielisiksi ja erimielisiä erimielisiksi. ; Minua viehättäisikin ajatus jossa kaikilla olisi lupa osallistua uskontokeskusteluun jos haluaa ja muut saisivat olla hiljaa. Ja aina kun joku hihhuli esittäisi sanomisiaan televisiossa, kirkosta eroaisi iso määrä ihmisiä. Ja jos nämä puolustaisivat sanomisiaan, niin eroaisi lisää. Mitään selityksiä ei annettaisi. Pelkkä eroluku näyttäisi että pitää oppia se, että jos on kuopassa niin jossain vaiheessa on hyvä olla lapioimatta syvemmälle. Ateismi näkyisi vain siinä että erilaisia ehdotuksia tulisi poliittiseen vaikuttamiseen ja nämä saisivat suosiota.

Kunnioittava hiljaisuus.

Ateistejen äänitorvia kritisoidaan melko aktiivisesti. Samoin tietysti uskovaisten äänitorvia. Kaiken kaikkiaan maailmassa on paljon kritiikkiä. Kähenkin vaientamissyytöksiä huutava kreationisti on painanut kirjoja, ja on miljoonien tuntema, hänenkin esittämä kritiikki saa siis ääntä.

Kuitenkin näihin suhtaudutaan hieman eri tavalla. Esimerkiksi hyväntekeväisyydessä uskovaisen on ihan OK olla avoimesti teisti ja auttaa. Tätä auttamista käytetään paljon ja usein todisteena siitä miten uskonto tekee eettisiä ihmisiä - johon tietysti liitetään esitys siitä että ateistit vaarantaisivat moraalin.

Mutta ateistiset hyväntekeväisyyttä tekevät kohtaavat muistutusta siitä, että ateistejen kannattaisi olla kohteliaasti hiljaa vakaumuksesta. Sillä muuten uskovaiset ajetaan pois tekemästä hyvää, ja he eristyvät ja erkaantuvat tästä.

Tämä puhe on esitetty siinä sävyssä että pitää olla hiljaa kunnioituksesta, että kenenkään vakaumusta ei loukata. Ateisteja ei tässä koeta sensuroitavan. Kuitenkin sanoma on että "turpa kiinni".

Minusta tämä olisi tosi hyvä systeemi. Kunhan se olisi universaali. Mutta jos tämänkaltaista henkeä on vain yhteen suuntaan, se kulkee toisella nimellä. Epäreiluus.

Toki taustalla on ihan järkeäkin. Ateisteja on vähemmän. Tämän vuoksi ateisti joka kerää ateismin nimissä rahaa, saa todennäköisesti vähemmän hyvää aikaiseksi - monet uskovaiset kun sensuroivat tätä apukanavaa ja heitä on paljon. Uskovaisille apukampanjoille käy hieman eri tavalla, koska ateisteja on vähän, joten ei haittaa vaikka moni heistä sensuroisikin avunantoa siksi että se tukee ideologiaa johon kokee vastemielisyyttä. Tätä kautta vähemmistönä oleminen on helpompaa vaientaa. Syy avun vähenemiseen on tässä tapauksessa kuitenkin uskovaisten ennakkoluulo ja eri ideologioiden sietämättömyys. Jos ennakkoluuloa ei olisi, ei tälläistä tarvittaisi.

Kaiken kaikkiaan on ehkä viisainta miettiä jonkinlaista keskitien kulkemista. Heinimäki on kertonut siitä miten ateistit mielellään sensuroivat uskontoa. Koulussa tai kotona ei saa opettaa omasta vakaumuksesta. Osa ateisteista tekee tämän varmasti siksi että ei pidä uskonnosta ollenkaan missään muodossa. Heinimäki kuitenkin muistutti, että osa uskonnosta on vain informointia.

Toki hänkään ei pidä pakottavasta ja vakaumuksellisesta opetuksesta, jossa vanhemmat pelottelevat helvetillä ja palkitsevat taivaalla. Että kepillä ja porkkanalla pakotetaan uskoon. Ja uskon menettäminen on samalla sosiaalinen romahdus ja pettymys vanhemmille. Ei ole kunnon lapsikaan, epäonnistunut, Helvettiin valmis.

Mutta jos ei kerrota vaihtoehdoista, ei tietenkään ole mitään mistä kieltäytyäkään, tai mitä valita. Sama koskee tietysti myös esimerkiksi ateistejen pussikampanjoita, joista hihhulit ovat vetäneet hernettä nenäänsä yllättävän aktiivisesti Suomessa ja ympäri maailman. Kysymys on kuitenkin tässäkin tapauksessa vain informoinnista.

Siksi on hyvä muistaa että hihhuli is as hihhuli does. Eli kun uskovaisuus ja hihhulius ovat eri asioita, on myös uskonnosta (tai ateismista) kertominen luokiteltava juuri samalla tavalla. Tätä kautta ateistikin voi olla hihhuli, ja ateistinen kampanja voi olla hihhulointia.

Tietysti nykymaailmassa on inhottavaa sanoa mitään tämän kaltaista, koska se rikkoo jotain mitä kaikki pitävät totena. Mutta ehkä se universaali "kunnioittava hiljaisuus" voisi olla ihan hyväkin juttu. Sillä usein kritisoinnissa on erimielisyyden ja vihan sävyjä. Ja keskustelujen sävy kritiikkiä heitellessä on käytännössä negatiivinen. Silloin voisi miettiä että voisiko kokeilla sitä hiljaisuuttakin.

Aina väärässä.

Tämä blogihan on ennen kaikkea "hihhuliblogi", jossa käsitellään uskontoa siinä määrin missä se on ärsyttävä ja jopa vaarallinen ilmiö. Tämä on yksi mahdollinen tapa katsoa asioita, kunhan muistaa että ei yleistä liikaa.

Tämä on kuitenkin kohdannut säännönmukaisesti ärsyyntynyttä reagointia. Usein sitä heitetään siten että kritisoija ei koskaan palaa jätöksilleen. (Tätä uskovaiset tekevät) joten asioiden selittäminen on turhaa.

Tämä on vain puolet. Sillä tosiasiassa ateistit on ajettu nurkkaan. Uskonnon kritisointi tai sen kanssa erimielisyys on yksinkertaisesti kielletty tabu. Jos teet sitä, valitaan vain tapa jolla ateistia ajetaan nurkkaan ja väitetään uskovaisten voitoksi. Tämä strategia on tuttua jokaiselle ateistille. Se esiintyy jopa sarjakuvassakin. Siihen törmääminen on sääntö, ei poikkeus.

Esittelen strategian suomeksi.

Jos teet kuten minä, eli kritisoit fundamentalisteja ja hihhuleita, saat kohdata syytteen siitä että tämä on "lyttäämistä". Eli syytetään siitä että tämä vääristää asiaa. Uskovaisethan ovat jotain muuta. Sitä saa kuulla että normaali uskovainen ei ole mikään hullu. Siksi näitä ääritapauksiakaan ei saa nostaa esiin. Vaikka niitä kohtaisi omassa elämässään.

Mutta vielä pahempaa on se, jos kritiikin aiheeksi nostaa yleisen uskonnon. Silloin meitä ateisteja muistutetaan siitä että fundamentalisteista pitäisi olla huolissaan. Eli että normaalia ja vakiintunutta uskontoa ei saisi kritisoida, koska olisi tärkeämpää keskittyä fundamentalisteihin.

Näillä kahdella kortilla pääseekin tosi pitkälle. Näin rakennetaan siisti keskustelu jossa ateisteille ei sallita mitään tilaa. Sitten ihmetellään että miksi nämä ovat ikäviä ja kriittisiä. Eli epäkunnioittavia, sellaisia jotka eivät pidä muiden uskonnonvapaudesta.

Ateistia käännyttävää uskovaista pitää sen sijaan kunnioittaa, koska hän seuraa sydäntään. Aivan kuten ateisti ei mainosta bussin seinään laittaessaan tekisi samoin. Vain uskovaisia tulee kunnioittaa ja vain uskonnon kritisoiminen tulee kieltää.

Toimintastrategia täydelliselle julistajahihhulille.

Toiminta täytyy aloittaa loukkauksella. Ilman Jumalaa ei ole moraalia, ja uskonnottomat ovat pahoja ihmisiä. Mainitse nimeltä muutama ateisti ja pahantekijä. Joka ikinen pahaa tekevä ateisti kertoo ateismin pahuudesta. Sillä ateismissa ei ole käskyjä, ei mikään paha teko ole sen vastaista. Ja mikään ateistien tekemä hyvä teko ei ole ateismin suoraan käskemää, joten se ei ole väistämättä ateismin ansiota. Näin voit vain voittaa!

Jos ateisti muistuttaa että uskovaisetkin ovat tehneet pahoja, on syytä muistuttaa että uskovainen joka tekee pahaa rikkoo Jumalan lakia vastaan, jolloin hän on itse asiassa eikristitty! Jos tässä muistutetaan että noitavainoissa vedottiin Raamattuun ja lainattiin tavaraa sieltä, muistutetaan että tämä oli Vanhaa Testamenttia sekä kerettiläistä tulkintaa, joka on ristiriidassa kristinuskon sanoman kanssa. Näin nämä pahantekijät ovat tekokristittyjä ja valeuskovaisia. Siis oikeastaan ateisteja!

Ja jos ateisti muistuttaa että uskovaiset tekevät erinäköisiä moraalittomia asioita, kuten vaikeuttavat syyllistämällä homoseksuaalejen elämää, on syytä muistuttaa että tämä on vain moraalisesti oikein! Raamattuhan käskee tekemään näin, joten se on oikein. Ateisti ei vain tajua tätä, koska on kieroutunut ja paha. Tämä siis oikestaan kuvaakin sitä miten oikea uskonto pitää eettiset kannanotot selvinä, esimerkiksi sen että Pyhän Hengen pilkkaaminen on pahempi ja anteeksiantamattomampi synti kuin lapsenmurha. Se, että tämä ei ole ateistille mielessä, on todiste siitä että heillä on arvojärjestykset ihan päin honkia. Joten ateistit eivät voi olla eettisiä!

Tämän jälkeen ihmetellään, että miksi uskovaisia ei oteta vakavasti. Ja heidän kanssa ei haluta puhua. Ja miksi heille ollaan vihaisia. On muistettava sanoa "Hyihyi", ja korostaa sitä että pitä suvaita muiden uskonnollisia mielipiteitä! Sellaisiakin jotka eivät suvaitse sitä henkilöä jonka uskontoja pitää suvaita. Sillä hihhuleille uskonnonvapaus tarkoittaa viime kädessä sitä että uskovainen saa vihata, halveksia ja olla epäkunnioittava muita kohtaan ja samalla vaatia kaikilta haukkumiltaan ehdotonta kunnioitusta itselleen.

