Seikkailun kehittäminen.

Katsoin sukulaispoikaa. Hän meni leikkimään pihalle. Hän rakensi tästä mielikuvituksessaan jonkinlaisen vaarojen paikan. Halusi ottaa mukaan lelumiekan jotta voi olla soturi. Maailma on jännittävä. Tietyllä tasolla lapsi ottaa leikin tosissaan, mutta ei sekoita tätä tosiasioihin. Lapsi toimii kuten pihalla olisi lohikäärme, taistelee sitä vastaan. Mutta jos siellä olisi oikea lohikäärme, lapsi ei taistelisi vaan juoksisi. Samaa tekee tietysti roolipelaajakin. Rakentaa kuvitelman, jonka tietää kuvitelmaksi.

Sen sijaan uskonnoissa rakennetaan pihasta samanlainen vaarallinen paikka. Kuvitellaan saatana, tämän kätyrit, ja tälle vaarallisia aseita, kuten propaganda -aseita, salavoimia kuten näkymättömyyttä ja jopa taikavoimia. Demoneja keksitään ympäristöön, kuin lapsi kuvittelee lohikäärmeitä. Näin vaaralliset idän harhaopit, ateismi, saatanan ovelat juonet ja valheet, evoluutio -oppi ja muut pelottavuudet vainoavat. Nämä vain ovat heille ihan todellisia.

Tosiasiassa se on vain piha. Ei siellä mitään ole. Voit lakata pelkäämästä Helvettiä. Voit lakata pitämästä kidutusrangaistusta OK:na. (koska kaikkihyvä Jumala sen sallii vaikka ateisteille, sen täytyy olla OK, koska jos se olisi väärin, ei kaikkihyvä Jumala sitä sallisi.) Tämä tarkoittaa juuri sitä että voi lakata elämästä. Sillä jos näihin uskoo, elämästä nauttiminen voi vaarantua.

Siksi on olennaista huomata että jos lapsi uskoo että lohikäärme on todellinen, hän juoksee. Uskonnon Helvetin, demoneiden ja muiden juonien kohdalla on ihan sama. Jos uskovainen ei pelkää niitä, se voi johtua vain siitä että hän ei ole miettinyt sitä mitä sen kokeminen tarkoittaa. Silloin hänellä ei ole uskontoa, josta luopua. Silloin hänellä on vain lohikäärmefantasia, jota vastaan hän on taistelevinaan.

Check this out!

Sain pikaisen reaktion erääseen vanhaan blogaukseeni.

Tämä on mainio osoitus siitä, miten tiettyjen uskovaisten puheet siitä että "rolipelaajia ei mollata" tai mitään vastaavaa ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Mitä "Juhani" -joka edustaa tahoa jolle minun ei pitäisi keskustella ja joita pyydän toistuvasti pysymään täältä poissa ja joilla ei riitä ns. sisälukutaito tälle - siis sanoi?

"J.K. Rowling on sanonut, että hän ei korota noituutta Harry Potter kirjoissa. J.K. Rowling on myös sanonut, että hän ei usko noituuteen sillä tavoin kuin kritiikot ovat hänestä puhuneet. J.K. Rowling on edelleen sanonut ettei hän usko taikuuteen siten kuin hän on sitä kirjassaan kuvaillut. Noista kommenteista voi päätellä, että hän uskoo jollakin tavalla noituuteen ja taikuuteen."

Aivan, jos minäkin sanon että hän en usko tavaraan, jota minuun yhdistetään, tarkoittaa sitä että hän uskoo siihen jotenkin? Tuo tulkinta vaatii ns. pahantahtoisen luentatavan. Jos minä sanon että en roolipeleissä "korosta noituutta" se todennäköisesti tarkoittaa sitä että vaikka peleissä esiintyy velhoja, en usko noituuteen tai taikuuteen lainkaan. Jos minä sanoisin että "roolipelaajaat ei usko noituuteen siten kuten hihhulit heidän väittävät uskovan" tarkoittaisin juuri samaa. Että en usko lainkaan noituuteen, eikä pelissä ole kyse todellisuuden muokkaamisesta, vaan samasta kuin elokuvien kohdalla. "Kaikki minkä TV:ssä näet ei ole totta". Samoin jos sanon että en usko taikuuteen siten kuin D&D -maailmassa se esiintyy, se ei kertoisi siitä että uskoisin noituuteen jossain toisessa muodossa. Vaan että en usko taikuuteen. Jotta voitaisiin järkevästi sanoa että Rowling uskoisi noituuteen, sen täytyisi tarkoittaa sitä että hän sanoisi että hän uskoisi noituuteen. Toki näitä esityksiä ei ole viitattu, joten tosiasiassa emme tiedä mitä Rowling on sanonut. Nyt tiedämme mitä hänen väitetään sanoneen.

"Kirjojen perusteella hän tietää paljon okkultiikasta sekä noituudesta. J.K. Rowling on myöntänyt, että hän on tutkinut paljon mytologiaa, okkultiikkaa, pakanauskontoja, kelttien uskomuksia, druidien uskontoa, noituutta sekä satanismia. J.K. Rowling myös tietää, että jotkut kirjan loitsuista ovat oikeita loitsuja, joita käytetään tosielämässä okkultiikassa ja noituudessa."

Entä sitten? Jos niihin ei usko, niin onko siinä jotain pahaa? Käsittääkseni televisioonkin tehdään kauhuelokuvia joissa otetaan selvää siihen liittyvistä perinteistä. Esimerkiksi ihmissusielokuviin voidan kaivaa arkistoja ja viitata "mystikkojenkin" rakastamia viittauksia. Tämä ei ole sama asia kuin että näihin asioihin uskottaisiin. Tekijä ei välttämättä usko niihin. Eikä katsojakaan. Toki aina löytyy niitä sairaita kauhuelokuvien ystäviä jotka uskovat että elokuvat ovat totta. Mutta tämä todellisuustajun vääristyminen ei ole elokuvantekijän, vaan sen katsojan ongelma.

"J.K. Rowling kirjoittaa pahuudesta, vaikka hän koittaa uskotella toisin. Rowling ei ole kirjoittanut kirjaansa pelkästään mielikuvitusta käyttäen, vaan on hakenut täsmällistä ja tarkkaa tietoa okkultiikasta Harry Potter kirjoihin, kirjat eivät siten ole pelkkää mielikuvitusta, vaan myös perustuvat todelliseen pahuuteen."

Eli juonet on siis löydettävissä kaikkialta? Mielestäni kirjassa ei ole mitään "normaalista taustatutkimuksesta poikkeavaa". Ainut mistä Rowlingia voidaan syyttää, on ahkeruus. Sen sijaan tälläinen taikuuspaniikki kertoo siitä että jotkut lukijat eivät osaa erottaa fantasiaa todellisuudesta. Minua on aina huvittanut eräs "tiettyjen kristittyjen" outo tapa. He vastustavat taikauskoa. Eivät koska se on höpöä, vaan koska he uskovat ne ihan kybällä.

Minun on vaikeaa ottaa heitä vakavasti. Olen nimittäin törmännyt "kristittyihin asiantuntijoihin", jotka ovat mukamas tutustuneet roolipeleihin. Olen aika aktiivinen niissä piireissä, ja en ole heihin siellä törmännyt. Enkä ole aktiivisuudestani huolimatta koskaan törmännyt mihinkään sellaiseen, jonka he väittävät olevan "arkipäivää". Toisin sanoen: nämä "asiantuntijat" satuilevat tarkoitushakuisesti. Ja sitten ihmettelevät että "miksi eivät tule meidän luo ja tykkää meistä ja meidän aatteesta vaikka me miten pontevasti niitä aina muistetaan herjata ja mustamaalata."

"J.K. Rowling on sanonut olevansa kristitty ja uskovansa Jumalaan. Miksi ihminen joka sanoo uskovansa Jumalaan kristittynä kirjoittaa kirjoja, jotka korottavat noituutta ja okkultiikkaa?"

En tiedä, ehkä samanlainen jotka tekevät televisioviihdettä jossa on väkivaltaa. Ehkä kaikki uskovaiset eivät ole samanlaisia. Itse olisin halukas uskomaan että asia ei olisi kuten hihhulit usein ajattelevat: Hehän asettavat itsensä Jumalaksi Jumalan paikalle ja tuomitsevat muut kristityt taivaaseen ja helvettiin, sen mukaan noudattavatko he juuri heidän näkemystään. Toivon että näin olisi, koska muutoin koko kristinusko pitäisi poistaa yhteiskunnasta ensi tein.

"J.K. Rowling luulee uskovansa Jumalaan, mutta hän ei usko Jumalaan siten kuin Raamattu opettaa. Ihminen joka uskoo Jumalaa ja Raamatun sanaa ei kirjoita, että on olemassa hyviä ja pahoja noitia (velhoja), kuten J. K. Rowling kirjoittaa kirjassaan."

Tämä on samaa ylemmyysasennetta, jossa paistaa lähinnä kommentoijan suvaitsevaisuus. Jos minä sanon että "tuollaiset kommentoijat vain luulevat uskovansa Jumalaan", ei se muutu pahaksi.

"Raamattu sanoo, että kaikenlainen noituus on pahaa ja syntiä. J.k. Rowling kirjoittaa kirjassaan, että Potterin taikuus on hyvää ja tämä jo yksistään todistaa sen että Potter kirjojen sanoma on pimeydestä ja tietenkin kirjassa on paljon muuta, joka edustaa pimeyttä. Kaikki kirjat, jotka kertovat noituudesta eivätkä sano niiden olevan syntiä ovat kirjoja, jotka edustavat pimeyttä olkoon sitten niiden kirjoittaja kristitty tai ei. Raamattu sanoo taikuuden ja noituuden olevan syntiä ja Jumalaan uskovan tulee uskoa siten kuinka Raamattu opettaa."

Tässäkin voisi huomauttaa siitä, että jos Rowling ei usko magiaan siinä muodossa missä se kirjassa on - kuten itse esitit hänen kannanotokseen. Niin se tarkoittaa sitä että se kirjan aineisto ei ole hänestä mitään noituutta. Hän ei siis voi esittää noituutta hyvässä muodossa, jos se ei hänestä ole lainkaan noituutta. Tämä siitä riippumatta vaikka uskottaisiin pahantahtoiseen höpöyhteyteen joka tässä rakennettiin tarkoitushakuisesti ja keinotekoisesti väkisin perustelutavalla jossa ollaan niin avaria että musta on valkoista. Nimittäun vaikka Rowling uskoisi "erilaiseen taikuuteen kuin mitä on esittänyt" ja olisi kristitty. Ja pitäisi noituuden opettamista pahana, moraalista ongelmaa/dilemmaa ei ole hänellä, koska kirjassa oleva olisi jotain muuta. Vai kieltääkö kristinusko mielikuvituksen käytön jossa viitataan vakiintuneisiin perinteisiin lähteenä?

Toisekseen taikuuden pahuus on kyseenalaista. Kristityt itse hokevat jatkuvasti taikuusjuttuja. Juhanikin varmasti levittelee montaa kuulemaansa rukousparannusta. Niiden opettaminen on taikuuden opettamista. Siinä kontrolloidaan yliluonnollista ja saadaan se tekemään kuten tahdotaan. Ei kristityt ole mitään taikuudenvastustajia. He vain nimeävät sen eri tavalla heti kun he itse viittaavat siihen. Se on silloin "ihme", ja niihin viittaaminen on hyvyyttä. Jos Harry Potteria olisi kutsuttu pappiskouluksi ja juoni olisi ollut identtinen, olisi samat kristityt kiittänyt että miten helvetin hienoa tukea kun oli "kristitty sankari."