Onni yksillä.

"Jesus and Mo" -sarjakuvassa on kaikenlaista.

Linkkaan tähän kaksi strippiä. Ne kertovat miten ateisteihin ja uskovaisiin suhtaudutaan eri tavoilla. Oikeudet eivät mene tasan. Ateisti voi uskovan kanssa vain hävitä, riippumatta siitä onko ateisti oikeassa vai väärässä. Ateisti ei saa pilkata koska hän on silloin aggressiivinen. Ateisti ei saa ilmaista mielipidettään tai hän on aggressiivinen. Uskovan kuuntelu taas on avomielisyyttä ja sitä vaaditaan ateisteilta. Uskonnon kritisointi on epäkunnioittavaa.

Ilmeisesti uskovan oma tunnesitoumus uskoon tekee kaikesta kritiikistä ja erimielisyydestä pilkaamista. Syytös epäkunnioituksesta kertookin siis enemmän uskovaisten omasta asenteesta. Samanaikaisesti ateistien kritisoiminen ei nähdä samanlaisena. Siihen liitetään sana "huolestuneisuus". Se on vain hyväntathoista viitata siihen että ateisti on natsi, moraaliton, huono ihminen, ja lisäksi läpeensä typerä ja väärässä kun esimerkiksi uskoo evoluutioon valtaosan huippu tiedemiesten tapaan.

Tämä heijastaa sitä miten ateistinen mainostaminen on nähty automaattisesti hyökkäävänä toimintana, kun uskovaisen tekemä lapunjako on aina vain asiallista kertomista. Uskonnon tarjoaminen on vaihtoehtojen lisäämistä, ateismi taas on vangitsevaa pahuutta. Siis uskovaisen mielessä.

Cover kertoo siitä miten ateistien kampanjointi nähdään uskovaisten puolella aggressiivisena aktiona. Jos ateisti kritisoi uskontoa, tämä on pilkkaa, ja tämä on epäkunnioitusta. Samanaikaisesti ateistin odotetaan kunnioittavan uskontoja siten että hän vain hyväksyy että hänen vakaumustaan kritisoidaan ja pilkataan. Helvetistä on OK kertoa. Lords taas kertoo siitä mitten sekulaarien halu tuoda näkemystään esiin nähdään aggressiivisena.

Tosiasiassahan erilaisen näkemyksen olemassaolo ja esittäminen johtaa keskusteluun, joka lähes väistämättä sisältää itsekriittisen ja kriittisen elementin. Etenkin kun uskontoa puolustetaan hyvin vahvasti ja käännytystyö on luonteeltaan sitä että toisiin kohdistetaan kritiikkiä ja toivotaan että nämä kääntyvät. Kristinusko on vahvasti julistamiseen, ilosanoman levittämiseen, kannustava. Tätä tuetaan esimerkiksi teologisilla kertomuksilla leivisköistä, joita ei saa kaivaa maahan vaan joita pitää levittää ja monistaa. Tätä kautta kristinusko on perusluonteeltaan aggressiivinen ja territoraalinen. Siksi sen kanssa erimielisyys johtaa käytännössä väistämättä konflikteihin. (Paitsi ensmmistön kanssa, jotka ovat uskossaan enemmän passiivisesti. Mutta he eivät ilmennä uskontoaan kovin vahvasti. Heidän vakaumustaan voi käytännössä vain arvailla, ja tätä painottaa sillä että "usein kuuluu luterilaiseen kirkkoon joten hänkin kai on.")

Ateistilta vaaditaan avomielisyyden nimissä kritiikitöntä suhtautumista uskontoon. Ateistien kaikenlainen kritiikki sen sijaan otetaan uskovaisen perusoikeudeksi. Natsikorttiakin saa heille heilutella ja muistuttaa että ateistit ovat vaarallisia, potentiaalisia murhaajia, moraalittomia. Ja niin edespäin. Tämän pilkan jälkeen odotetaan että pilkatut vain suhtautuvat kiltisti eivätkä loukkaannu. Pilkasta loukkantuva ateisti on heti "aggressiivinen". Samoin kuin ateisti joka kertoo omasta näkemyksestään uskovaisen tapaan.

Tosiasiassa uskovaisten kanssa ei ole tämän vuoksi mitään järkeä keskustella. He ovat niin asenteissaan ja katsovat asioita vain omasta kannastaan, ja asettavat keskusteluun omat sääntönsä jotka ovat epäreiluja. Siksi he eivät lisääkään ihmisten kiinnostusta ja halua keskustella heidän kanssaan. Toivon mukaan moni ymmärtää että oikea tapa on olla hiljaa.

Mistä tietää että Suomessa on asiat hyvin?

Suomessa ateisti kohtaa melko usein ärsyttäviä uskovaisia. Sellaisia jotka kertovat miten Helvetti on todellinen. Sellaisia jotka turppaavat lappuja käteen. Tietty porukka myös kiertää soittelemassa ovikelloja. Näissä tyypillistä on "huolestunut raivo".

Tämä tarkoittaa sitä asennetta että he lähestyvät. Kun he kuulevat että toinen on ateisti he ottavat heti pelastusnäkökannan. He hakevat "keskustelua", jonka he pyrkivät tekemään yksisuuntaiseksi opetustilanteeksi, jossa he ovat opettajia. Kuulemme tarinoita joita ei saa kyseenalaista. Näiden tarinoiden mukaan Jumala parantaa syövän, saa tukan kasvamaan, parantaa luonnehäiriön ja potenssin. Ja rahaakin löytyy postilaatikosta. Ja jotkut Jumala saa mongertamaan, tätä palilaliaa pidetään ihanana ihmeenä. Juuri tälläisiä hyvät uskovaiset ovat.

Voi sitä ateistia joka tekee keskustelusta kaksisuuntaista. Esimerkiksi yllä olevia tarinoita ei saa epäillä tai kritisoida, siitä tulee uskovaiselle paha mieli, kun häntä niin julmasti kyseenalaistetaan. Yleisesti ottaen keskustelu onkin mahdotonta. On ikään kuin täysin eri lähtökohdat, ja niiden kautta on vain erimielisyyttä. Se on typerää ja turhaa. Uskovaiset eivät vain ymmärrä sitä. Tai hyväksy että joku on tätä mieltä. (Tännekin tulee "sellaista tavaraa" aika usein.)

Mutta meillä on asiat melko hyvin. Ilamilaisissa maissa on asiat toisin, kuten Amnestyn esitys näyttää. Islamista eroamisesta seuraa tietyillä alueilla kuolema. Toki suomessakin on ollut tappamista jumalanpilkasta laissa. Ja se laki ei ole kovin uusi joka vapaitti pakosta kuulua johonkin uskonnolliseen järjestöön. Tosin tässä ei eroavia tapettu.

Uskosta luopumista pidetään tietysti uskovaisista ikävänä asiana. Mutta siitä ei tapeta. Jos uskonnonvapauteen pitäisi vedota islamilaisten maiden kuolemantuomioille, niin tämän esityksen sanojille kerron aivan suoraan minne he voivat sekä uskontonsa että sen uskonnonvapautensa työntää. Ja tiedän että ainakin se uskonto palaa näin alkusijoilleen. Sille tulee varmasti kotoisa olo! Kaikki voittavat!

Ainakin tässä tapauksessa ideologiat eivät tarvise suojelua. Ihmiset tarvitsevat. Uskosta eroamisesta tappamista suosittelevat ideologiat tai niitä ajavat alalahkot eivät edes ansaitse suojelua.

Miten voittaja määräytyy?

Uskovaisten kanssa keskustellessa erimielisellä on vain yksi rooli. Olla väärässä. Loppu on vain sitä, miten hän on väärässä.

Jos ateisti saa "kritiikkiä" johon hän ei reagoi, se tarkoittaa että uskovainen on voittanut. Ateistia "pelottaa", eikä "hän osaa" vastata. Sitten jos siihen vastataan, kyseessä on "epäkunnioitus", ja se että "ateisti vastustaa Jumalaa ja vihaa sitä, koska ei muuten vastaisi". Se, että vastaa tarkoittaa että uskovaisuus ja sen jutut pitäisi ottaa vakavasti.

Etenkään kun peli rakennetaan aina uskovaisen ehdoilla. "Kruuna, uskova voittaa, klaava ateisti häviää" -meiningillä. Kun ateistille ei anneta mahdollisuuksia, ei kyseessä ole edes mikään kilpa. Mutta kaikille lieneekin itsestäänselvää että uskovaiset eivät halua keskustella vaan ainoastaan julistaa. Se kun on heistä eettistä pelastamista, jossa ei itse antauduta "avannon vaaroille".

Minä en edes ymmärrä miksi ateistin täytyisi osata Veda -kirjat jotta voisi olla uskomatta niihin. Sama koskee tietysti Raamattua. Ateistit ovatkin siitä erikoinen ryhmä että heidän oletetaan puolustavan olemassaoloaan koko ajan ja kaikkialla. Ja jos peliin lähdet, niin yhtä uskovaisen kommenttia ja kritisointia vastaan ilmestyy miljoona uutta. Ja kaikkiin pitäisi reagoida. En näe tarpeelliseksi. Jos Jumala on, hän varmasti osaa itse henkilökohtaisesti tulla näyttäytymään. Uskovaisten olemassaolosta ei minullakaan ole erimielisyyksiä.

Entä jos sanon "Olen ateisti koska laki sallii sen, ja meillä on mielipiteenvapaus?" Se ei riitä. Sillä ateisti on uskovaiselle vain ja ainoastaan jokin ihme argumentin esittäjä ja kritiikin kohde.

Nyt sen tiedän.

Vanha sanonta kertoo, että itse on viimeinen, joka huomaa että on vanha. Nyt tiedän olevani.

Kuvitellaan vaikka vanhaa maaseutuympäristöä. Siinä on varmasti eletty hyvää elämää. Vaikka 1800 -luvulla ei kivaa ole kaikin puolin ollutkaan. Kuitenkaan kukaan ei viitsisi nyt muuttaa niihin oloihin. Eikä pidäkään. Joka sukupolvi tekee korkeamman korkeimman tornin. Ja pelikoneillakin on grafiikkansa ja pyörityksensä ohella vain yksi suunta.

Ja näin sen pitääkin olla.

Tajusin, että olen vanhan maailman jäänne. Syynä on tietysti ateistien bussikampanja. Perinteisesti suomessa ollaan oltu hiljaa uskontoaiheista. Riitaa ei ole haastettu. Pidän siitä. Toki syynä on myös suhde tietoon.

Ennen jos joku väitti että sama näyttelijä oli joissain elokuvissa, ei alkuperäisiä välttämättä päässyt näkemään. Joten vaikka et uskonutkaan, oli kuitenkin jollain tavalla fiksua uskoa siihen että näin ehkä kuitenkin oli. Nykyisin kaksi sekuntia guugelia korjaa tilanteen. Ennen uskonnon kohdalla oltiin hiljaa, fundamentalisteille naurettiin. Paitsi jos oltiin pohjanmaalta, jolloin ei. Nykyisin kaksi sekuntia guugelia muuttaa tilanteen. Ja sitten onkin koko maa pohjanmaa.

Tätä kautta tämäkin blogi alkoi "ytimestä". Tuulimyllykirjeiden teemalla. Syitä miksi fundamentalistejen kanssa ei kannata tai edes tule keskustella. Olen yhä sitä mieltä että tässä on jotain hyvääkin.

Mitä huomasin bussikampanjassa. Tärkeimmät asiat oli se, että se oli maahantuotua. Mainos sanasta sanaan lainattua tavaraa briteistä. Tämä on toki kätevä testaustapa siihen miten eri maissa suhtaudutaan sananvapauteen. Sama sisältö kun kertoo että erot johtuvat muista asioista.

Toinen asia olivat muslimit. Pahimmat fundamentalistit ja muslimit vastustivat ateistien bussikampanjaa kiivaasti. Normiuskovat olivat hiljaa. Ja mikähän tässä oli syynä? Kenties se, että hekin elävät tavallani vielä menneessä. He ovat tottuneet hiljaisuuteen, lupaan vaan olla. Nyt kaksi sekuntia guugelia muuttaa kaiken. Pitää alkaa "keskustelemaan". Ja se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "riitely". Ateistit tuntuvat olevan innoissaan. Minä en.

Tämä kampanja oli kuitenkin eräällä tavalla hyvä. Bussikampanjassa ei ollut sitä vanhaa tylsää ateismia, jossa ateismi kuvataan vastustamisena. Toki on muistettava että vallankumouksilla on ajettu hyvääkin. Spartacus vastusti (elokuvasta jota kukaan nuori tuskin muistaa, muistan) Roomalaista orjanpitoperinnettä, seurasi orjakapina. Ainakaan tavoite ei ollut läpeensä paha. Ja demokratiakin on ajettu monissa paikoin läpi vallankumouksen kautta. Systeemiä vastustaen. Kukaan ei kuitenkaan elä vastustamisesta.

Minäkin tänne blogiin kirjoittelin pitkin matkaa erilaisia kritiikkejä erilaisiin asioihin. Koin kirjoittaessa että ne olivat keinoja näyttää että "syy keskustelemattomuuteen ei ole se, että olisin tyhmä enkä välittäisi esim. tieteestä." Tai että en osaisi. Tai että ateismi olisi epärationaalista. Se vastasi eräisiin reagointipakkoihin, jotka normaalisti seurasivat tuulimyllykirjeiden henkeä. Sillä tätä blogia on aina kirjoitettu sekä aktiivisesti että reaktiivisesti: Keksien ja toisien kommentteihin reagoiden. Onneksi älysin jättää sen taakse. Sillä mielestäni ateismia ei voida määrittää pelkän vastustamisen kautta. Ollakseen ateisti ei voi pistää "kumoa kaikki muut maailmankuvat". Eihän miltään muultakaan vaadita tätä.

Ateismin luonne ei minusta ole pakosti sama kuin kaiken muun vastustaminen. Ei edes kristinuskon tuhoaminen tai korvaaminen.

Ja toisaalta en halunnut tehdä mitään "yhtä yhdistävääkään".

Vaikka keskeinen teema ja tavoite on "yritys elää hyvä elämä", en ole laikaan käsitellyt sitä. Jotain olen sentään tehnyt juuri aivan oikein. Sillä mielestäni ateistien pitäisikin olla "kissojen paimentamista". Yksilöitä. Siinä missä vanhat kulttuurit käskevät asumaan savutorpassa, kun "ennenkin on eletty onnellisesti" (mikä on sinällään totta), en haluaisi tehdä tälläistä. En halua että tuleva sukupolvi, olipa siinä ateisteja tai uskovaisia, olisi jonkinlainen aatteiden "kloonien hyökkäys".

Viimeinen asia jonka halusin on se, että minä määräisin jonkun yleisen ateismin sisällön. Joku muukin käskyttäjä on tietysti paha. Mutta kaikista pahin olisi se, että se olisin juuri minä.

Ateistien bussikampanja on nostanut nautinnot, hedonismin. Kohta "Jumalaa ei (luultavasti) ole" on nostanut kaiken ytimeen keskustelussa. Toki se on se, joka erottaa uskonnon ja ateismin. Mutta siinä kampanjassa on myös se "Nauti elämästä." Ei ehkä huono ohje. Mutta se on kuitenkin ohje. "Hyvä elämä" ei minusta sisällä samanlaista ohjeistusta. Tässäkin kohden haluan tavallani takaisin nuotiotulien hiljaisuuteen, leikkimään sitä leikiä että jos pari sekuntua guugelia ei muuttaisi kaikkea. Sellaiseen kuvitteelliseen aikaan, jossa kahvinkeitosta puhiseminen riittää. Että Jeesusta ja "keskusteluriitelyä" ei tarvitse vetää kaikkeen.

Tästä taas päästään tietenkin siihen, että kaikki muut ovat tuntuneet pysyvän kärryillä. Vaikka busikampanjoita ei edes ollut kun tämän rustaamisen aloitin. Kaikki tuntuvat ymmärtävän että "ateismi on tuota". Ja tämä ei ole sitä. Siksi toistuvasti ja koko ajan olen joutunut joko selittämään että miksi en pilkkaa normaalia uskontoa, vaan keskityn uskonnon äärimuotoihin.

Kun en halua neuvoa miten pitää elää, enkä halua keskittyä "kaiken vastustamiseen", jää jäljelle vain äärimuodot ja niiden moittiminen. Ne toki näkyvät ja ovat tätä kautta merkittäviä ja sopivat koko blogin teemaan, kokonaisuutena. Mutta se näyttää ulos päin aika pahalta. Että usko latistetaan äärifundamentalismiin, eikä ateismin positiivista sisältöä kirjata, jolloin sitä ei varmaan ole mietittykään. Ja muita tämänkaltaisia mietteitä voi lukijalle tulla.

Silloin lukija ei voi tajuta että kyse ei ole vallankumouksesta vaan rauhasta. Ei informaatiosta vaan hiljaisuudesta. Ei "keskusteluriitelystä", vaan siitä että elää hyvän elämän miten sitten tekeekin. Ei yrityksestä kopioida oma perinteinen talo, vaan antaa muiden rakentaa korkeammat tornit. Tämän seurauksena olen jopa turhautunut. Että onko kielellinen taito niin huono että kukaan ei ymmärrä. (No kuka voisi sanoa että täysin toista ymmärtää missään. Mutta kai ny jokin tolkku ja roti o.)

Tämän vuoksi olen päätynyt provoilemaan. Ensimmäinen reagointi on vinoilu, testi että kestääkö pinna. Mitä löytyy kun pintaa raaputtaa. Tämä taas on "mukaan menemistä". Sitä että nostaa kinan ensimmäiseksi välineeksi. Tavallaan tämä on tietysti järkevää, koska ennenkin on talon rauhaa puolustettu ampumalla naapurin nulikoiden pelotukseksi ilmaan haulikolla suolapateja. Ja tämän jälkeen rohkeimmat ja pahimmat raggarit on saanut laakin suolaa persuksille. Että "Rauthaa rajalle", perkele.

Ja tässä vaiheessa sitä tietysti kuulostaa armeijalta. Että aseilla rauhaa puolustamaan. Ehkä jopa luontevaa. Meinasinhan sitä työksi. Jäi, onneksi. Tämä taas on jotain tosi vanhakantaista. Jopa minun ikäpolvelle. Tai etenkin.

Haluaisin tietenkin sen rauhan, ja ajattelin että tämä on vain tälläinen vaihe. Ja tässä vaiheessa mieleeni tunki ajatus, että "jos olenkin vain edellä aikaani". Että suvaitsevaisuus ja hiljaisuus tulevat, kun islaminusko ja muut maastoutuvat kulttuuriin. Erilaisista tulee jokapäiväistä ja normaalia jolloin rauhoittuu. Sitten kaikki voisi taas antaa olla. Kuitenkin onneksi en ollut aivan niin kalkkeutunut että en olisi tajunnut sitä lakia, joka näyttää aina ja kaikkialla pätevän. Jos pidän itseäni "tulevaisuuden (kulttuuri)paradigman äänenkannattajana", olen todennäköisesti niin vanhoillinen, että edustan niin tiukkaa vähemmistöä, että sen suosioon saaminen vaatisi vallankumouksen. Siitä tiesin että olen vanha. Muut vaihtoehdot eivät ole uskottavia tai järkeviä.

Ateistin ei pidä tehdä itsestään korvaamatonta. Lohduttaudun sillä, että kaikki ovat tehneet virheitä. Ja maailma on aina ollut ensikertalaisten käsissä. Ja aina on pärjätty paremmin kuin edelliset sukupolvet. Se tietää vaan sitä että voi sitten aikana kupsahtaa rauhassa. Mualima pärjää, jopa paremmin.

Keitä vastassa?

Ilmaislehti Metron tekstiviestipalstalla on pitkän aikaa viestejä lähetellyt pari kreationistia. Heitä on kohdannut etupäässä hiljaisuus. Jopa siinä määrin että fil.lis -nimimerkki yritti erikseen provosoida vastauksia ihmettelemällä responssin vähyyttä, ja kysymällä mm. että "muutko vain hyväksyy että uskovat".

Tänään ulkopuolinen kommentoija sitten vihjasi, että kommentoivat kreationistit ei edusta mitään selvää luomisuskoa, ja tästä päättelee että vastakkain olisivat ääri-evolutionistit ja logiikka ja tiede.

Tosiasiassahan tekstiviesti, 160 merkkiä, ei ole mikään määrä perustella oikein mitään. Siksi, pakosta, kreationistien ja harvojen evolutionistienkin kommentit ovat lyhyitä, lähinnä vittuilua ja kevyitä heittoja. Ei sitä voi enempää odottaakaan. Looginen rakenne ei voi olla pitkä ja jo yksi lähdeviite veisi suunnilleen kaiken käytettävissä olevan tilan.