Minusta taas kaikki tahot jotka pitävät taikuutta relevanttina ja todellisena asiana edustava taikauskoista kantaa. Kirjaimellisesti. Jos he eivät täytä taikauskon määritelmää, niin ketkä. Tätä kautta kaikki jotka missään mielessä vetoavat taikuuden olemassaoloon ovat tervettulleita todistamaan taikuusilmiön tieteellisesti ja palaamaan sitten asiaan. Siihen asti he ovat hairahtuneita hörhöjä.

Ja toisaalta, kun aiheena on "haitallisuus lapsille", niin olisi hyvä miettiä esimerkiksi Manaaja -elokuvaa. Sen tekijä on sanonut uskovansa demoneihin, joten se on tavallaan dokumentaarista aineistoa. Taikauskoon kieroutuneen ohjaajan teokseen ei ole pakko uskoa eikä pitää vakavana. Esimerkiksi minä voin katsoa em. elokuvaa ilman että ohjaajan aate mitenkään tarttuu. En pidä sitä dokumenttielokuvana tai minään.

"J.K. Rowling on valinnut päähenkilön nimeksi Harry Potter (Potter eng. savenvalaja). Babyloniassa oli naisjumalatar (Aruru/Istar), joka tarinan mukaan loi savesta (savenvalaja) ihmisen. Feminiiniset noituuskultit opettivat (Babyloniassa) naisen synnytysprosessin tuovan uuden elämän, jonka kautta ihminen kasvaa ja muuttuu elämään koko ajan korkeammalla tietoisuuden tasolla."

Niin, jännittävää onkin se, että kirjoissa ei kerrota tätä yhteyttä, Babylonialaisia ei mainita edes nimeltä tai mitään. Se löytyy vain niille jotka ovat jo tutustunut aiheeseen. Tätä kautta Potter ei itse asiassa opeta mitä noituus on: Keksittyjä juttuja ei voi erottaa käytetyistä. Siis vaikka taikuus olisi totta ja vaarallista, yhteydet on nähtävissä vasta jälkikäteen. Asiat ovat tuttuja vasta kun on niihin on jo tutustunut. Tätä kautta Potter vie ne lapset noituuteen jotka ovat jo noituudesta perillä?

"Tämän saman idean voit nähdä Potterissa, joka sai "uuden elämän" Hogwartin noitakoulussa, jossa hän opettelee uutta korkeampaa tietoisuuden tasoa noituuden avulla. J.K. Rowlingin päähahmo on syntynyt noituuden kultin muokkaamana ja hän opettaa noituutta kirjoissaan lapsille."

Joo, siinä sivussa opetetaan suvaitsevaisuuttakin, ja moukkamaiset opikeauskoaan korostavat velhot ovat pahoja. Tämä opettaa lapsille sen asian, että ylpeät, "puhdasoppisuuttaan" korostavat ja muita "kuraverisiksi" tuomitsevat ovat yksinkertaisesti epäkohteliaita moukkia ja edustavat pahuutta. Ymmärrän miksi Juhanin kaltainen kristitty kokee tämän itselleen uhkana.

Tolkien sydämessä.

Vakaana Tolkienistina olen huolissani siitä, kuinka tämä suosittu muoti -ilmiö, kristinusko, vaikuttaa ihmisiin, ennen kaikkea lapsiin. Kun lapsi lukee Raamattua, hänen mielensä hairahtuu ja hän alkaa uskomaan kirjan tapahtumiin totena. Tämä vääristää heidän maailmankuvansa.

Tosiasiassahan tämä johtuu vain siitä että yhteiskuntaamme on rakennettu kristinuskon kautta tyhjä olo, jota ihmiset normaalisti täyttävät luonnollisen reitin kautta: Ennen kerrottiin tarinoita ja satuja. Kun asioissa on edistytty, fantasiakirjallisuus ja roolipelit ovat olleet luonnollinen keino täyttää normaali fantasiantarve. Kristinuskon arvotyhjiö harhaanjohtaa lapset pois Tolkienista ja kohti vääriä arvoja. Suurin syyllinen ei ole lapsi, joka vain hakee täyttymystä normaalille tarpeelleen.

Ylläoleva teksti saattaa kuulostaa kummalliselta. Mutta se on itse asiassa juuri sen tyyppistä tavaraa, jolla fantasiakirjallisuutta ja siihen liittyviä aiheita käsitellään ja kohdellaan. Moni kristitty voi tietysti sanoa että "ero, oltiin ensin", mutta he unohtavat että kristinuskohan on melko nuori uskonto, ja sen juuret, Juutalaisuuskaan, ei ole maailman vanhin uskonto. Mesopotamiassakin oli erilainen uskonto ennen. Kristinusko tunki alueelle jossa oli Roomalaisten uskoja "ensin".

Milloin roolipelaajat ovat natseja?

Roolipelejen juonikulkuihin saa mukavia sävyjä, kun taustalle pistää naamioituja historiallisia tapahtumia. Tässä voidaan siirtää vaikka lähipolitiikkaa miekka&magia -maailmaan. Joskus tämä taas tapahtuu kuin itsestään. Nimittäin jounta voi kehittää vain vääntämällä odotukset ympäri. Kun hahmot ovat tehneet jotakin, heillä on ollut tiettyjä tietoja. Mutta kun heille annetaan lisätietoja, koko tilanne voi muuttua. Hyvä muuttuu pahaksi ja päinvastoin.

Tämäkin on tietysti "Tuttua TV:stä".

Joskus sitä vain tulee kosketettua joitain syvempiä ja merkityksellisempiä asioita. Otan esimerkin oikeasta pelielämästä.

Oli aivan tavallinen peikkojenmetsästyspäivä. Ideana oli se, että vähän aikaa sitten oli ollut laajempi kamppailu, jossa oltiin tuhottu runsaasti infrastruktuuria ja erinäisiä pelaajahahmoja. Infrastruktuurin tuhoaminen johti tietenkin köyhyyteen ja kaaokseen. Niinpä pelaajat lampsivat tuhottuun kylään.

Kylässä oli tietenkin jonkin verran politiikkaa. Pitäähän se hirviönlahtuu jotenkin "oikeuttaa". - Tai ainakin satunnaisten hirviöiden pieksentä vaatii paljon kaljaa, että harvalla riittää intoa kustantaa se määrä saadakseen hauskan pelin. On siis keksittävä juonia.

Kaupunki oli sodan jälkeen kääntynyt palvomaan järjestystä. Anarkia nähtiin pahana ja yhtenäisyys oli se asia, jota haettiin yli kaiken. Tämän vuoksi kaupungissa tärkeää oli uskonto.

Kaupunkilaiset olivat kauhuissaan, koska he yrittivät kovasti rakentaa valtiota tuhkasta ja nyt tätä häiritsi ryhmä. Tämän ryhmän kerrottiin syyllistyneen erinäiseen ilkivaltaan sekä ahnehtimiseen. He olivat keränneet omaisuutta eivätkä olleet osallistuneet jälleenrakentamiseen. Lisäksi heidän kerrottiin vandalisoivan monia asioita. Kaupunkilaiset olivat huolissaan koska maailma ei ollut kovin mukava paikka.

He suhtautuivat kuitenkin positiivisesti ulkopuolisiinkin jumaliin ja halusivat että lähikaupungeille kerrottiin heidän vaikeuksistaan ja ilmoitettiin että yhteistyötä olisi tarjolla myös toiseen suuntaan. Lisäksi heille tarjottiin tehtäväksi nujertaa vandaaleja. He saivat tappaa ne tai ottaa ne vangiksi, miten parhaaksi näkivät.

Etsiminen oli vaikeaa, ja piileskely näytti olevan pahiksien päätoimi. Tämä tietysti tuki heidän "ninjamaisen salamyhkäistä luonnettaan" pelaajien ja heidän hahmojensa silmissä. Mitä enemmän nämä piilottelivat, sitä enemmän se tarkoitti sitä että ryhmällä myös oli jotain salattavaa.

Pian sitä oltiinkin hämyisillä kujilla ja päihitettiin peikkoja, jotka eivät suostuneet kiinniotettaviksi elävänä. He tunsivat vain yhden tien. Tämä tarkoitti sitä, että he olivat pelaajien silmissä jotain kulttilaisia. Kuva siitä että kyseessä oli moraalisesti oikea toiminta vahvistui.

Seuraavalla pelikerralla pelaajat osallistuivat ylätyshyökkäykseen erääseen naapurikylään. Tätä perusteltiin heille siten että he tukivat vandaaleja, ja että näitä piileskeli kylässä tavallisten ihmisten joukkoon kätkeytyneinä. Mikäpä siinä. Etenkin, kun pelaajahahmot saivat hieman munchaavia varusteita.

Seuraavalla pelikerralla aion paljastaa hahmoille "suurena taidonnäytteen esittelynä" melko lailla aluksi suuret aidatut ja vartioidut alueet, joissa näitä vandaaleja pidetään.

Sillä C -mon. Juuri näin WWII alkoi. Pelaajieni (Kyllä. Luonnolliseti omistan heidät) hahmot olivat kuin luonnostaan natseja.

Pelimaailma.

Kuvitellaan pari seikkailua ja mietitään, kummassa olet mielummin.

Ensimmäisessä joukkue saa "neito pulassa" tehtävän paikallisessa baarissa. Mennään luolastoon ja piestään pari örkkiä, vapautetaan neito ja tullaan takaisin. Takaisinpaluusta ei ole peliä. Seuraavalla pelikerralla asiat eivät mitenkään liity tähän. Pelastettu ei enää vaikuta myöhempiin tapahtumiin.

Toisessa joukkue palkataan keräämään mystinen artifakti. Kukaan ei oikein tiedä, mitä se tekee. Se on kenties osa jotain valtavaa kokonaisuutta tai arvoitusta. He menevät torniin, jossa on örkkejä. Kun mennään korkeammalle, siellä on gnolleja tai peikkoja. Lopuksi he löytävät ylimmästä kerroksesta jonkin latikon jossa on tavoiteltu aarre. Paluumatkalla on randomencounter, jossa esinettä mahdollisti halutaan takaisin. Saadaan palkka. Seuraavassa osassa etsitään toista osaa samaan kokonaisuuteen. Palkkioksi saadaan hieman rahaa ja tietenkin tornissa olevia esineitä, joista yksi tai kaksi on juuri mukavasti pelaajien käyttöön sopivaa taikaesinemateriaalia.