Siksi onkin erikoista - ja täysin asiallista - kiinnittää huomiota siihen, missä "pärjäävää tukea tulee". Kretiinit näyttävät suosivan foorumeita ja tekstiviestipalstoja. Tiedemaailma taas on heitä vastaan, siksi he muistuttavat että "piilottelevat kannanottoja" ja esimerkiksi kirjoittavat professoriksi "mukaillen virallisia kannanottoja" ennen kuin alkavat julistamaan näkemystään, joka on siis aivan erilaista kuin se, millä he ovat asemansa saaneet. He muistuttavat umpimielisyydestä ja vastustuksesta ja siitä miten tiedemaailmassa muuten torjuttaisiin heidän näkemyksensä. Lievimmillään Galileisyndroomaa ja pahimmillaan jutut ovat salaliittoteorioita, joissa mm. sana "vaino" esiintyy.

Tästä on vain yksi seuraus. Tilannetta voisi verrata nyrkkeilyyn. Siinä on ammattilaistasoja. Lisäksi ihmiset tappelevat nakkikioskilla.

Tekstiviestipalstalla "pärjääminen" on aivan suoraan verrattavissa siihen, että joku menee nakkikioskille, odottaa että toiset ovat humalassa tai muuuten sellaisia että heistä ei olisi kovin suurta riskiä, pieksisivät heidät yllättäen ja sitten väittäisivät että tämä runsas menestys näillä nakkikioskeilla kertoisi siitä että nyrkkeilylautakunta on puolueellinen, kun se ei suostu antamaan heille raskaan sarjan mestaruudesta kertovaa mestaruusvyötä.

Siksi tuo kehuileva kommentointi sai minut repeämään.

Tasapuolinen kohtelu.

Vaihtoehtohoitojen kannattajat kertovat että heidän kritisoijansa ovat kauheita koska he eivät hyväksy eri vaihtoehtoja. He kertovat asioista tasapuolisuuden nimissä. Samoin henki -ihmiset kristillisestä piiristä ja sen ulkopuolelta haluavat tasapuolista kohtelua, ja siksi kritisoijien pitäisi olla hiljaa.

Skeptikon tai tieteellistä maailmankuvaa mainostavan tai "epähengellisen" kuten ateistin pitäisi siksi aina olla hiljaa ja tasapuolisuuden nimissä antaa aina näille vaihtoehtonäkemyksille lupa ilmaista itseään ja kritisoida näitä sceptic.inc:iläisiä, joiden edustajat eivät saaneet kritisoida koska se oli kauheaa.

Mutta mistä ihmeen tasapuolisuudesta on kyse? Laske montako vaihtoehtohoitokirjaa on kirjastossa ja montako tiedekirjaa siellä on. Ota käteesi lehtiä, ja laske monessako niissä on horoskooppipalsta. Laske monessako on tiedepalsta.

Siinä teille ongelma: Jos tasapuolisuutta todella tavoiteltaisiin, ja hiljaisia väheksyttyjä vähemmistöjä kunnioittaa, niin ketkä siinä tapauksessa olisivatkaan sen äänensä kuuluviin saamisen tarpeessa? Eli jos jomman kumman on lopetettava toisen näkemyksen mollaaminen ja kritisoiminen jotta tilanne taasantuisi, niin kumpi se olisi?

Pilkka : Oletko vammainen vai hullu?

Uskovaiset katsovat oikeudekseen olla aggressiivisia ateisteja kohtaan, koska he jostain kosmisesta syytä vain tietävät asioita ja katsovat velvollisuudekseen tämän jakamisen. He vihaavat ateisteja, jotka kuulemma tuhoavat moraalin ja tappavat. Ja uskovainenhan kokee olevansa vain pelastuspuuhissa. Ateistit ovat heistä sokeita ja tyhmiä. En ymmärrä miten tämä oikeuttaa aggressiivisuuteen, koska sokeat ja tyhmät eivät voi tilanteelleen mitään. Ei vammaisia saa pilkata!

Ateistit katsovat oikeutuksekseen, että uskovaisten pilkkaaminen on sama kuin kummituksiin uskovien, UFO -fanaatikkojen ja muiden vastaavien asioiden pilkkaaminen. Minusta tämä on erikoista, koska mielestäni pelkästä hulluudesta tai typeryydestä ei saa pilkata!

Molemmille puolille on kuitenkin ihan kuin se olisi heiltä itseltään pois, jos joku ajattelisi toisin. Minusta taas ihmisille pitää antaa lupa tehdä tosi tyhmiä asioita ; Siitähän elämässä yleensä on kyse muutenkin.

Sen sijaan ymmärrän täysin, että ateistien ja uskontojen vaarallisia piirteitä ja tätä heidän aggressiivisuutta kritisoi ja pilkkaa. Koska maailmankatsomus on ihmiselle todella Tosi, et voi saada ihmistä pelkällä keskustelulla muuttamaan mieltään, keskustelu on hänelle vain yksisuuntainen oman näkemyksen pakottaminen, eikä kaksisuuntainen "korjataan me niin korjatkaa te" -asetelma. Ja kun ongelmia on, jotain on tehtävä asialle.

Tässäkin kohden olisi tosin syytä ensin katsoa että kohdentaa oikein. Minunkin olisi helppo pilkata kaikkia uskovaisia sen perusteella että heidän porukassaan on hihhuleita. (Kaikki uskovaisetkin - myös hihhulit - ovat tätä mieltä: He eivät toki myönnä itse olevansa hihhuleita, mutta näitä on muualla, muut uskonlahkot, muut tulkinnat...) Samoin ateistit kaikki leimataan helposti yksilöiden tai muiden vuoksi. Kaikki ateistit ovat potentiaalisia koulusurmaajia yhtä paljon kuin kaikki muslimit ovat potentialaisia itsemurhapommittajia tai kaikki kristityt ovat potentiaalisia lapsenraiskaajia. Jos tämä unohtuu, keskustelu on sitä että keskustelussa on "kaksi yksisuuntaista nuolta", jossa molemmat yrittävät innolla käännyttää toisiaan, ilman että on itse valmis perääntymään millin miljardisosaakaan.

Lopputulos on minust verrattavissa vanhaan sähköposteissa kiertäneeseen kuvaan, jossa on kuvattu vammainen urheilija, ja kirjoitettu kuinka Paralympialaisissa voittaminen on kuin nettiväittelyn voittaminen. Vaikka olisit kuinka paras ja voittaja, olet silti vammainen. Kohteliaampi vertaus on tietenkin se taisteluhautavertaus, jossa molemmilla on poterot joihin kauvaudutaan yhä syvemmin.

Tämän vuoksi varovaisuutta ja viisautta on myös olla hiljaa. Tämän vuoksi minäkin lopetin saastaiseen huoneeseen kommentoinnin kun eräs kommentoija vihjasi että olen luonteeltani änkyrä, joka ei kykene näkemään muita tapoja kuin ateistisen tavan. Ehkä olen niin vanha, että olen kerinnyt kaivaa itselleni kunnon syvän poteron. On mahdollista että kaikesta kaivamisesta huolimatta olen yhä pohjalla. Mutta sentään tajuan että kaivaminen alaspäin ei ole aina tarpeellista.

Ateistit uskontoja vastaan?

Usein keskusteluissa uskovaisten kanssa korostuu se, kuinka vihaisia ateistit kuulemma ovat asiansa julistamisessa. Että pahimmat hihhulit ovat ateisteja. Ja kuinka paljon enemmän ateisteja suositaan suhteessa uskovaisiin ja kuinka he kuitenkin ovat samanlaisia tässä rintamassa.

Olen toki sitä mieltä että ateisteissa on kauheita hihhuleita, mutta olen sitä mieltä että tässä ollaan ajamassa hihhulointia: Pohjimmainen halu on rajoittaa ateistejen ja nimen omaan ateistejen oikeuksia uskonnonvapauden nimissä.

Tämä on selvää: Kun katsoo internettiä, sieltä toki löytyy sekä aktivistiateisteja että aktivistiuskovaisia. Ja kun tilannetta tarkkailee, ei ole vaikeaa huomata miten esimerkiksi "evoluutiota" tai "ateismia" käsittelevissä aiheissa paikalle aina ilmestyy joku riemuilija, joka alkaa inttämään vastauksia erilaisiin kysymyksiin. Ja jos näihin kysymyksiin vastataan, TÄMÄ on sitä uskonnonvastustamista. Se, että vastaukset ovat usein kiukkuisia voi johtua aivan siitä että kysymyksiä ei ole asetettu mitenkään kovin kohteliaasti. "Evohörhöt" ja muut nimet lentävät "kumotkaa tai kääntykää" -asenteella. Ei voi sanoa kuin että "siten metsä kuten".

Sama pätee tietenkin muutenkin. Pinnallisesti uskovaiset voivat sanoa että hyväksyvät ateismin. Mutta kuitenkin jos uskovainen puhuu uskonnosta, tämä on "ymmärrettävää", koska uskovaisille usko on iso ilon aihe. Kuitenkin kun ateisti sitten kertoo samalla tavalla, tämän motiiveja ihmetellään. Tässä kohdin on lupa kysyä ja ihmetellä. Tämähän on pohjimmiltaan herjaus siitä että "ateistille maailmankuva ei ole tärkeä". Toisaalta tahdotaan tietenkin muistuttaa sitä miten ateistit ovat vakaumuksellisia, mutta tämän konteksti on aina toinen.

Mutta heti kun mennään netin ulkopuolelle, tilanne muuttuu. Ateistit eivät julista ja jaa lappuja - uskovaiset kyllä. Ateistien näkyminen yhteiskunnassa on institutionaalista. Mainostetaan "erotkaakirkosta" -juttuja ja muita vastaavia. Myös kirkko mainostaa, mutta tätä eivät kritisoi ja halua kieltää edes ateistit. Selvästi kritiikki on tässä kohden vakavassa epätasapainossa. Pohjasävy on se, että ateistien mainonta on väärää ja uskonnonvapauden vastaista.

Toisin sanoen ateisteja ajetaan kaksoisansaan:
Ensimmäien ansa on sellainen, että jos ateisti ei vastaa kritiikkiin, se johtuu siitä että hän ei osaa ja että hänen näkemyksensä on siksi järjetön ja irrationaalinen ja ateisti on tyhmä. Jos ateisti sitten puolustaa näkemystään, hän joutuu vetoamaan asioihin jotka kritisoivat jumalanäkemystä. Ja tämä on tietenkin uskonnonvastaisuutta.

Toinen ansa taas on se, että jos ateisti kertoo vakaumuksestaan, se johtuu pohjimmiltaan Jumalan vihaamisesta, eikä vihaa ole kuulemma ilman kohdetta. (Ajatus siitä että ateisti vihaa uskontoja, tai ainakin niitä tahoja jotka koko ajan ovat vaatimassa niitä vastauksia, ei tule mieleen. Uskonto instituutiona ja uskovaisina ihmisinä voi olla olemassa ilman että uskon kohde on oikeasti olemassa muuna kuin ajatuksena. Ateisti uskoo tässä kohden instituutioon ja jäseniin. On siis pettynyt näihin eikä Jumalaan. Olennaista on että kun uskontoa tarkastellaan, siitä näkyvät vain nämä elementit. Muu taas on todistamatonta tavaraa, joka ei ateistia kosketa.) Ja samalla se kertoo siitä miten ateistit ovat sitoutuneita. Jos ateistit taas ovat hiljaa, se kertoo siitä kuinka ateismilla ei ole sisältöä.

Itse törmäsin tässä tilanteeseen jossa minua haastamalla haastettiin puolustamaan ateistisuuttani eräissä sukujuhlissa. No, en suostunut vaan sanoin tuolle intoa puhkuvalle ja puheistaan - jotka alkavat hiljaisella uskontunnustuksella ja jotka muuttuvat falsettiääneen taipuvaan puheeseen siitä milloin ties mikä on Jumalaa vastaan - kuuluisalle uskonmiehelle, että minulla ei ole mitään pakkoa koko ajan perustella omaa näkemystäni muille, koska olen tehnyt sen itselleni riittävän hyvin. Siksi minä voin olla rauhassa ilman että minun koko ajan tarvitsee ylläpitää näkemystäni väkisin. Kerroin että voin toki alkaa puolustamaan näkemystäni heti kun hän näyttää minulle sen hänen Jumalansa eikä vain omaa naamaansa ja tarinoi henkilökohtaisia kokemuksiaan ja raamatunlauseita. Tosin muistutin, että siinä vaiheessa minä toki vaihtaisin näkemystänikin, joten kiistely jäisi silloinkin pois.

En tiedä, voiko heille vastata mitenkään muutoin.

Esko Valtaoja ei ota vakavasti.

Kalevassa Esko Valtaoja vitsaili monesta aiheesta, kuten kreationismista. Valtaojan sanomisista huokuu selvästi se, että erilaisia tahoja, kuten astrologeja, UFOja ja niin edespäin ei kannata ottaa tosissaan, ja koska niistä ei ole vaaraa, niitä tulisi kohdella vain vitsinä.

Tässä näkemyksessä on tietysti se ongelma, että natsikortti voi alkaa viuhumaan välittömästi. Vitsailuhan on aina vainoa. Vitsailullakin on siis riskinsä ja se voi jopa kääntyä vastapuolen "propagandavoitoksi". Ja kun näitä kertyy tarpeeksi, he eivät enää ole harmittomia.

Sillä ainut, mikä suomessa hihhuleista tekee harmittomia on se, että heitä on kuitenkin kokonaisuuteen katsoen kovin vähän. Suurissa määrin he ovat aina ja kaikkialla olleet kaikkea muuta kuin harmittomia.

Ei enää anneta heille tilaisuutta.

Miksi Kramer on fiksumpi kuin Randi?

Skeptikko -lehdessä oli juttu Kramerista, joka on toiminut kirjekuoren avaajana Randin miljoonan dollarin haasteessa.

Hän lopetti touhut, koska kahden vuoden aikana ainoastaan 1 oli muuttanut mieltään testien suhteen. Kaikki muut olivat vain yrittäneet selittää miksi testissä oltiin epäonnistuttu. Vain yksi oli siis avoimesti myöntänyt jälkeenpäin olleensa väärässä ja kiittänyt skeptikkoa sen osoittamisesta. Siksi jutussa sanottiinkin seuraavaa:

"Ensimmäisen vuoden aikana Kramer ajatteli, että Randin haaste oli eräänlaista kasvatusta ja että hän itse asiassa auttoi lähimmäisiään. Mutta ensimmäisen vuoden jälkeen Kramer huomasi, että kyseiset lähimmäiset eivät koskaan tulisi oppimaan skeptikoilta yhtään mitään ja muuttamaan mieltään. Hän ymmärsi, että koko touhu oli ajan haaskausta."

Artikkelin mukaan Randi tuskin kuitenkaan kokee asiaa ajan haaskaamiseksi, vaikka on tehnyt sen parissa töitä jotakuinkin 50 vuotta. Vaikka hänkään ei ole taatusti erimielinen siitä että et voi vakuttaa paranormaaleihin kykyihinsä uskovaa siitä että tämä on väärässä. Vaikka ne olisivatkin miten kahjoja, kutenufojen kutsuminen, ajatustenluku tai moniväristen savurenkaiden puhaltelu takapuolesta.

Eli vaikka Kramer vetääkin eron avomielisyyden ja herkkäuskoisuuden välille, hän tietää että suuri määrä ihmisistä ei edes tiedä mitä sana todiste tarkoittaa, ja jotka ovat halukkaita ja valmiita uskomaan lähes mitä tahansa, hän toisaalta tietää että asian muuttaminen on miltei toivotonta.

Hihhulien kanssa keskustelussa ei ole mitään järkeä. Heistä en voi sanoa muuta kuin sitaatin:

"Joidenkin mukaan jumala on antanut sydämen ja sielun ihmiselle. Nämä huijarit ovat kuitenkin ihmisiä, jotka ovat syntyneet ilman sydäntä ja sielua."

Kristilliset arvot.

Kristilliset arvot, ei siis Jeesuksen arvot vaan kristittyjen arvot. Kristillinen puolue tavoittelee sitä, koska he ovat uskovaisia ja ovat tajunneet että evankelisia hihhuleita on paljon. Siis sellaisia, jotka ovat valmiita ja halukkaita antamaan äänensä sellaiselle, joka pakottaa muut heidän arvomaailmaansa vapauden nimissä.

Siksi heidän arvonsa eivät ole Jeesuksen arvot.

Valtio jota ohjaavat heidän haluamansa arvot. Tässä vaiheessa kenen tahansa järkevän ihmisen selkärangassa juoksevat jäätyneet tuhatjalkaiset. Sillä näille uskovaisille uskominen mihin tahansa on parempi vaihtoehto kuin ateismi. He eivät hae oikeutta tai uskonnonvapautta, koska hekin tietävät että ne tarkoittaisivat sitä että heidän itsensä olisi muututtava. Sen sijaan he hakevat laillista oikeutusta yleistää omat, oman uskonsa, rajoitukset muille. Eli täysin päinvastaista asiaa. Heille sekulaari vapaa maailma on selvästi "heidän uskoaan loukkaavaa", suorastaan jumalanpilkkaa.

Kristillinen puolue onkin siksi löytänyt yhteistä säveltä mm. islamilaisen puolueen kanssa olutpullojen poistamisesta. Kun muistetaan että islamilainen puolue on islamisteille samaa kuin äärihelluntailaisen esittäminen kristittyjen edustajina, jokainen ymmärtää mistä on kysymys. Samanhenkisyydestä. Vakka ja kansi.

Tämä on sellaista uskoa, jolla ei ole mitään tekemistä vapauden kanssa. Kuten ei millään muullakaan uskonnolla; Sillä riippumatta uskontokunnasta, uskonnossa annetaan vapaus pois, alistutaan tietyille säännöille. Ja uskoa tarvitaan nimenomaan siksi koska tähän ei ole mitään rationaalisia syitä. Silsi etenkin kristilliset(ja islamilaiset) arvot ovat harvinaisen paljon vapauden vihollisia; Sillä siinä missä Hindulainen voi rakentaa haluamansa uskonkokonaisuuden ilman että toinen hindu tulee sanomaan että olet vääränlainen hindu, kun uskot Ganeshaan enemmän kuin Hanumaniin, kristinuskossa on pakko totella juuri tiettyä jumalaa. Vaihtoehtoja ei tarjota. Vaihtoehtona on vain kuolemaa ja tuhoa. Kristinuskon Jumalaa joko totellaan tai tuhoudutaan. Kristinusko on uskonto, jonka henki on se, että "polvillesi, sinä syntinen joka et ole ikinä riittävän puhdas, mutta Jumala rakastaa sinua, sinä arvoton saastainen kasa paskaa."

Täläisen kristillisen puolueen edustaman kristinuskon ytimen kaikissa muodoissaan voikin tiivistää vain lauseeseen "praise the lord - or else". Tätä tietysti koristellaan humanistisilla arvoilla, jotka ovat kaikkien ihmisten hyväksi näkemiä asioita. Yleishumaanisuus ei kuitenkaan peitä sitä, joka on kristinuskolle ainutlaatuista. Ainutlaatuista ei ole pelastus, rakkauden kunnioitus, edes tappamisen tai muiden vastaavien välttäminen. Buddhalaisilta löytyvät ihan samat arvot. Kristinuskolle ylimmäistä ja omintakeista on se että ihminen kidutetaan ja tapetaan hengiltä ja että juuri tällä ne hyvät asiat oikeutetaan. Kristinuskon hyveet pohjaavan juuri tuohon hurmeeseen. Ei se tietenkään lopeta niiden hyvien asioiden arvoa. Mutta kyllä se veri silti jättää niihin sellaisen veren maun, että ei huvita liikoja maistella sitä hengen hedelmää.

Siksi kohtelen näitä uskovaisia vähän kuin Jehovan Todistajia, kun he koputtavat en halua olla epäkohtelias, mutta toisaalta en halua olla liian kohteliaskaan. Huomioitavaa on, että en ole heille epäkohtelias lähinnä siksi koska en halua heiltä enempää huomiota. Haluan vain että he menevät pois. Ja liian kohtelias en ole heille samasta syystä.

Parhaiten näiden kanssa tulee toimeen vain menemällä itse pois. Olemalla heille tylsä, mielenkiinnoton, turha. Toisaalta jos kaikki tekisivät samoin, julistajien elämä olisi niin tylsää, että he varmaan lopettaisivat koko toimintansa.

Pyhä Kaksinaisuus.

Hihhuleille asiat ovat yksinkertaisia. Asioilla on kaksi puolta. Ei useampia. He eivät mieti, onko jokin uskomistapa osittain väärä, he eivät mieti onko joku vähän vai paljon paha. Se on joko-tai. Vertailua harmaan sävyissä - saati sitten väreissä - ei ole.