Kolmannessa kääpiötiedemiehet palkkaavat joukkueen tuomaan kristalleja. Heille ei kerrota mitä se tekee. Seikkailu käydään kääpiöiden hylätyssä tutkimuskeskuksessa, jossa on siistiä. Paikat ovat järjestyksessä. Siinä on myös torni. Huipulta löytyy massiivinen observatorio jossa on teleskooppi, joka on ruostunut. Siitä miksi paikka on hylätty ja miksi ylipäätään komennetaan hakemaan tavarat, jää arvoitukseksi. Paikalla ei ole edes lepakoita. Ainut taisteluun viittaava on se, kun team pieksee erittäin sairaan oloisen goblinin. Viimein siivouskomerosta löytyy kristalleja. Paluumatkalla kääpiökauppiaat kieltäytyvät myymästä heille mitään ja välttelevät heitä. Muiden kohdalla ei tule mitään vaikeuksia. Kun kristallit viedään (niissä ei löydy mitään maagista jos asiaa tutkitaan jossain paikassa. Ne ovat vain erityisen laadukkaita.) Palkkio on todella pieni. Syyksi sanotaan että oli vain juoksupoikajuttu. Parin pelikerran kuluttua seikkailijat saavat säteilysairauden tyyppisiä oireita. Myöhemmässä pelissä tulee vaikeuksia, kun parannuslääkettä kiristetään ja lopulta kampanja voi huipentua siihen että yritetään tuhota kääpiöiden valtava ja tuhoisa laserase, jonka toiminnan kannalta kriittinen ja tärkein elementti sattuu olemaan....

Kun mietit seuraavia kuvauksia, mikä pelikerta kuulostaa kaikista kivoimmalta? Minusta se ei ole kovin vaikea valinta. Toki jokainen näistä tarinoista on sarjakuvamainen ja tietyllä tavalla "tosi perussettiä". Mutta kuitenkin voidaan sanoa että on asioita, jotka vaikuttavat pelien viihtyvyyteen. Yhtäkään näistä tarinoista ei ole varsinaisesti hirvittävän vaikeaa keksiä. Mutta pieni lisävaiva, joka on ensimmäisen ja viimeisen välillä tekee jo todella paljon.

Yleensä kannattaa yrittää rakentaa jatkuvuutta, joka saadaan yhdistämällä yksityiskohtia. Random -encountereita voi olla joskus, mutta ne ovat pidemmän päälle huono asia. Tarinaan saa hieman sävyä vaikkapa keksimällä ansoja hirviöiden sijaan. Kun näitä lisäsävyjä laitetaan paljon, peli on heti paljon mielenkiintoisempi. Lisäksi niihin voi laittaa viivettä. Vanha kunnon "kirous joka tuli siitä viime kerran jutusta" voi joskus olla ihan mukava asia. Kolmas keventävä juttu tietysti se, että tehtävien lopullisessta moraalista ei voida aina tietää. Kun peliin laittaa politiikkaa - vaikkapa vain kliseisellä tavalla, jossa pelaaja ei koskaan voi olla varma kuka oli kenenkin puolella ja ketä edustaa ja kuka on liitossa ja mikä niistä rikotaan. Näin pelistä tulee paljon elävämpi.

Tietenkin elävyyttä voi jonkin verran tuoda myös koristelulla. Jos tarvitset lentävän vuoren tai linnan, ei pidä ruveta miettimään sitä kuinka valtavia loitsuja tämän rakentamiseksi tarvitaan. Ei ole väliä löytyykö ohjekirjasta keino jolla se olisi mahdollista. Jumalauta, jos sinä haluat lentävän vuoren, sinulla on lentävä vuori. Tämä konsti ei tietenkään toimi liikaa käytettynä. Jos laitat peliin tuhannennen ihmeellisen metsän, se ei ole kovin ihmeellinen, koska joka paikassa on niitä ihmeellisiä metsiä. Samoin jos kylvät liian hienoja efektejä jatkuvasti, ne maistuvat puulta. Mutta voit silti käyttää niitä joskus. Mikään ei joskus voita tavallista köyhää kylää, jossa ei ole mitään. Paitsi se ihmeellinen riippusilta, joka näyttää loppuvan ilmaan, ja jonka ylittäjät eivät koskaan palaa.

Ei näillä mausteilla synny mitään hirveän ainutlaatuista ja uniikkia. Ei mitään sellaista jota ei olisi miljoonaa kertaa nähty televisiossa ja elokuvissa ja fantasiakirjoissa. Mutta on niitä kuitenkin mukavampi pelata kuin sitä legendaarista ensimmäistä seikkailua, jonka voisi tehdä arpomalla "yleisimmistä fantasiakliseistä". Ja näiden suunnitelmien avulla voi tietysti luovia kun tulee hätä. Sillä pelinohjaajan suurin ongelma on tietysti se, että kun teet hienon suunnitelman jostain laajemmasta ideasta, pelaajat keksivät aina tien rikkoa sen. Siksi systeemin on oltava sekä nopeasti muutettava että joustava. Onneksi se ei kuitenkaan ole ihan hirveän vaikeaa.

Uskonto on satu?

Usein ateistit vertaavat uskontoja satuihin. "Raamattu on satukirja" -lause kaikuu. Tämä on kuitenkin olennaisesti väärä vertaus.

Onhan satukirjoilla toki monia samanlaisia ominaisuuksia kuin uskonnooilla. Esimerkiksi:
*Ne sisältävät kertomusmuotoista aineistoa. Uskonnot kertovat asioita tarinoiden kautta, samoin sadut.
*Opetukset. Tarina Jeesuksesta marssimassa Jerusalemiin sisältää sanoman samaan tapaan eettisiä kannanottoja kuin monet kansansadut.
*Molemmissa on yliluonnollisia elementtejä. Puhuvia eläimiä, suuria luonnonmullistuksia, taikuutta, noituutta.
*Molemmissa voidaan viitata oikeisiin paikkoihin tai henkilöihin. Itämaiden ihmeet voivat tapahtua vaikkapa muinaisessa Persiassa lentävällä matolla, tai Jerusalemissa vetten päällä kävellen.
*Molempien todenperäisyys on "tieteen ulottumattomissa", "kyseenalaista", "epäuskottavaa" tai "varmasti epätotta".

Mutta erojakin on:
*Kukaan ei ole käyttänyt satuja, kuten punahilkkaa, sotien oikeutuksena.
*Uskonnon puolesta kuollaan vapaaehtoiseksi ja tullaan tätä kautta "marttyyriksi" kun taas sadun puolesta kuollaan harvemmin, ja tällöin tätä kutsutaan "itsemurhaksi" tai "tyhmyydeksi".
*Kukaan ei häiritse toisia ihmisiä massoina kaduilla vain siksi että hän pitää erittäin paljon jostain sadusta.
*Jos fanitat jotain satua oikein kovasti, et silti yritä käännyttää muita etkä loukkaannu jos joku toinen ei pidä sadusta vaan lukee vaikka toisia satuja.
*Jos joku satu on mieleinen ja joku väittää että se ei ole totta, ei siitä yleensä hermostuta ja suututa.
*Satukerhot eivät järjestäydy samaan tapaan aikaansaaden toimijoita jotka pyrkivät vaikuttamaan politiikkaan - siis myös eisadunlukijoiden elämään - laittamalla sinne esimerkiksi joitain rajoituksia vain koska ne ovat jossain sadussa.
*Yhdestä sadusta pitäminen ei estä pitämästä muista saduista.
*Satujen lukijat harvemmin kulkevat ympäri maailmaa herjaamassa kuinka ne jotka eivät lue satuja ovat pahoja ja moraalittomia.
*Vielä vähemmän he kutsuvat tekosyiden keksimisiä tuolle herjaamiseksi teologian tai etiikan kaltaisiksi tieteiksi ja pistä niitä yliopistoon.
*Ateistitkin voivat lukea satuja lapsilleen. Raamattu ilmestyy harvemmin kuvioihin.
*Satukirjoissa on suuremmat tekstit, ja kivemmat kuvat. Raamattujen paperikin on yleensä harmittavan ohutta, mikä tekee sen käsittelyn vaikeaksi eikä sen kanssa voi viettää jo lukumukavuuden vuoksi laatuaikaa lasten kanssa.
*Satukirja ei kiinnostavimmissa vaiheissa, kuten taistelukohtausten jälkeen, muutu luetteloksi siitä kuka on sukua kenellekin ja kerro siitä onko rapuja oikein syödä vai ei.

Raamatun kutsuminen satukirjaksi on Raamatun tarpeetonta kehumista. Uskontoja ei siksi ole sopivaa kutsua saduiksi. Se loukkaa satuja.

Pahat roolipelaajat.

Kuten jotkut ehkä muistavat, kaikki uskovaiset eivät vastusta roolipelejä. Tämä ei tarkoita sitä että kaikki uskovaiset hyväksyisivät sen tai että uskovaiset eivät kohtelisi roolipelaajia epäkunnioittavasti.

Viittaan tapahtumaan, josta on tietenkin jo ehditty kertoa suomessakin.

Gary Gygaxin peliä pelaamalla siis kerättiin rahaa, jota ei sitten saanut antaa hyväntekeväisyyteen. Aihekin oltiin valittu siten, että Gygax olisi pitänyt sen kohteesta. Tätä ei hyväksytty. Tilannetta voidaan verrata siihen, että uskovaisten ei olisi edes sallittu jutella Jokelan kouluampumisen uhreille. (Pelkkä kritiikki ei tässä riitä vertailuksi, koska tässä tapauksessa ei vain moitittu rahan lähdettä ja heidän motiivejaan, vaan ihan konkreettisesti kiellettiin tekemästä mitään.)

Gary Gygax varmasti kääntyy haudassaan tämän vuoksi, jos kuulee siitä. (Ja jos tämä kommentti saa sinut hihittelemään, niin toivotan teidät tervetulleiksi meidän pahojen roolipelaajien kerhoon.)

Paahdettua Ahorintaa.

Roolipelaamisen ja valtiommeuskonnon suhde on monimutkainen asia. Toisaalta on niitä, jotka sitä vastustavat. Sitten on niitä jotka ottavat sen nuorisotyön osaksi. Kun jälkimmäiset käyvät käsittelemään ensimmäisiä, syntyy mielenkiintoista jälkeä. Tästä on esimerkkinä Sihvon ja Salmelan opinnäytetyö aiheesta.

Sivulla toki mainitaan, että roolipelaajat eivät saisi pilkata vakavia asioita, ja he viittaavat Niilo Paasivirran paridiasivustoon, jossa käytetään - ainakin Sihvon ja Salmelan itsensä mielestä - samantapaisia argumentteja, joita roolipelaamisen vastustajat harjoittavat.

Jutussa mediaa syytetään aiheen vääristelystä ja sensaationhakuisuudesta. Tosin se taitaa olla lehdistöltä odotettavissa oleva asia. No, tärkeintä on kuitenkin että se on mainittu. Samoin kuin Patricia Pullingin vetämä "roolipelit johtavat itsemurhaan" -syyttely (jos uskonnollisessa perheessä elävä roolipelaaja tekee itsemurhan, onko onnettoman elämän syy elämä laajemmin vai siihen kuuluva yksittäinen harrastus joka on itse valittu? Tätä fundikset eivät miettineet, he näkivät vain yhteyden "roolipelaaja-itsemurha" ja vetivät pitkälle vietyjä johtopäätöksiä tekemättä täsmälleen samaa "uskovaisesta perheestä - itsemurha" yhteydelle.) Pulling kirjoitti myös kirjan aiheesta, ja se jopa suomennettiin nimelle "noidankehä". Sihvo ja Salmela eivät pidä kirjaa laadukkaana. Minä sanoisin, että joku on yrittämässä ns. "pulling my leg".. Jutun kirjoittajat huomaavat myös, että tämä kirja on sellainen että sen esitykset löytää monesta paikasta - jopa eiuskonnollisista terveystiedon kirjoista. Ei siis ihme, että saamme kuulla kaikenlaista roskaa. (Jos meillä ei ole oikeutta pilkata "vakavia asioita", miksi muilla olisi yhtään isompi oikeus?)