Tämän seurauksena hihhulit rakentavat ojia, polttavat siltoja. Hakemalla hakevat ristiriitaa. Koska tällä tavalla "oikeassa oleminen" muuttuu todella tärkeäksi. Et voi olla vain "siihen päin oikeassa". On oltava täysin oikeassa.

Siksi hihhuleilla on kaikessa jako;Kaikessa, millä on merkitystä, on kyse taivaasta ja helvetistä. Asiat joko sopivat tähän dikotomiaan tai ne ovat turhia. Tämä yltää jopa parisuhteen tasolle. Esimerkiksi Jehovan Todistajien ja hopeasormuslaisten julkaisut kertovat miten on pakko elää. Vaihtoehtona on tuho.

Aika henkilökohtaisempaa asiaa voi olla vaikea hakea. Ja tämäkin pitää tietysti laittaa kahtiajakoon. Koska muutenhan se on "turhuutta", jotain jota ehtii harjoittaa sitten taivaassa. Nyt maan päällä, kun taisto Saatanaa vastaan on hurjimmillaan, on keskityttävä siihen mikä on todella tärkeää.

Siksi jos joku alkaa keskustelemaan hihhulin kanssa, on jo suoraan tuomittu "toisella puolella olevaksi". Hän ei voi olla oikeassa, koska eihän raamattupiiri ole sitä hyväksynyt. Siksi on merkityksetöntä repiä traktaatteja tai raivota julistajille. Hihhuli tulkitsee nämä teot todisteeksi Saatanan raivosta. Henkilöhän ei voisi koskaan muutoin suuttua julistajalle, joka omasta mielestään ainoastaan "pyyteettömästi pelastaa ihmisiä pois silloilta, jotka ovat oikeasti olemattomia siltoja kuilun yllä". Eli pelastamassa ihmisiä kahtiajaottelun mustavalkoiseen maailmaan. Käännyttämisteho kasvaa, koska uskovainen pelkää, ehkä jonkin verran itsensä, mutta etenkin maailman puolesta. Demoniset hirveät Saatanan voimat hallitsevat maata ja muita ihmisiä. Tämä valta saadaan kutistettua vain käännyttämällä. Uskovaiselle se että kaikki saadaan käännytettyä omalle kannalle on sitä että maailmasta tehdään turvallinen paikka.

Dikotomia siis luo ristiriidan, joka antaa oikeassaolon tunteen MUTTA kahtiajako johtaa MYÖS kriisien ja erimielisyyksien maksimointiin. Ei ole mahdollisuutta kompromisseihin tai edes vähittäiseen vaihteluun. Jokaikisessä hypyssä on kyse mustasta valkoiseksi -muutoksesta. Totuuden hintana on siis se, että uskovainen joutuu elämään erimieltä olevien kanssa, jotka eivät myönnä tätä erityistä oikeassa olon laatua vain tälle uskovaisen tiukalle näkemykselle. Hän joutuu siis elämään uskonsa turvin itse, tukenaan vain pieni raamattupiirinsä ja luottamuksensa Jumalaan. Ja niitä muita on paljon, ja he ovat asioista erimielisiä. Kammottavan moni on hihhulin näkemyksen mukaan "pahasti väärässä", "eksytetty" ja jopa "Saatanan vallassa". Tälläinen tietysti alkaa ahistamaan. Ketä tahansa alkaisi.

Asiaa ei tietenkään auta se, että sekulaarista tämä heidän vaatimuksensa totuuteen vaihtamisesta näyttää samalta, kuin jos joku vaatimalla vaatisi väritelevision vaihtamista mustavalkotelevisioon, koska "mustavalkotelevisio näyttää vanhat ja uudet elokuvat samanlaisessa valossa", "avomielisesti ja reilusti".

Silti, vaikka ei Saatanaan tai Jumalaan uskominen, tälläinen syyttäminen itse asiassa loukkaa. Jos toisin ajatteleminen ja eriävän mielipiteen esittäminen on suoraan viittaus siihen että edustaa Idi Aminiakin pahempaa voimaa, voidaan vakavasti kysyä, onko kyseessä kunnianloukkaus. Hihhuli ei kuitenkaan pohdi sitä, loukkaavatko tälläiset rinnastukset. He eivät mieti, voisiko se olla se syy miksi uskovaisia pilkkaavilla on ne tunteeseensa. Ehkäpä se, että kuljet kadulla jakamassa lappusia, maustettuna lauseissa jotka kertovat että joko olet puolellasi tai Aadolf Hitlerin puolella, saisi aikaan aggressiota, jos tätä harrastaisi sanotaan vaikka tuhat Suomalaista ihmistä. (Luultavasti siinä saisi hitlerkorttilaiset turpaan kerran jos toisenkin. Uskovaisiin suhtaudutaan siis jopa erittäin suopeasti. Heidän päätään ei toistuvasti paukutella metalliputkella.)

Tätä toisten tunteisiin syventymistä hihhuli ei tietenkään tee, koska hän joutuisi myöntämään että hänessä todella voi olla vikaa. Sillä tämä vikahan johtuisi itse dikotomiasta. Eli pohjimmiltaan koko tavasta, jolla he luokittelevat maailmaa yksioikoisesti. Tämän vuoksi fundamentalismi näyttää ulospäin vakavalta narsismilta. Narsistille on helppoa julistautua Jumalan äänitorveksi joka todella tietää Totuuden, ja tältä pohjalta vain ilmoittaa vastapuolensa pahaksi tasolla jossa asia ei ole debatoitavissa. Hihhuli tekee tämän vain hieman eri syistä.

Silti olisi mielenkiintoista miettiä, minkälaisia reagointeja tulisi vastaan, jos nähdessään katujulistajan, menisikin maireasti hymyillen heidän luokseen ja kysyisi sitten ystävällisellä äänellä että haluaako hän että pilkkaat hänen kuulleen Pyhää Henkeä? Jos hän vastaa ei, sanoisi siihen vain että "Sepä ikävää, meidän tilaisuuksiimme olet kuitenkin tervetullut, jos mielesi vaihtuu". Ja kävelisi sitten kiltisti pois.

Kriittisyys ja suvaitsevaisuus.

mm kirjoitteli blogissaan suvaitsevaisuudesta ja kriittisyydestä. Hänen mukaansa eurooppalainen kriittisyys on harvinaista muualla. Tämä ei minusta suinkaan tarkoita että se olisi hyvä asia. Se kertoo minusta siitä että ulkomailla on asiat todella huonosti. Olen aistimassa arvottomuutta.

Ehkä takana on se, että en ole elänyt heidän systeemissään. Euroopassa kritiikittömyys johtaa helposti siihen että joku pistää sinut maksamaan ylimääräistä esimerkisi siitä että kellosi saa vyöhyketerapiaa. Tai ainakin jotain sen tapaista. Toisaata tämä sopii myös toisin päin: Ulkomaalaiset eivät ole luoneet suhtautumistapaansa meidän kulttuurisysteemiimme. Se mikä toimii heille ei toimi välttämättä kaikille.

Toki olen yhtä mieltä siinä, että vääränlainen kriittisyys johtaa täydellisyydentavoitteluun, joka taas on tuomittu epäonnistumaan. Ihminen joka näkee sen miten asiat ovat ja sen miten niiden pitäisi olla, ja etenkin sen valtavan kuilun näiden kahden välillä, joutuu taatusti pettymään. Aivan kuten liian pitkälle viety demokratia johtaa äärimmäiseen rasismiin: Jos vain enemmistön mielipide suvaitaan, ollaan erittäin pian tilanteessa jossa on yksi valtio, yksi uskonto, yksi poliittinen puolue. (Voit jatkaa listaa loputtomiin, ja huomaat että enemmistö ihmisistä on kanssasi erimielinen aikas monessa asiassa.) Tämä ei ole kriittisyyden tai demokratian ongelma, vaan siinä kuinka sitä käytetään. (Kuten hihhuliudenkaan olennaisena ongelmana ei ole itse usko, vaan se kuinka sitä käytetään.)

Mutta siirryn kuitenkin itse aiheeseen, eli kriittisyyteen ja suvaitsevaisuuteen.

mm kommentoi:

"Tiedemaailmassa kriittisyys on tarpeen. Ihminen yleensä kuitenkin osaa vastata vain niihin kysymyksiin, mitä itse osaa tehdä. Eläköön silti rajallinen tietomme, kunhan ymmärrämme, että se on rajallista. Paljon silti riittää vielä keksimistä ja löytämistä. Toivottavasti käytämme keksintömme oikein."

Kerron miksi minun vuokseni tiedemaailma tarvitsee kriittisyyttä. Koska sen sisällä tosiasiaväitteiden sisällöllä on merkitystä. Tieteessä ei ole yhdentekevää, onko jokin asiantila jotenkin vai erilailla. Tälläisissä asioissa tarvitaan kriittisyyttä. Tämä ajatus on tullut minulle sellaiselta henkilöltä kuin Theodore Kaczynski tutummin "Unabomber". Mies oli kaamea terroristi, mutta se ei tarkoita että hänellä ei olisi jotain sanottavaa. (Ei ne ajatukset vaan kuinka...) Hän esittää kirjassaan että yhteiskunta on tietyissä asioissa kriittinen ja tietyissä asioissa suvaitsevainen. Hän esitti, että valtio ei jousta niissä asioissa joilla on sen kannalta merkitystä. Valtio välittää siitä käymmekö työssä ja maksammeko verot. Sen sijaan se voi suvaita uskontoja, jos ne eivät haittaa valtion olemassaoloa ja rakennetta. Unabomber tiivisti sen toki mielestäni väärin siihen että valtio suvaitsee vain asioita joilla ei ole merkitystä. Korostan kuitenkin sitä, että se on kriittinen nimenomaan niissä asioissa joilla on merkitystä. Sillä juuri näinhän se asia on. Ihmisetkin ovat kriittisiä nimenomaan niissä asioissa joissa on merkitystä. Ne asiat jotka ovat harmittomia saavat olla.

Se, millä on merkitystä, vain vaihtelee ihmisestä toiseen. Esimerkiksi uskonnolliset fanaatikot ovat kriittisiä nimenomaan siksi että heille Jumalalla on todella merkitystä. (Kuten sillä tuntuu toden teolla olevan merkitystä vihaisille ateisteillekin.)

Moni voi ajatella että tälläinen tavuttaminen on täysin vastoin tämän blogin henkeä. Mutta se ei itse asiassa ole. Sillä minäkin korostan sitä, että kriittisyyttä tarvitaan. En vain suostu keskustelemaan hihhuleiden kanssa, koska se ei muuttaisi asioita. Hihhuli on "määritelmällisesti dogmaatikko". Hänellä on yksi lähtökohta josta hän yhdellä ajatustavalla päättää lopputuloksen. Koska pohjimmiltaan sillä on hänelle merkitystä. Se on hänelle Merkitys isolla M:ällä. Perusmerkitys, jota ilman hänelle ei ole muita merkityksiä. En suinkaan jätä keskustelematta heidän kanssaan siksi, että heidän kannattamallaan asialla ei olisi merkitystä. Ainoastaan heidän kanssaan keskustelussa ei ole mitään mieltä : Se ei voisi olla mitään muuta kuin merkityksetöntä inttämistä joka ei johtaisi mihinkään ja jota joutuisit jatkamaan vuodesta toiseen ilman että loppua näkyisi. Tämä taas veisi paljon aikaa siten suunnatulta kritiikiltä, joka voisi oikeasti muuttaa asioita, vaikuttaa niihin. (Joka veisi voimavaroja sellaiselta jolla olisi merkitystä. Täten hihhulin kanssa keskustelu ei ole "merkityksetöntä" vaan haitallista. Ainoastaan keskustelun sisältö olisi merkityksetöntä, koska se ei etenisi mihinkään keskusteluna.)

Siksi korostaisin kriittisyyttä, mutta siten että suvaitsevaisuus otettaisiin osaksi kritiikin normia. (Kuten matematiikan normit sanovat että 1+1=2, sekulaarin kriittisyyden normi voisi olla suvaitsevaisuus.) Tämä johtaisi siihen, että suvaitsemattomuutta kohtaan voitaisiin olla suvaitsemattomia. Emme vain seisoisi hymyilemässä kaikelle moniarvoisesti. Koska esimerkiksi sharialain kivityssäännöille suotu suvaitseva hymy sanoisi vain, että kivittämisellä ei ole merkitystä. Kaikille aina suotu hymy on tyhjä hymy. Se olisi kammottava hymy. Se on kammottavuudessaan verrattavissa Neil Gaimanin Sandman -sarjakuvassa esiintyneen hahmon nimeltä "Delirium" (ent. "Delight") lahjaan. Siinä "Houreelle" hymyillyt nuori tyttö saa lahjaksi sen, että hän on aina onnellinen. Vaikka mitä tapahtuisi. Ja aina. Ja aina. Lähes yhtä kaamea on aina ja kaikkialla tuotettu lause: "Jos vaikka sallisimme".

Tälläisen suvaitsevaisuuden nimissä naispappien vastustaminen muuttuu "suvaittavaksi erilaiseksi näkemykseksi", ja homoavioliittojen vastustajat jotka haluavat määrätä toisella tavalla uskovien, peräti heidän omaan uskontokuntaansa kuulumattomienkin, avioliittoasioihin sekä natsismi muuttuvat vain "erilaisiksi näkemyksiksi". Tälläinen ei ole sellaista suvaitsevaisuutta, jota voidaan sallia. (Vika ei tässäkään kohdassa ole suvaitsevaisuudessa vaan siinä kuinka sitä käytellään.)

Siksi jos joku sanoo että meidän ateistejen tulisi vain suvaita esimerkiksi islamia tai kristinuskoa, hän kertoo minulle että joko kristinusko on täysin harmiton, tai että sillä ei ole mitään merkitystä. Minusta on tärkeää erottaa aito suvaitsevaisuus pelkästä silatusta nihilismistä. Minusta on tärkeää erottaa aito suvaitsevaisuus pelkästä pelosta välttää oman lempiaiheen kriittistä lähestymistä. Sillä kun viimeksi katsoin ikkunasta ulos, aidolla suvaitsevaisuudella oli vielä merkitystä.

Ja tämä suvaitsevaisuus ei ole ristiriidassa kriittisyyden kanssa. Se päinvastoin vaatii sitä. Kriittinen suvaitsevaisuus poistaa islamista "hihhulielementit" ja sallii loput. Tällöin panoksena tai tähtäimessä ei ole itse islaminusko tai vapaus uskoa mihin haluaa. Kritiikin alla on vain sen haittojen poistaminen. Jäljelle jäävät vain ne hyvät asiat joilla on väliä. Ja tietenkin ne asiat, joilla ei ole merkitystä. (Niiden oikeutta ei suinkaan tule mitätöidä. Sitä tulisi minusta päin vastoin korostaa!)

Ongelmana tässä on tietysti se, että on vaikea tietää millä asioilla on aidosti merkitystä. Tämän punnitseminen vaatii sitä, että kaikki elementit tulee voida asettaa kritiikin alle. Jotta voisimme edes jollain lailla saavuttaa yhteisymmärrystä siitä mitkä asiat ovat hyviä ja huonoja, millä on merkitystä ja mitkä ovat vain mielenkiintoisia kuriositeetteja. Millekään ei tule voida antaa täydellistä immuniteettia tältä. Pinnallisesti tämä tarkoittaa laajempaa oikeutta kritisoida. Laajemmassa mielessä tämä tarkoittaa laajempaa oikeutta aidosti keskustella asioista. Tämä ei välttämättä ole ensi silmäyksellä paljoa pyydetty, tai että se peräti jo toteutuu täysin. Mutta tosiasiassa jo inttämisen väistäminen näissä asioissa on nykyään kuin suuri voitto. Sillä keskustelu näyttää aina siltä että hihhuli saa haukkua mutta hänen näkemyksiään tulisi kunnioittaa...

Kamppaillaan määrällä

Ihminen on taipuvainen muodostamaan lujia ryhmiä. Mutta näillä lujilla ryhmillä on huono puolensa: Ne eivät vain lujita tiimityötä, vaan lisäävät vastustusta "muita" vastaan. Ihmisen mielessä on siis pääpiirre, jonka mukaan jos jokin porukka on puolustettava, se tarkoittaa että muuta pitää vastustaa. Kuten kävi linkissä esitetyille pojille. Ei tarvittu "yhteistyötä ja kilpailua lisäävää aktiviteettia". Riitti että arvottujen ryhmien annettiin olla keskenään ja sitten heidät tehtiin tietoiseksi toisistaan. Vaikka kaikki olivat älykkäitä nuoria, pahanilkisyyttä oli paljon.

Kyseessä ei siis ehkä ole se että vain "yksi ihmistyyppi" olisi taipuvainen rakentamaan tälläistä mustavalkoista maailmaa. Että oikea ympäristö tuottaa sellaista. Ja kuten huomaatte, ei edes tarvita mitään kovin provosoivaa. Siksi uskontokunnille keskeisiä asoita ovat tapaamiset, kokoukset. Ne riittävät "mustavalkoisen ajattelutavan syntymiseen". No, lähes kaikissa.

Sama esiintyy tämän vuoksi tietysti aivan kaikessa ihmisten toiminnassa. Esimerkiksi aina niin informatiivisen hikipedian Wikiwellington -artikkelissa kuvataan aika hyvin foorumeilla ja muissa "sananvapauden paikoissa" ilmeneviä muokkaussotia. Syynä näihin ovat voimakas ryhmään kuuluminen, eli uskonnolliset tai poliittiset mielipiteet. Sen seurauksena henkilö tekee paljon ja agressiivisesti muokkauksia, pyrkien valloittamaan artikkelin, luokan ja ajatuskokonaisuuden, aina vain laajentaen aluettaan. Tätä tietenkin tuetaan sukkanukkejen, näennäiskäyttäjien, voimin. Koska tälläinen vandaali joutuu kuluttamaan aikaansa paitsi varsinaiseen työhönsä, myös jokaikisen sukkanukkensa toimintaan, hänen mahtinsa hiipuu nopeasti. Koska kun lumivyöry kasvaa tarpeeksi suureksi, se houkuttelee paikalle muita. Ja nämä ovat tilastollisesti katsoen yleensä erimielisiä. Siksi pahinkaan kavereiden ja sukkanukkejen apuun kutsuminen ei riitä. Koko ajan tarvitaan vain suurempi ja suurempi armeija pelkkään puolustautumiseen. Eikä silloin enää jää aikaa kirjoittaa itse artikkeleja. Samalla tietenkin Wikileon synnyttää myös "Wikiwellingtonin", vastavoiman joka muodostuu vastustamaan suunnilleen kaikkea Wikileonissa. Ja josta tulee tämän vuoksi yhtä provokatiivinen ja kiistelty hahmo.

Foorumeilla tämä vastaava esiintyy tietenkin paljon heikompana, koska enemmistö vandaalismielisistä viesteistä on pelkkää linkkaamista joko omille sivuille tai tiettyihin artikkeleihin. Foorumeilla ei sukkanukkearmeijalla ole hyötyä, koska siellä asioista ei äänestetä. Ja tärkein keino tälläisessä sotimisessa on aina määrä. Ei koskaan laatu. Kun kaksi vandaalia voittaa, se jolla on eniten määrällistä voimaa. Wikeissä riittää suuri sukkanukkearmeija, foorumeilla tulee olla isompi linkkikokoelma/linkkikortisto.

Sillä siellä "kamppailu" näkyy lähinnä molemminpuolisena linkkisotimisena. Linkkilistan tekeminen kun on erittäin nopeaa verrattuna yhden kunnon viestin kirjoittamiseen. Linkkisodan ainut tarkoitus onkin ajan voittaminen, ei keskustelu. Linkin läpikäynti oikeasti ja sen kritisointi vaatii sitä, mitä aatesotijoilta yleensä puuttuu; Työtä ja aikaa. Sisältö pitää lukea, ymmärtää, vieläpä esittää tiivistetysti mutta ei olkiukottamalla. Ja keksiä tai löytää sopiva kritiikki, joka tarkoittaa sitä että luket vähintään sen, ja luultavammin jopa muutaman asiaan kuulumattomankin jutun ja valitset sopivat kohdat avaamaan pointtiasi. Siksi linkkisotaa käytetään paljon. Kun vastausta ei kuulu, linkkaaja ajattelee että hän on pärjännyt hyvin. Linkkisodissa sisällön laadullakaan ei välttämättä ole merkitystä. Jo se, että "kritiikkiin on vastattu" riittää usein. Ei ole väliä, onko kritiikintorjunta osuvaa, kunhan se on tehty.