Osansa saa myös Suomen legenda, Ahorinta. Sihvo ja Salmela ihmettelevät sitä, kuinka Ahorinta on tarkoitushakuinen. He nostavat esiin sen, että Ahorinta ensin yritti väkisin saada itselleen riippuvuuden tietokoneroolipeleihin - tunnusti sen olevan vaikeaa, tosin vedoten "mielikuvituksettomuuteensa". Kun hän sai sitten riippuvuuden aikaan, ja irrottautuminen vaati kaiken tahdonvoiman, tämä sitten muka todisti jotain. Sihvo ja Salmela vihjaavat, että tietokoneroolipelit ovat kuin ruodot kala -ateriasta, jos aiheena on roolipelit. Ja muistuttavat että moniin asioihin voi jäädä koukkuun. (Väitän että nettiriippuvuus voidaan saada aikaan, siksikö internet olisi tuhottava vaarallisena? Väitän että jos väkisin yritän, saan itsellenikin aikaan nettiriippuvuuden, josta irrottautuminen voi vaatia kaiken tahdonvoimani - eikä tämä edes välttämättä riitä.) Kuitenkin minusta tärkein asia on seuraava huomio: He lainaavat Ahorinnan omia sanoja:

"Keskuudessamme on kuitenkin aikuisia ja nuoria, joille kuvitelmat jäävät päälle. Tämän kaltaisille ihmisille roolipelit muodostuvat todelliseksi loukuksi.
Todellisuus ja kuvitelmat vuorottelevat niin tiheästi, että oikeata kuvaa tästä päivästä ei saada muodostettua. Silloin omaksutut fantasiaroolit putkahtavat yllättäen esiin peittäen oikean henkilöllisyyden. Tällöin puhumme 'flash - back' -ilmiöstä. Kuvitteellinen rooli ottaa yliotteen todellisesta minästämme arkitodellisuuden vaikeiden asioiden kohtaamisessa."

He huomaavat, että ei kerrota keille tämä riski on aiheellinen. Nyt käteen jää vain epämääräinen syyttely, josta paineen alla voi luikerrella sanomalla että "en tarkoittanut että kaikille". Niin, tosiasiassa tässä vaiheessa huomataan että "jotkut" on aika epämääräinen käsite. Jos minä sanon, että "jotkut" uskovaiset ovat kokeneet olevansa Messiaita ja murhanneet ihmisiä hulluudessaan, jossa uskonnolliset kuvitelmat ja todellisuus vaihtuvat niin ripeästi, että henkilö ei voi muodostaa oikeaa kuvaa todellisuudesta, vaan esimerkiksi demonien hyökkäyksien pelko ja palilalia valtaavat ihmisen, niin pitääkö siitä sitten kirjoittaa oikein varoitteleva kirja aiheesta? Nyt kun näyttää siltä että roolipelejä kritisoidaan juuri tämänkaltaisilla epämääräisyyksillä. Tämä onkin selvää, koska Ahorinnan tavoitteena ei taatusti ole ollut tuottaa asiallista tietoa, vaan hänen motiivinsa ovat uskonnolliset. Hänen täytyy vastustaa jotain jonka hän näkee eikristilliseksi, ja hän tekee mitä vain sen eteen. Siksi tälläisten epämääräisyyksien löytäminen ei ole ihmeellistä. Voisi sanoa, että se on malliesimerkki siitä minkälaisia "epäilyjä" hihhulit tekevät asioille, joita he ylipäätään pitävät "eikristillisinä."

Ristiretkelle on lähdettävä, viis faktoista, niitä voidaan aina vain väittää, jolloin niiden ei tarvitse olla todellisia. Ja ennen kaikkea, apuna on aina taikasana "jotkut". Se on siitä hyvä sana, että kun sitä käyttää, vastustettavan asian kanssa tekemisissä olevat huolestuvat. Mutta jos joku pistää faktan faktaa vastaan, voidaan aina luikerrella pakoon. Ja kun kerrotaan että "jotkut" ovat keskuudessamme - mikä sinänsä on aina fakta, koska samaa maapalloahan me tallaamme joka tapauksessa - monet saadaan huolestuneiksi ja vastustamaan asiaa.

Minkälaiset ihmiset pelaavat roolipelejä

Ihmiset pelaavat roolipelejä. On selvästi havaittavissa että roolipelaajat ovat tietyn näköisiä ja oloisia. On vaikea tietää, johtuuko se siitä mitä tunnit sisällä ilman parturia ja metallimusiikkia kuunnellen johtavat, vai onko tila jo valmiina. Roolipelaajista epäselvää on vain se, tekeekö roolipelaaminen hulluksi vai ovatko roolipelaajat hulluja. Vuosien empiirinen kokeilututkimukseni ei ole johtanut tuloksiin. Enkä muista olinko sekaisin jo valmiiksi kun luulin saavani tuloksia.

Kuitenkaan satunnaiset ihmiset eivät ala pelaamaan roolipelejä. Roolipelaamisen aloittajilla on varmasti enemmän vapaa -aikaa. Lisäksi hänellä on tavallista mielikuvitusta, tai hän on vaihtoehtoisesti katsonut liikaa fantasiaelokuvia, kuunnellut liikaa fantasiametallia tai lukenut fantasiakirjallisuutta tai pelannut tietokoneroolipelejä. Maailma on tullut jotenkin tutuksi. Ja se näyttää kuitenkin olevan hyvää mielikuvitusta parempi houkuttaja. Toisin kuin yleensä luullaan, roolipelaajat eivät ole sellaisia joilla olisi keskivertoa vähemmän ystäviä. Sillä pelaaminen vaatii ryhmän, jonka kanssa sovitellaan aikoja. Roolipelaamisen voi aloittaa vasta kun tuntee riittävästi porukkaa. Toki valmiiseen porukkaan pääsee usein jonkun "ylisosiaalisen solun" kanssa. Jotkut yksilöt ovat tärkeitä solmukohtia, jotka vetävät piiriin myös niitä joilla vähemmän hulluja tai hulluiksi haluavia kavereita.

Roolipelit eivät sen sijaan vaadi välttämättä paljon rahaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että ne eivät yleensä olisi kallis harrastus. Sääntökirjojen hinnat ovat lisäosineen monesti sen tasoisia, että luulisi että ne olisi tehty mithrilistä. Tai että ne sisältäisivät salaisen kullan valmistuskaavan.

Roolipeleissä pelaajilla on erilaisia pelityylejä. Syyt ovat pelaajan persoonassa, ja asenteissa peliä kohtaan. Osa ottaa pelaamisen toista vakavammin, osa kevyemmin.
1: Rules lawyer on tyyppi, joka on opetellut sääntökirjan kuin monet Raamatun. He muistuttavat mielellään muita jos he tekevät sääntövirheitä. He myös osaavat etsiä porsaanreikiä säännöistä. (Eräs esimerkkitapaus osti DD:n toisen editionin kirjat, ja meni tämän jälkeen kammioonsa laskimen kanssa. Takaisin tuli jotain melko pelottavaa.) Näissä pelaajissa hyvänä puolena on se, että heillä yleensä on ne sääntökirjat, joten sinun ei tarvitse niitä ostaa. Lisäksi pelaaminen on yleensä reilumpaa, koska samat säännöt soveltuvat kaikille. Sillä muutoin pelinjohtajan ja pelaajan kaveruussuhteen taso ja muut asiat voivat vaikuttaa jopa ylättävän paljon siihen miten tilanne tulkitaan. Huonoina puolina voisi sanoa sen, että nämä sääntönikkarit voivat häiritä peliä, sillä he usein muistuttavat myös sellaisista muutoksista jotka ovat ihan hyviä.
2: Munchaajat. Näillä pelaajilla on tärkeää vain yksi asia. Se, kuinka kova hahmo heillä on. Tähän asiaan he panostavat. Tämän luonteen järkähtämättömyydestä on eräs esimerkki: Meille annettiin tilaisuus heittää hahmot siten, että sai joko järjestää tulokset itse tai sitten statistiikka heitettiin suoraan paikalleen, mutta tämän sai heittää uudestaan niin monta kertaa kuin halusi. Yksi kaveri sitten heitteli valehtelematta muutaman tunnin niitä statejaan. Olihan siellä tietysti muutama 18. (3 6 -särmäisellä nopalla)
3: Loottaajat. Näitä pelaajia ei niinkään kiinnosta hahmon kovuus, vaan se miten paljon kovempia tavaroita ne saavat itse pelissä. Heitä ei innosteta vain antamalla heille sankarihahmo. Parhaiten heidät pitää iloisina antamalla heille sarjassa vain hieman parempia esineitä. (Pelitasapainon vuoksi muille voi antaa harvemmin, mutta kunnon harppauksia.)
4: Hahmon suunnittelijat, jotka keskittyvät siihen minkälaisia hahmoja he haluavat pelata. Heitä ei yleensä juuri kiinnosta statistiikka, vaan he kirjoittelevat hahmoille monisivuisia taustakertomuksia. Joista he olettavat muidenkin olevan kovin kiinnostuneita ja peräti osaavan ne. Toki moni voisi sanoa että Munchaajat ovat yhden tyypin hahmonsuunnittelijoita. Hyvänä puolena on se, että peliin tulee mielenkiintoisia hahmoja. Huonona puolena on se, että peliin tulee "mielenkiintoisia" hahmoja.
5: Peliin keskittyjät, jotka kehittävät hahmon persoonaan ja eläytyvät. He eivät välttämättä ole niin nuukia sen suhteen minkälainen hahmo heillä on. (Usein ovat.) He ovat harvinaisia, ja he voivat kehittää peliä. Tosin jos heitä on paljon, pelistä tulee aika haastavaa ja tiukkapipoistakin puuhaamista.
6: Aivot narikkaan tyypit, jotka keskittyvät härväämiseen. Hyvänä puolena on se, että eloton peli saattaa saada eloa. Huonona puolena on se, että hyväkin peli voi saada kuoloa.

On se hyvä!

Petri Paavola on valistanut meitä kaikkia. Aiheena on tietenkin Harry Potterin vaarallisuus, joka on luonnollisesti selkäpiitä karmivaa. Sillä kaiken takana on ensimmäisissä kappaleissa mainittu Saatanan salaliitto, joka vainoaa jopa seurakuntia:

"minä katselin niin sanottujen kristillisten seurakuntien kompromisseja sekä yhtenäistämistä. Katselin hämmästyneenä kuinka New Age ja itämaisten uskontojen opit valloittivat seurakuntia opeillaan. Se oli saatanallista järjestelyä ja minä näin sen tulon seurakuntiin. Yhden maailman uskonnon okkulttiset opetukset tuotiin sisälle seurakuntiin. Noituuden sisäänajo maailmassa sekä saatanallisen kontrollin tarkoitus oli saada kokonaiset sukupolvet opetetuiksi ajattelemaan kuin noidat, puhumaan kuin noidat, pukeutumaan kuin noidat, toimimaan kuin noidat. 1960- luvulla alkaneiden okkulttisten laulujen tarkoitus oli vangita kokonaisen sukupolven ajatukset."

"Heinäkuun 8. päivänä keskiyöllä kaikkialla kirjakaupoissa myytiin neljättä Harry Potter kirjaa "Harry Potter and the Goblet of Fire." Näiden kirjojen kautta tuli jokaiseen kotiin kirous kirota jokaista kotia. Heinäkuun 8. päivä on noitien keskikesän juhlapäivä. Heinäkuun 8. päivänä San Franciscossa allekirjoitettiin yhdistyneiden uskontojen peruskirja. Nyt tiedämme, että koulusysteemimme suunnittelee käyttävänsä kouluissa Harry Potter taikaa aikoen tehdä kouluista noituuden koulutuskeskuksia."

Onneksi entinen noita ja Wiccalainen oli tietämässä asioita. Muutenhan lapset olisivat vaarassa. Evoluutio -opin rinnalle kouluun saataisiin siis Harry Potteria ja noituutta. Sillä tälläisen pahuuden kuin vieraiden uskontojen vaikutuksen, vaaroista voi tietää vain sellainen ihminen, joka ei pidä niitä pelkästään hölmöinä, vaan tietää että ne ovat oikeita uskontoja. Niissä vedotaan oikeisiin henkiin. New Age siis yksinkertaisesti toimii ja on siksi vaarallista:

"olen entinen noita. Asuin tähdillä ennustajana tehden horoskooppeja ja loitsuja. Asuin salaperäisessä ja hämärässä okkultiikan maailmassa. Taikojen ja loitsujen avulla kykenin huutamaan avuksi voimia sekä "kontrolloimaan tuntematonta" ja lentämään yöllä astraalikoneella."


Täysjärkisyyttä siis tarvitaan. Ei jotta pseudotieteet ja harhat erotettaisiin todellisuudesta, vaan jotta Saatanalliset todelliset voimat eivät horjuttaisi elämäämme oikeasti toimivilla vaihtoehtouskonnoilla. Paavolan käännöstekstin mukaan Harry Potterit ovat erittäin vaarallisia okkultiikan käsikirjoja. joissa miljoonia nuoria opetetaan ajattelemaan, puhumaan, pukeutumaan, ja toimimaan noitien tavoin. Eikä kirjojen ja elokuvien myyntiä tietenkään pumppaa ahneus, halu kirjoittaa, ja halu saada fyffeä. Pottereiden tarkoituksena on täyttää nuorisomme mielet noituudella. Ei enempää, ei vähempää. Erityisen vaarallisiksi Potterit tekee niiden sisältämä eksakti tieto (jota voi katsoa esimerkiksi niistä elokuvista. Faktaus ja suorastaan inhorealistisuus suorastaan pursuaa kun Tylypahkaan vain vilkaiseekin.

""Azkaban", "Circe", "Draco", "Erised", "Hermes", ja "Slytherin"; jotka ovat kaikki oikeiden demonien nimiä. Nämä eivät siis ole mielikuvitus henkilöitä! Kuinka vakavaa tämä on? Lukemalla näitä kirjoja monet miljoonat nuoret oppivat kuinka he voivat tehdä yhteistyötä demonihenkien kanssa. He oppivat jopa heidän (demonien) nimensä."

Niin, nythän ne nimet selviävät myös tästä käännöstyöstä. Mutta hei, ei demonien nimen julkaiseminen vielä tee niistä pahoja asioita, etenkään jos niiden suoraan kerrotaan liittyvän demoneihin ja vielä samalla vihjaillaan että niitä voidaan käyttää demonien karkoitukseen, koska niiden julkaisijalla on vakaumus. Sen sijaan jos joku väärän vakaumuksen ihminen piilottelee vanhoja uskomuksia elävöittääkseen satukirjoja (Esimerkiksi Azkaban on Harry Pottereissa vankila, ei suinkaan demoni tai edes henkilö.) Samoin Harry Potterit ovat vaarallisia, niiden lukeminen on haitallista kristityille. Paitsi tietysti em. julistajalle, jonka aiheeseen tutustuminen on vain rohkeaa ja ylvästä demoneita vastaan taistelua. ("The Force be with you" on ilmeisesti myös saatanallista. Siispä varokaamme Tähtien Sota -elokuvia samalla.)

Fumble!

Minun elämässäni on ollut henkilö, jonka aateseuraajaksi minun pitäisi nimetä itsensä. Ei, se ei ole Richard Dawkins. Eikä Marsalkka Mannerheim, aikansa metroseksuaali. Se ei ole myöskään Rölli, ei Markus Kajo tai muukaan. Hän on vaikuttanut elämääni, ajattelutapaani ja vapaa -ajankulutukseeni suunnilleen yhtä paljon, kuin uskovaisen tehokäännyttäjän elämään on vaikuttanut kuollut mies nimeltä Jeesus. Etenkin hänen vaikutuksensa tuottamaani kassavirtaan on ollut suurempi, kuin kenelläkään muulla olennolla, olipa hän luonteeltaan elävä, kuollut, kuviteltu, fyysinen tai yliluonnollinen. Myös epäkuolleet ja Elvis Presley sekä avaruusolennot on laskettu mukaan.

Vaikuttavaa?

Ikäväkseni minun on todettava, että nyt hän on kuollut. Hänen nimensä oli Gary Gygax. Hän on DD:n luoja.

Gary oli vasta 69 vuotta nuori, ei siis edes tuhansia vuosia vanha. Haltijat tunnetusti kuolevat muutoin vain joko suruun tai taisteluun, joten voimme päätellä että kyseessä oli jonkinlainen fumble.

Joku on siis heittänyt johonkin kriittisiin saving throwiin 1:sen. Olen aivan varma, että syynä ei voi olla roolipelaajien nörttimäinen elämäntapa. Sillä vain pahat kielet sanovat että harrastus jossa leikitään ja pelataan kuvitteellista elämää olisi mitä mainioimmin pätevä ja kiinnostava harrastus lähinnä vain niille, joilla sitä ei ole omasta takaa.

ARGh!

Tänään aiheenani on roolipelien kummajainen, Alternaty reality game. Se ei ole larppausta, eikä se oikein ole mitään muutakaan. Lähinnä se muistuttaa "sock puppettien" käyttöä, josta on tehty taidetta. Tosin vaihtoehtotodellisuuspelissä korostetaan enemmän juonta. Siinä käytetään useita medioita joilla luodaan ympäristö, jossa tapahtumia ohjaa suuresti osallistujien toiminta. Hankalaksi pelin tekee yleensä se, että osallistujat eivät tiedä että kyseessä on peli.

Kuuluisin esimerkki on alternative reality gameista on varmasti Lonelygirl15, jossa näyttelijä loi itselleen keinotekoisen persoonan, jolle sai valtavan suosion. Hänen youtube -sivuilleen löytyi mahtavasti kävijöitä ja siihen syntyi eräänlainen oma ympäristönsä. Kävijöitä oli paljon ja heidän spekulaationsa ja yksittäisten jäsenten löydöt levisivät, ja "juoni" eteni.

ARG eroaa normaalista sukkanukkeilusta siten, että kyseessä on interaktio, jossa tapahtumia ei kontrolloin "huijari", vaan tapahtumat ohjautuvat enimmäkseen pelaajien kautta; Usea osallistuja mahdollistaa eri medioiden yhteiskäytön niin, että vihjeitä tai vastaavia voidaan kätkeä useisiin toisistaan periaatteessa irrallisiin paikkoihin. Näiden löytyminen ja "pelaajien" spekulaatiot ohjaavat "pelin" kulkua. Kuten jokainen pienemmänkin mittasuhteen roolipelejä ohjannut tietää, tälläisessä systeemissä tulokset ovat usein aika vaikeasti ennustettavia.

Harry Potter ja Raamatun tuunaus.

Vatikaanin virallinen lehti on julkaissut italialaisen prof. Rialtin Harry Potteria vastustavan artikkelin. Mukana on tuttua "kannustaa okkultismiin ja noituuteen" -tavaraa, joka on siitä erikoista että kukaan ei väitä Harry Potterin olevan faktuaalinen. Lausunnon ilmaisu

"Päämäärä pyhittää keinot, koska kaikkitietävät, valitut, intellektuellit tietävät kuinka synkkiä voimia valvotaan ja kuinka ne käännetään hyviksi."

tuottaa ainakin minulla riemun kiherryksiä, koska siinä on ainakin muutaman pöllimetsän verran hirsiä silmässään. Vatikaanihan jo itsessään on tuollainen auktoritaarinen taho, joka palvoo Raamatun Jumalaa, joka kirjassaan käskee mm. kansanmurhaan. Silti tätä pidetään hyvyyden lähteenä, koska näennäisestikin pahat asiat asiat tehdään oikein ja oikeista syistä, ja koska Paavi kykenee kontrolloimaan hyvyyttä valtakunnassa. Ja he väittävät Fantasiaelementtejä vilisevää Pyhää Kirjaansa "Oikeiksi Tapahtumiksi". Ja perustelevat tämän totuudellisuutta sillä, että siinä viitataan oikeisiin tapahtumapaikkoihin ja henkilöihinkin. (Joka muuten Harry Potterinkin kohdalla pätee. Siinä mainitaan ihan oikeitakin paikkoja. Mm. Lontoo ei ole mielikuvitusta.)

Koska Vatikaani sallii tuomitsevan mielipiteen, ja koska uskovaisissa on niitä jotka sitä haluvat tehdä, kohdistan siksi täydellä vapaudella saman Heidän Pyhään Kirjaansa. Mutta tämän pilkkaaminenhan olisi tietysti Jumalanpilkkaa koska Raamattua pidetään faktuaalisena. Toisin kun Harry Potteria, jota ei pidetä totena, ja jota kukaan ei pidä totena, sitä saa pilkata. Tosin tässä perustelussa jää hieman auki se, että miten ihmiset kääntyvät okkultismiin jos sitä ei pidetä totena? Ilmeisesti kaikki näkemykset ovat samanarvoisia mutta toiset näkemykset ovat samanarvoisempia kuin toiset? Siispä en välitä tästä, ja rohkeasti otan esiin Raamatun. Lähestyn sitä erään kampanjan kautta:

Pimp My Bible harjoittaa Raamatun tuunausta. (Sitä ei saa sekoittaa!) Tämän tarkoituksena on "tehdä tavallisesta henkilökohtaista".

Toki tämä on enemmän "pyhäkouluaskartelua", joka on tarkoitettu niille, joille ulkokuori on pääasia. Voidaan sanoa että "tuunauskulttuurin kannalta" Raamatun ongelma on se, minkä PMP -sivu sanoo "Ohuenohuille sisäsivuille on vaikeampi saada lisää eloa".

Mutta jos minä tuunaisin Raamatun, tekisin sen kunnolla. Tärkeä asia on pakkaus : Kannen on minusta kuvattava sisältöä. Joten hiiteen pörröisyys ja lämpimyys, sillä sitä minun on siitä kirjasta vaikea löytää. Jotta Raamatusta tulisi minulle henkilökohtainen, sen sisältöä pitäisi tuunata. Lähestulkoon kokonaan. Mutta tyydytään ulkokuoreen, jotta ei rapsahda vaikka vankilaa jumalanpilkasta.. Jos sisältöön ei voi koskea, tulee edes kannesta tehdä sisällön mukainen. Ja koska Pimppaamisen tavoitteena on korostaa omaa suhdetta ja suhtautumista Raamattuun, on minun kampanjan hengessä täysin lupa niin tehdä. Voin siksi sanoa että en pilkkaa Jumalaa vaan korostan ainoastaan omaa näkemystäni asiasta.