Tietenkin vielä ongelmallisemmaksi linkkisotiminen muuttuu silloin - onneksi harvoin - kun se kääntyy kirjasotimiseksi. Tämä on astetta vinoutuneempi keskusteluasetelma, koska siinä missä linkkisodassa argumentti on teoriassa kaivettavissa esiin ja tähän tarjotaan periaatteessa mahdollisuus, kirjalinkkaamisessa tilanne voi olla vaikeampi. Jos kirjaa ei saa paikallisesta kirjastosta, niin joudut ostamaan sen. Lisäksi jos kirjassa ei mainitakaan sitä asiaa, mitä siinä on väitetty olevan, et käytännössä helposti pysty osoittamaan tätä; Joutuisit vähintään rikkomaan tekijänoikeuksia ja kirjoittamaan koko kirjan siihen, osoittaaksesi että se ei ole siinä. Lisäksi "kirjalinkkaajilla" on pahana tapana tehdä hommansa asenteella "lue kirja, jotta tiedät mitä he oikeasti ovat sanoneet." Ja jos luet kirjan, he voivat silti sanoa että olet ymmärtänyt sen väärin. Kirjan kohdalla tämän hyökkäyksen vääräksi osoittaminen on paljon vaikeampaa osoittaa vääräksi kuin tekstisisällöltään lyhyempien linkkien kohdalla.

Asiaa ei tietenkään helpota se, että kirjasotijoilla, heidän harvalukuisuudestaan huolimatta, tuntuu aina olevan jonkinlaisia kontakteja juuri kyseisen kirjan syntyyn tai kääntämiseen tai myyntiin. Kirjaansa kaupitteleva UFOhihhuli esimerkiksi sanoo ihan suoraan että:
"Hei, en jaksa selittää mitä olen sanomassa, olen kuitenkin oikeassa kunnes kritisoit minun olevan väärässä. Olen tehnyt jutut kirjaani X, jonka voit ostaa helposti kauttani, sen kun vain pistät yksäriä peliin tai sähköpostia osoitteeseen fhasof@ufohuuhaa.fi!"

Foorumeilla on siksi helpompaa mellastaa vaikka vuosikausia ilman että mitään varsinaista oppimista tai edes väittelyä tapahtuisi missään päässä. Lopputuloksena on vain helvetinmoinen kasa linkkejä ja kourallinen herjauksia, ja molemmat puolet tekevät parhaansa, että kumpiakin on enemmän kuin toisella.

Ja kaikki vain sen takia, että kyse ei ole mistään persoonallisuustyypistä, vaan siitä että osallistujat ovat ihmisiä. Hihhulius tavallaan odottaa meitä jokaista koko ajan seuraavan klikkauksen takana. Hihhuliuden vaara ei siis johdu siitä, että hihhulit olisivat tyhmiä tai hulluja ihmisiä, vaan siinä että he eivät sellaisia ole. Ainakaan aluksi.

Miksi taistella dogmaa vastaan? Ja ennen kaikkea; Miten?

Haluaisin todella näyttää enemmän hyväksyvää ja muita arvostavaa puolta ja kunnioittaa ihmisten vilpitöntä uskoa. Että ihminen voi kunnioittaa muiden näkemyksiä, vaikka ei olisi yhtään samaa mieltä heidän kanssaan.

Mutta toisaalta minun on pakko nostaa esiin sitä, että hihhulismi on itse asiassa vaarallista ja jopa haitallista koko kulttuurillemme ja oikeuksillemme. En voi olla kunnioittava sellaiselle, joka ei sitä ansaitse. En voi vilpittömästi kannustaa kaikkia näkemyksiä. En halua antaa hihhuleille "mielipiteenvapauteen vedoten" oikeutta viedä muiden oikeutta mielipiteeseen. Ja juuri sitä he ovat tekemässä. Sillä mistä heidän dogmeissaan on aina kyse? "you shall not!".

Kysymys ei ole siitä, että haluaisin sallia kaiken, että murhasta ei tuomittaisi. Että "kaikki käy". Kysymys ei koskaan ole kahtiajaosta, jossa "JOKO olet fundamentalistikristitty/muu hihhuli TAI et kannata mitään arvoja". Sillä juuri tämä on se osuus, mikä hihhulismissa on pahaa ja vastustettavaa. Dogma, jota sekulaari ihminen ei voi hyväksyä. Ei suinkaan "yleinen moraalilaki", joka tulisi ottaa lähtökohdaksi. Sillä juuri tällä asetelmalla dogmaatikkohihhulit, huutavat auktoriteettiasemaansa siellä missä heillä ei ole mitään päätäntävaltaa, vaan ainoastaan perustelmattomia mielipiteitä, heidän omiaan. He tunkevat alueelle joka ei heille kuulu, eli muiden mielipiteisiin. He tuputtavat mielipiteenvapautensa toisten mielipiteiden yli. Koska "hänellä on oikeus mielipiteeseensä", ja "kaikilla on oikeus kuulla se". Ja koska hänellä on oikeus, hän voi täysin hyvin määritellä "hyvyyden" ja muut seikat sen mukaan. Ja määrätä että "kun yhdessä eletään", muut joutuisivat tekemään "juuri niin kuin Hän haluaa". Ja erimieltä oleminen "loukkaa Jumalaa".

Ja hitot. Se loukkaa heitä. Ja vain heitä.

Ja tämä ei ole edes mitään herjaamista, koska herjaaminen on enemmänkin lause "olet idiootti, joten näkemyksesi ovat tyhmiä ja sopimattomia" Tällä kertaa kyseessä on kuitenkin enemmän lausunto "Näkemyksesi ovat tyhmiä ja sopimattomia, ja vaikka en ehkä sano sinua idiootiksi, on noin tyhmien ja sopimattomien näkemysten ja idioottiuden välillä sangen voimakas korrelaatio."

Voin sanoa tämän, koska dogma on sokea järkeilylle ja järjelle ; Se hylkää sen mikä ei siihen sovi. Tämä tarkoittaa sitä että se vie pohjan kaikelta siltä mistä voidaan oikeasti keskustella tai väitellä järkevästi. Uskonasiat eivät ole neuvoteltavissa, joten mitä järkeä on neuvotella koko asiasta? Siitä kumman dogmasta ja uskonasioista on kyse kun valtuutan itseni sanomaan näin? Minun vai hihhulin? Sen jätän lukijan pääteltäväksi.

Ja kun keskustelu alkaa, joudut tekemään juuri sitä, mitä julistaja haluaa; Kuuntelemaan häntä. Antamaan hänelle kuuluvuutta. Joudut lukemaan hänen dogmaansa. Lisäksi hän kokee tunteen, että asiassa olisi todella jotain väiteltävää. Ja vaivan päätteeksi, parhaimmillaankin päädyt tilanteeseen, jossa henkilö sanoo että "sinä näet noin, mutta minulla on oma mielipiteeni". Hän vetoaa oikeuteensa uskoa miten haluaa. Miksi osallistua keskusteluun, joka on ennalta aseteltu siten, että sitä ei voi edes teoriassa voittaa? Minusta reilu väittely ja keskustelu ei perustu tälläiseen lähtökohtaan.

Tai kuten nimimerkki "olematon" kommentoi (aiheena kreationismi, mutta idea laajentuu minusta hihhulismiin suurempaankin rintamaan.):

"Kreationistien peliin lähtemisessä on samaa henkeä kuin siinä, että yrittää tulla toimeen todella vaikean ihmisen kanssa. Niin kauan kuin pelaa, pelaa heidän säännöillään ja niin kauan kuin yrittää taistella, sopeutua/sopia heidän kanssaan on loputtomassa suossa, koska kyse ei ole argumentoinnista."

Siksi ainut tapa todella Voittaa hihhulit on antaa heille annos hiljaisuutta. Jos esimerkiksi jokaikinen jokaikisen hihhulin viesti ignoroitaisiin siten, että kukaan "aatetoverista poikkeava" ei vastaisi niihin, ei viittaisi niihin eikä osoittaisi mitään kiinnostusta niihin, miten kauan luulisit että he jatkaisivat? Luultavasti he ensin pumppaisivat päälle raivon ja floodaisivat valtavia määriä tavaraa. Mutta kun se, ja se raivoaminen, jäisivät kommentoimatta, eikä niihin flameileviin yksityisviesteihinkään tulisi vastauksia, niin pian he kaipaavat jo mitä tahansa reaktiota. Ja voitonjulistus "kun ne eivät osanneet vastata" kaikuisi vain samanmielisille, se ei tuntuisi miltään oikealta voitolta. Ja jopa nauru ja pilkka olisivat tässä vaiheessa hihhulille voitto, edistyminen tilanteessa.

Se kun sentään antaisi heidän näkemykselleen sen arvon, että se olisi kuultu ja naurun arvoiseksi punnittu. Mutta kun tätä nauruakaan ei kuuluisi ; kuinka kauan luulette heidän oikeasti jatkavan toimiaan?

Heitä ei tarvitsisi bannia tai muutoin estää. Ja jos viesti ei sisältäisi mitään hihhulointia, niihin voitaisiin jopa vastata täysin asiallisesti. Aivan kuin heidän hihhuliuttaan ei olisi lainkaan olemassa. Ja pian todella kävisi niin, että sitä ei enää näkyisi lainkaan.

Siksi vastaan omaan otsikon kysymykseen:
Dogmaa vastaan tulee taistella, koska siinä pohjimmiltaan annetaan muutamille oikeus tallata kaikkien muiden oikeuksia. Ja keinona on järkähtämätön hiljaisuus. Joka tehokkaimmillan toimii siten, että hihhuleiden vääriä väitteitä perustellaan vääriksi MUILLE kuin hihhuleille, jolloin osoitat sen että et vaikene pelosta tai siksi että et "osaa vastata", vaan siksi että et lainkaan anna arvoa väitteille, edes debatin vertaa.

Tällöin kyseessä ei ole vaivautunut hiljaisuus, sillä vaivautuneisuuskin olisi reaktio, eikä tässä tilanteessa hiljentyneellä olisi mitään hävettävääkään.

Sillä ethän tällä käytöksellä estetä mitään oikeuksia. Hihhulihan saa koko ajan olla aivan mitä mieltä tahansa haluaa. Hän saa messuta sydämensä kyllyydestä, vaikka pihallamme. Eikä hän voi ottaa oikeudekseen sitä, että pakottaisi muut kuuntelemaan itseään ja reagoimaan.

Meidän vapautemme on jättää valitsematta "puoltenvalinnassa". Meillä on vapaus jättää debatti käymättä. Se on hieno oikeus. Ja jokaisella on oikeus käyttää ja jättää sitä käyttämättä mielensä mukaan...