Koska Raamatussa on mukavasti väkivaltaa, sotakohtauksia ja seksiä, niistä saa kyllä kuvitusaiheita. Ne muut kohdat ovatkin sitten tuskastuttavan väsyttävää luetteloa siitä kuinka Aam sai Jaafetin joka sai Eesakin, joka sai Veroja, joka sai... ja listauksia siitä kuinka papin on uhrattava eläin jotta rasvan käry olisi Herralle ylen mieluisa ja kuinka kuukautisveri tekee saastaiseksi tietyksi ajaksi naisen, seksiä harrastavan naisen, ja tämän miehen. Näistä on vaikea saada irti kuvitusta.

Siksi minun Raamatussani olisi kunnon kannet. Siinä voisi olla esimerkiksi kuvaus tulvaa edeltävistä nefileistä raiskaamassa maan naisia. Tai sitten Simsonin muistoksi jotain tämän tapaista. (Valitettavasti en löytänyt kuvaa, jossa leijonaa revittäisiin riekaleiksi paljain käsin. Tosin netistä taatusti löytyisi sellaisia kuvia jotka voisivat värittää Nefileiden toimia, mutta valitettavasti en nyt auta teitä tässä asiassa tällä kertaa.) Samoin Egyptin vitsauksista saisi tyylikkäitä kuvia. Ja jos on symbolismin ystävä, voisi vaikka pistää kuvan, jossa on ovi ja verenpirskeet ovenreunoissa muistuttamassa Egyptin poikalapsien murhasta (joka verrattuna Herodeksen poikiensurmaan oli massiivinen.

Ja tietenkin: Kuvia ympärileikkauksista! Niillä muistutettaisiin siitä, kuinka Hyvät Herran seuraajat voittivat ja päihittivät eettisellä sotajuonella Sikemin kaupungin!(lue itse, koko 1. Mooseksen kirja luku 34 Joka on minusta koko Raamatun riemastuttavin luku.) Voisin myös tehdä Uuteen Testamenttiin liittyviä juttuja, mutta Mel Gibson omistaisi niihin suurimpaan osaan tekijänoikeudet.

Minun Raamattuni ei ehkä olisi niin "henkilökohtainen", kuin "massatuotteenomainen", suorastaan kliseinen nykyään kirjakaupassa myyvätä kirja. Mutta se olisi sentään rehellinen. Kansi vastaisi sisältöä. Enkä varsinaisesti pidä tätä pahana asiana. Jos kirjassa on seksiä ja väkivaltaa, se perinteisesti myy hyvin. Ja jos tässä ei ole pahaa muiden kirjojen kohdalla, niin miten se olisi muuta Raamatun kohdalla?

Jos askartelisin Raamatun ja lähettäisin siitä kuvan tuonne arvioitavaksi, niin kiinnostaisi nähdä, miten hyvin Raamatunmukainen Raamatun päällystykseni sopisi tuonne noiden vähemmän sisältöön viittaavien pörröjen, rusettien ja söpöjen kissanpentujen joukkoon.

Tietenkin, jos joku pirunkurisuudessaan on valmis myös tekemään tuon, haluan ehdottomasti nähdä lopputuloksen.

Ei kuin askartelemaan!

Virallinen kanta, epävirallinen käytäntö ja mututulkinta.

Palaan aiheeseen, jossa aikaisemmin tein kammottavan väärän yleistyksen, leimaamisen. Eli roolipelaamiseen ja saatananpalvontaan.

Virheeni oli sama, mikä se on roolipelaajia saatananpalvojiksi uskovilla ja tästä heti epäilevillä: Kun oletetaan että kirkko vastustaa automaattisesti, neutraalikin teksti muuttaa heti väriään. Pistän esimerkin. Vanhassa blogiviestissäni kommenteissa siteerasin erästä kirkollista roolipelaamistekstiä. Alkuperäisessä tekstissä ei ole korostuksia, mutta lisään niitä demonstroidakseni mitä tälläinen maailmankuvaoletus tekee ihan OK:lle tekstille. Myös alaviite on väristään huolimatta lisätty samalla tavoin, sitä ei ole alkuperäistekstissä:

"Larppaajat ärsyyntyvät, kun heitä luullaan saatananpalvojiksi. Sitä heistä useimmat eivät ole. Kuitenkin joissain peleissä esimerkiksi uskontona voi olla saatananpalvonta ja niissä käytetään saatananpalvontarituaaleja. Vaikkei larppaaminen sinänsä johda saatananpalvontaan, voi sillä joidenkin ihmisten kohdalla olla katalyyttinen vaikutus. Tälle ns."portti -mallille" ei ole kuitenkaan saatu kaikkia tahoja vakuuttavia todisteita ja siitä kiistelläänkin yhä.¹ Jotkut ovat kuitenkin larppaamisen yhteydessä kiinnostuneet okkultismista ja magiasta tosimaailmassa."
_{1 "kiistellään = porttiteoria ei ole välttämättä väärässä, on mahdollinen, se vakuuttaa jotkut"}

Siksi minä tein juuri niin kuin moni uskovainen tekee. Eli väärän tulkinnan. Itse artikkelissa tietenkin tein toisen aivan vastaavan yleistysvirheen, mutta sitä on hieman vaikeampi huomata. Demonstraatiotekstilläni se oli itse asissa helpompi tehdä sillä tavalla että pointti tulee selväksi.

Toisin sanoen tein sen virheen, että yhdistin yksilöt ja kirkon "virallisen kannan". Hyvä, tämä pitäisi jättää tähän? Ei. Koska se olisi aika samanlainen väärä yleistys. Ei pidä sekoittaa kirkon virallista kantaa kirkon jäsenten toimintaan. Olennaista on huomata, että syy siihen, että tein väärän yleistyksen johtui juuri siitä että luultavasti jokainen kauemmin ja aktiivisemmin roolipelannut on kohdannut elämänsä aikana saatananpalvontaan liittyviä epäilyjä. Tämä on käytännössä niin yleistä, että luulin sen pohjalta että se on peräti kirkon kanta. (Minullahan ei ole kristillistä vakaumusta, joka muutoin pakottaisi "alleviivaamaan tekstiä". Alleviivaamiseen tuleva ennakkoluulo on tullut siksi muualta. Ja tuosta se on tullut.)

Otan esimerkin omasta elämästä. Eräs lukiolainen roolipelaaja sai muutama vuosi sitten hauskan yllätyksen. Heidän lukionsa uskonnonopettaja huomasi, että henkilö pelasi roolipelejä. Mitenkäs mallikkaasti hän hoiti tilanteen? No, soitti tietysti jo täysi -ikäisen lukiolaisen vanhemmille, ja kertoi että epäili että heidän lapsellaan "saattaisi olla linkkejä saatananpalvontaan". Ensinnäkin täysi ikäisten lukiolaisten vanhemmat eivät ole se taho joille asiasta lain mukaan tulisi soitella. Mutta silti tuo "roolipelaus=saatananpalvonta" -kytkös tuli aika selvästi esille. Kun opettaja soittaa ja sanoo huolestuneena sanat "saattaa olla". Olihan siinä sitten hyvä kun tuon lukio -oppilaan vanhemmat soittavat huolestuneina. (Ei, en teurasta kodissani eläimiä ja juo niiden verta. Annan muiden tappaa elukat muualla ja sitten se veri kyllä kelpaa, tosin vain paistinpannun kautta!)

Vanhempien reagoinnin soittoon vielä ymmärtää, normaalia huolta omasta lapsesta, joka normaalisti tulee siitä että opettajat vaivautuvat soittelemaan perään. Mutta se opettaja. Olisi tehnyt mieli mennä hänen luokseen ja määrätä hänelle gastroskopia, koska minusta "hänellä saattaa olla" ihan mikä tahansa sairaus, joka diagnosoidaan vatsalaukun tähystyksellä. Se ei ole erityisen kivulias tai vaarallinen toimenpide, mutta se ei estä sitä olemasta erittäin epämiellyttävä. Olisin määrännyt juuri tämän tutkimuksen, koska se olisi erittäin lähellä "potut pottuina" -ajattelua. (No, en ole sellaisessa asemassa, että voisin määrätä, joten asia jäi kuvittelun asteelle. Muutoin kyllä: Olisi se ollut yhden lääkärilisenssin arvoinen temppu.)

Kriittisen ajattelun puolesta -blogissa taas nostettiin esiin toinen käytännön tapaus roolipelaamiseen liittyen. Suora lainaus blogista:

"Hetkeä myöhemmin minut oli jo kiidätetty pelottavaan tilanteeseen papin ja nuoriso-ohjaajan ja hiljaisen huoneen maailmaan. Saatananpalvontaa, demoneita!"

Tässä on siksi olemassa selvä ristiriita. Kuten aiemmin on mainittu: Kirkko ei vastusta roolipelaamista eikä kannata tuota sinunkaan riparityyppejen opetuksia. Mutta kuten kirkon kantojen laita usein on, käytäntö eroaa kauniista sanoista. Minun lukio -opettajaesimerkkini ei tietenkään liity varsinaisesti kirkkoon, mutta kriittisen ajattelun puolesta -blogin riparitoiminta kertoo omaa kieltään käytännöstä kirkon puolella.

Siksi olennaista on huomata, että mitä "kirkon virallinen kanta" tarkoittaa? Ei ainakaan toimintaohjetta, jota järkähtämättä seurataan. Tämä on kirkolle ongelma ; Jos asiaa lähestytään laatukäsikirjoissa käytettävien ISO -standardejen mukaista laatua, kirkon johdon olisi laatua miettiessään kyettävä nousemaan paperinpyörityksen ulkopuolelle, lakata tekemästä pelkkiä korulauseita. Jos laatu ei ole määriteltyjen tavoitteiden, korulauseiden tai "virallisen kannan" mukainen, se tarkoittaa että "toiminta sukkaa" siltä osin. Ja näin ihmisenäkin tuntuu että jotta kirkon tai ihmisen sanalla olisi mitään merkitystä, hänen pitäisi olla luotettava, sanojensa mittainen. Jos vain lupaa ja puhuu, paikka on ehkä kevätjuhlien puhujanpöntössä, mutta elämän sisällöksi siitä ei ole. (Emmekä me kai halua kirkon roolia uskovaisten elämässä jättää pelkästään tähän? Luulisi että uskontojärjestön tavoitteet olisivat jotain enemmän, vaikkapa "sydämessä ja arjessa vaikuttamisen".)

Siksi onkin hyvä huomata, että kirkko puhuu, mutta naispappeja ei kohdellakaan tasa-arvoisesti kaikkialla. Roolipelaajia puhutellaan säännönmukaisesti. Tai tarkemmin sanottuna "Epäillään erittäin kärkkäästi". Jos seuraus on erittäin usein "olet roolipelaaja, palvotko siis Saatanaa?" voidaan kysyä missä määrin utelu on retorinen kysymys, jossa ainoastaan paljastuu kysyjän oma väärä näkemys, jota hän ei sano rehellisesti koska siitä voisi seurata ikäviä seuraamuksia. Ja missä määrin sitä mitä väitetään, eli "ainoastaan kysymistä". Ainakin minulla tulee tietty mielikuva.

Mutta se voi olla mututuntumaa, joka johtuu vain siitä että uskovaiset ovat niin kovin huolestuneita kanssaihmisten saatananpalvonnasta. Voit ihan itse miettiä, onko näin. Jos et ole roolipelaaja tai muu "vastaavan leimaamisen alla olevan harrastaja", jos näin olisi sinä olisit melko varmasti törmännyt tässä tilanteessa ihan samanlaiseen saatananpalvonnasta kyselemiseen. Jos kyseessä ei ole väärä leimaaminen ja ennakkoluulot, vaan aito huoli, sitä tehtäisiin samalla tasolla suunnilleen kaikille.

Hieman samanlaista, mutta astetta avoimempaa toimintaa havaitsin tuoreessa Jehovan Todistajien Herätkää -lehdessä (Tammikuu 2008) Sen tietokonepelejä käsittelevässä artikkelissa, sivulla 1p mainitaan roolipelit, jotka sen mukaan ovat tulleet erittäin suosituiksi. Lehden mukaan roolipeleissä tapahtuu seuraavaa:

'"Tavalliset ihmiset antautuvat tekemään sellaista, mitä he eivät koskaan tekisi tai voisi tehdä tosielämässä." Sanoo eräs toimittaja, "Seksi on arkipäivää, samoin prostituutio". Muutaman napin painalluksella pelaajat saavat avatarinsa harrastamaan seksiä samalla kun he itse puhuvat seksistä pikaviesteissään. Lisäksi nuo maailmat ovat "täynnä virtuaalirikoksia, parittajia, kiristäjiä, väärentäjiä ja salamurhaajia"'

Toki varmasti löytyy roolipelejä, joissa noita kaikkia tai ainakin yhtä tiettyä voidaan tehdä. Mutta itse tunnistan vain ensimmäisen lauseen ja kolme viimeistä sanaa. Muuhun en ole itse juurikaan törmännyt. Toki lehteä ei silti voi väittää suoraan "valehtelusta". Mutta "tarkasti valikoitujen seikkojen esittämistä ja relevantin muun tiedon esittämättä jättämisestä" voidaan jo syyttääkin.

Ymmärrän että tämän syy on sama kuin sen lukio -opettajan "saattaisi olla". Sanotaan
ympäripyöreästi tavalla, jolla oma epäilys saadaan täysin selvästi läpi ilman että voidaan joutua sanoista varsinaisesti vastuuseen. Sanotaan asia sanomatta sitä. Jehovan Todistajat ovat kuitenkin kirkkoa astetta rehellisempiä, koska he itse ovat suoraan kysyttäessä suoraan sanoneet että roolipelaus ei ole Jehovan Todistajalle sopivaa. Kuten varmasti sanoo heidän järjestönsäkin, jos sitä kysytään. Todistajien Järjestö varoo siis vain herjaamista, eikä salli roolipelaamista. Kirkko taas sanoo järjestön tasolla että on OK pelata roolipelejä, mutta käytännön tasolla tilanne voi olla hyvin erilainen.

DD -tyyliset moraalisysteemit:

D&D:ssä ja sen johdannaisissa (ADD), sekä monissa peleissä, kuten ADOMissa on kahtiajaettu moraalisysteemi: Moraali koostuu kahdesta osiosta, josta ensimmäinen kertoo oletko lainkuuliainen(L), lain suhteen neutraali(N) vai kaaoottinen(C) ja toinen osa, joka kertoo oletko hyvä(G), neutraali(N) vai paha(E). Syntyy yhdistelmät:

Siksi esimerkiksi LG on lainkuuliainen ja hyvä, kun taas LE on lakia seuraava mutta paha. Tälläinen henkilö voisi ilman omantunnontuskia esimerkiksi jättää hengen pelastamatta jos se vaatisi punaisia valoja päin rikkomista, tai sellainen, joka näkee ensiapua tarvitsevan, ja mielellään katsoisi tämän hidasta kuolemaa, ellei laki kieltäisi tälläistä ja auttaa tämän vuoksi. (LE:n tyyppiesimerkkiä edustavat pimentohaltiat, eli Drowt). CG taas vähät välittää lainmukaisuudesta, kunhan siitä seuraa hyvää. (Kuten ne animalian videoijat, jotka nauhoittivat eläintilojen oloja ilman lupaa) Ja niin edespäin.

Tämä on tietenkin yksinkertainen karrikatyyri, mutta se on moraalikäsitykseltään monin kerroin moninaisempi, kuin hihhuleilla, jotka tuntevat vain "kaksi" aligmenttia. DD tuntee karrikatyyrimäisestä asetelmastaan huolimatta 9 eri aligmenttiyhdistelmää ja on tämän vuoksi minun mielestäni paljon lähempänä oikeaa. Siksi roolipelaamalla on minuta mahdollista oppia paljon enemmän moraalista ja erilaisista näkemyksistä, kuin hihhuleilla, joilla jostain kummasta syystä tuntuu aina olevan taipumus viitata "molempiin puoliin", joka tarkoittaa aina kahta. (Evoluutio/Luominen, Taivas/Helvetti, Kristitty/Vääräuskoinen, "Joko Jumalan puolella tai häntä vastaan"...) Heille ei ole muita vaihtoehtoja...

Hihhuleille olet joko vastaan tai puolella. Välivaiheita tai kombinaatioita ei tunneta. Minä taas elän kuvitelmassa, että asioilla on yleensä useampia puolia ja että valööritkin ovat harmaita.

Olen melko varma, että tämä johtuu siitä että he eivät ole sisäistäneet sitä, minkä DD:n luojat ovat sisäistäneet: Nimittäin itseisarvon (Oikeudenmukaisuus) ja välinearvon (Laki) erottamista. Ja sen tajuamista, että kuuliaisuus ja hyvyys ovat kaksi aivan eri asiaa. Jos moraali on itseisarvo, laki on säännöstö, jolla pyritään saavuttamaan se. Uskovaisilla nämä sekoittuvat. Heille lain seuraaminen on pääasia, siitä tulee itseisarvo.

Minusta tämä on tasapäistämistä, jolla sekoitetaan moraalikäsitykset, hämärretään hyvyys tottelemiseksi. Tälläisen tasapäistämisen seuraukset tunnetaan kautta maailmanhistorian. "Minä seurasin vain käskyjä" on yleinen vastinparittamiseen kuuliaisesti uskoneen tottelijan sepustus. Se on yleinen tekosyy esimerkiksi sotarikollisia totelleilla ; Tämä on todellakin Tekosyy isolla T:llä, koska kuuliaisuus ja moraali ovat eri asia ja jokainen järkevä ihminen tietää tämän.

Ainakin ennen teologinkoulutustaan.

Siksi pitäisi puhua siitä, että hihhulit ovat Raamattua seuraavia, eivät niinkään moraalisia tai hyviä ihmisiä. Sillä hihhulit eivät kyseenalaista Raamatun auktoriteettia moraaliasioissa, eli eivät voi kriittisesti asettaa kyseenalaiseksi sitä onko Raamattu Todella Täydellinen Laki, joka on vain väline Oikeudenmukaisuuteen. Siksi he eivät lainkaan voi myöskään päätellä että näin on, he voivat vain seurata sääntöjä ja toivoa parasta.

Minun käsitykseni mukaan he eivät kuitenkaan kykene ikinä saavuttamaan aitoa moraalisuutta, koska he ovat sitoutuneet perisynnin ajatukseen. Viittaan tähän näkemykseen Demokritoksen lausumalla: "Moraalisesti hyvää ei ole se, ettei tehdä väärin, vaan se, ettei edes tahdota tehdä väärin". Se joka vain pitäytyy tekemästä pahojen mielihalujensa mukaan on näkemyksissäni LE. Eikä mitään muuta. Tosin hihhuleita ei kohdella kuten keskivertoseikkailun Drowta, eli miekan ja kirveen kera urheasti tuhoutuen.. Tosin yhtäläistä hihhulin ja Drown kohtaamisessa on se, että molempiin liittyy tavallisesti paljon, paljon, kärsimystä..

Hyvät tarinat.

Saastaisessa huoneessa kommentoi nimimerkki "risto". Hän kertoi että

"Humanismia on kaikenlainen ihmisjärkeily kuten psykologia. Kyllä ongelmien ratkaisuksi pitäisi Raamattu ja rukous riittää.

Aloitin avoimen yliopiston opiskelut ja siellä humanismin henki koittaa painottaa, että viittaukset pitää tehdä oikein.

Tosiuskova ei lähdeviitteisiin sorru, vaan mitä parempi juttu, niin sitä enemmän se Kristusta kirkastaa."

Toisin sanoen hän sanoi että Hyvä tarina edistää Jeesusta, riippumatta siitä voidaanko tarinaa lainkaan todentaa. Tai "hiiteen referenssit, juttu on niin hyvä että sen on oltava Totta". riston oikea vakaumus jäi ainakin minulle salaisuudeksi, muutenkin hänen vakaumustaan on vaikea huomata. Ehkä se johtuu siitä että hän ei itsekään tiedä. Tai sitten hän vain on fiksu. Hän voi joko olla "oikea uskovainen" tai "satiirikko". Olipa hän kumpi tahansa, yhden syyn kartoituksen vaikeuteen tiedämmekin. Mutta lopputuloksen kannalta sillä ei ole väliä; riston kommentti nosti kuitenkin esiin oikean ilmiön. Edustipa hän mitä tahansa.

Roolipelaajana tietenkin hyväksyn ja pidän erilaisista tarinoista. Teenhän minä harrastuksekseni jonkinlaisia tarinapohjia joissa on liikkumavaraa / osallistun muiden tekemiin vastaaviin. Joskus näillä peleillä on jopa sanoma. Ja joskus pelaajat rakentavat sanoman itse. - tai romuttavat sen tavoitellun sanoman.

Esimerkiksi eräässä pelissäni oli sanoma ahneudesta, jonka ydinsanoma kulminoitui vasta "briiffauksessa", eli loppukeskustelussa kun peli oli jo päättynyt. (Jotkut pitävät sellaisista. Minä pidän.) Tässä länkkäripelissä metsästettiin aarretta sirpaleisen tiedon pohjalta "mallia hyvät pahat ja rumat". Tavoitteet oli asetettu ristiin sillä tavalla, että jokainen olisi voinut saada osansa, paitsi tiedosta, myös saaliista. Peli olisi voinut ratketa sitenkin, että kaikki olisivat istuneet avoimin kortein pöydän ääreen. Mutta tietenkin pelaajat eivät pettäneet luottamustani. Seuraus: 7 hahmosta 5 kuoli, ja rahatkin räjähtivät. Yksi kuolleista hahmoista (joka oli peräti se harmittomin hahmo) kohtasi ennen tuhoaan viiltelyä, uhkailua, häntä ammuttiin ja hänet yritettiin salamurhata tarkkuuskiväärillä. Toinen taas olisi kuollut myrkytykseen, jos ei olisi räjähtänyt dynamiitilla. Peli oli erittäin väkivaltainen. Kun se oli ohi ja hahmot sekä näiden tavoitteet tulivat "julkisiksi" pääsin virnistelemään.

Tarinat ovat siis tärkeitä. Tottakai. Mutta on eri asia väittää että tarina on hyvä, kuin että se on totta. Pelimme opetus oli moraalinen, mutta ei se silti tarkoita että se olisi totta.

Mutta "tiettyjen uskovaisten" maailmassa tarinan totuudenmukaisuus ja sen toivottavuus tai "Julistuksellinen hyöty" ratkaisevat. Malliesimerkki tästä on tietysti Markus Hirsilän "Herra tekee ihmeitä ilman määrää". Uskovaisten avomielinen "toivomuksemme on tosiasiamme" -asenne käy sivujen 8-9 olevasta listasta, joilla he kieltäytyivät antamasta ihmeiksi väittämilleen lääketieteellisille asioille todisteet. (Jännittävää; Aina silloin kun käsittelemme heidän juttujaan, on oltava avoimia. Kun taas käsitellään siitä, mistä he eivät pidä, "kriittinen ajattelu" onkin hyve. Erikoista.) Suluissa on omia kommenttejani näihin lausuntoihin. Huomattavaa on, että ihmiset ovat itse ensin lähettäneet Hirsilälle ihmeparantumiskertomuksiaan. Niiden esilletuominen ei siis ole Jumalanpilkkaa, mutta todisteiden vaatiminen on?

1) Jumala ei halua eikä tahdo, että lääketieteellisiä dokumentteja
päätyy tutkijan silmien eteen (Miksi? Jos ihme on todellinen ja tapahtunut, on sen dokumentointi asian todistamista.)
2) lojaalius Suurta Parantajaa kohtaan estää parantunutta, (Parantunut selvästi vähintään epäilee että parantuminen ei kestä kriittistä tarkastelua.)
3) parantunut on saanut Herralta määräyksen vaieta asiasta, (Jumala itse epäilee samaa / ei halua että paranemisia käytetään Psacalin vaa-an tapaiseen "kääntymiseen hyödyn vuoksi". Tosin tämä tulkinta murentaa koko ihmeparanemisiin vetoamisen ylipäätään. Oudolta kuulostaa Jumala, joka arvostaa paranemiskertomuksien käyttöä vain silloin kun niille ei esitetä todisteita.)
4) parantuneen läheiset eivät anna hänen lähettää dokumentteja, (Hekin epäilevät että paraneminen ei täytä aidon ihmeen vaatimuksia vaan on selitettävissä "perinteisellä lääketieteellä".)
5) epäuskoiset eivät uskoisi kuitenkaan ja pelkän suun todistuksen on riitettävä. Dokumenttien tiedusteleminen on osoitus epäuskosta, (Epäuskoiset joutuisivat vähintään selittelemään miksi tuollainen dokumentoitu juttu on tapahtunut. Nyt sen sijaan koko tapahtuman aitous saa kyseenalaisen leiman, kun tapahtumaa kyllä julistetaan, mutta ei sitten suostuta "tosipaikan tullen" antamaan sille todisteita. Koska kuka tahansa voi periaatteessa väittää mitä tahansa. Esimerkiksi saadakseen henkilökohtaista arvovaltaa Seurakunnassa. Uskovaisetkaan eivät ole erehtymättömiä ja täysin synnittömiä ihmisiä. Kysely siis kertoo ehkä epäuskosta, mutta se voi olla vain tervettä "väärän profeetan" pelkoa, jossa ei epäillä Jumalaa, vaan hänen nimissään toimivaa ihmistä.)
6) epäusko estää ihmeiden tapahtumisen, (Ihmeethän olivat jo tapahtuneet. Miten on mahdollista että tulevaisuudessa tapahtuva jonkun toisen epäusko jotenkin estää menneisyydessä jo konkretisoituneen ihmeen. Vai aikaansaisiko todistusaineiston tarkkailu sen, että parantunut itsekin epäilisi että paranemiselle olisi jokin muu syy? Jos näin on, olisiko syytä vakaasti harkita että levitteleekö tälläistä "mahdollisesti niin luonnollista että parantujakin voi epäillä" -juttua eteenpäin?)
7) epäuskon tähden jo parantuneet sairastuvat, sairastuisivat tai
ovat jo sairastuneet uudelleen, (Tämä ei muuttaisi tapahtunutta ihmettä epäaidoksi. Mitä menetettävää tässä tapauksessa sitten enää voi olla? Paitsi se, että se alunperinkin levitelty parantumistarina olikin placeboa, eikä aitoa parantumista ollut itse asiassa lainkaan tapahtunut?)
8) kysyjän omat motiivit ovat arveluttavat, kuten oman kilven kiillotus, tarve kumota kaikki todisteet tai riepotella julkisuudessa parantuneita ihmisiä, (Miten tämä eroaa tilanteesta jossa "uskaliaasti väitteitään esittänyt" puoskari alkaisi haukkumaan todisteiden vaatijaa? Lisäksi ihmetyttää miten ihmeessä noista paranemisista sitten julistetaan niin julkisesti, esimerkiksi kadulla ja kokoontumisissa minullekin. Eikä tätä vastusteta, vaikka kyseessä on "julkisuudessa riepottelu"? Vai onko "julkisuudessa riepottelu" paha asia vain jos se tehdään sellaisessa mielessä, että todistusaineistoon myös tutustutaan ja ehditään syventyä?)
9) lääkäreillä ei ole tapana kirjoittaa terveen papereita kenellekään, (mutta koetulokset ovat silti tallella. Minullakin on kansiossa jopa verikokeiden tuloksia. Niistä näkee mm. että hemoglobiinini on terveellä tasolla. Ja Hirsilän kokeeseenkin jotkut lähettivät dokumentteja tautien parantumisista.)
10) parantunutta hoitanut lääkäri ei usko ihmeisiin ja kieltäytyi siksi kirjoittamasta lääkärintodistusta parantumisesta, (Lääkärikään ei enää usko paranemiseen. Vääräuskoinen lääkäri ei aatteensa vuoksi kirjoita todistusta, jota ei kohdan 9 mukaan ole tapana kirjoittaa? Ainakin minä olen saanut koetulokset pyytämällä. Miksipä sitä tarvitsee motivaatiota kysyä. Tulokset ovat sinulle itsellesi julkisia. Jos lääkäri kieltäytyy, oikea tapa on haastaa lääkäri oikeuteen, ei suinkaan sanoa "oho, en saa lääkärintodistusta".)
11) ei Jeesuksenkaan aikana lääkärintodistuksia kyselty, (Joo. Ja juuri siksi Raamattu onkin monien mielestä epäuskottava. Ehkä uskovaisten kannattaisi ottaa opikseen?)
12) ihmeparantumiskertomusten tutkiminen on Herran voidellun vastustamista, mikä taas kielii jumalanpelon puutteesta, (Minä kun olen kuullut paljon kääntymiskertomuksia Armeijakaverinikin kertoi nähneensä omin silmin muutaman. Ja oli sillä jotain lehtiäkin, jossa niistä kerrottiin. Onko tälläinen ihmekertomusten etsiminen jotenkin syntistä heti, jos niitä samalla kykenee tukemaan lääkärin dokumenteilla? Vai johtuuko "vastustaminen" siitä että dokumentit ovatkin puutteellisia, ei -ihmettäsisältäviä.)
13) Jumala ei salli itseään pilkata. (Paranemiskertomusten listaaminen muuttuu heti jumalanpilkaksi, jos siinä etsitään vain "isoja ihmeitä, jotka on dokumentoitu"? Eli vain jos julistuksen tekstiä ei voi erottaa valehtelusta ja tarinankerronnasta, se on Jumalan kunniaa korottavaa?)

Yleisvaikutelmana minulle jäi se, että "sanansaattajan" kritisointi yhdistettiin "Jumalan kritisointiin". Minusta tämä on erittäin tavallista, mutta silti väärin. Kun koko jutun lukee ajatuksella, huomaa helposti että Hirsilän järjestely oli lähtökohdiltaan uskovaismyönteinen; Jos ihmeet olivat todellisia, sai sekä Jumala kunniaa että sanansaattaja luotettavuutta. Parantuneen tarina oli tosi, eikä hän ollut puhunut palturia. Sen sijaan jos ihmeitä ei olisi tapahtunut, ei se olisi Hirsilän mukaan todiste Jumalaa vastaan (sivu 6)

"Näin ollen sellaiset vaivat, joiden tiedetään parantuvan usein tai toisinaan luonnollisesti itsestään ilman rukousta tai parantamistoimintaa, eivät ole ihmeitä siinä merkityksessä kuin mitä olemme etsimässä. Tämä ei tietenkään poista Jumalan mahdollista osuutta parantumisessa, mutta kyse ei myöskään ole todistettavissa olevasta ihmeestä. Tavoitteenamme on, että kun toteamme parantumisen ihmeeksi niin se myös varmasti olisi sellainen. Vaatimuksenamme ei siis ollut ihmeen tapahtuminen pyynnöstä silmiemme edessä, vaan jo tapahtuneen ihmeen dokumentoiminen."

Eli järjestelyssä ei testattu Jumalaa, vaan itse asiassa sitä valehdellaanko hänen nimissään. Jumalanpilkkaajien ja väärien profeettojen tunnistaminen on siis syntiä? Ja minä kun luulin että se olisi peräti tärkeää..

Mutta kuten huomaamme ; "Humanismin henki" ehkä tuhoaa hyvät tarinat. Mutta vain, jos tarinoita väittää tosiasioiksi, eivätkä ne olekaan vakaalla pohjalla. Sillä humanismin henki kutsuu tälläisiä katteettomia "TosiTarinointeja" yksinkertaisella ja tutulla nimellä "Valehtelu".

Roolipelit, mihin minusta ollaan tultu ja miten.

Seuraavassa jutussa käsittelen hieman roolipelejä. Koko juttu on lähinnä omaa, täysin epätieteellistä, pohdintaa, joka on syntynyt lähinnä oman perstuntuman kautta. Tämä ei ole Totuus. Tämä on vuosia epätasaisen aktiivisesti pelailleen ihmisen muistelu, joiden vuosiluvuille on haettu vahvistus Wikipedia -artikkeleista. En ole asian ekspertti, tai muu asiantuntija. Kirjoittelen "jotenkin perusteltuja näkemyksiä", en "hyvin perusteltua uskomusta". Saati sitten jotain "100% varmaa vedenpitävää faktaa". Mutta en myöskään kiistä pitkää perstuntumaa. Paljon huonoja vitsejä ja halpaa olutta ja kylmää pizzaa on tullut kulutettua loppuun pelaamisen merkeissä.

Rajanvedon vaikeus.

Wikipedia esittelee vanhat sotastrategiaa harjoittavat pelit roolipelie esi-isinä. Kieltämättä onkin totta, että sotastrategiapelien ja roolipelien väliin rajanvetäminen on erittäin vaikeaa. (Ei. En ole niin vanha että olisin pelannut vanhoja sotastrategiapelejä armeija -aikanani...) Ylipäätään roolipelien määrittely on erittäin monimutkaista. Moni esimerkiksi pitää MTG -korttipelejä roolipeleinä. Tällöin MTG -korttipelien kaltaiset pelit, kuten Pokemonkorteilla pelaajat tai "DualMasterit" - vai mitä niitä nyt onkaan - kuuluvat myös roolipelin sisälle. Paitsi että ei kaikista. Sama tietysti koskee myös

tietokoneroolipelejä. Moni pitää ROGUELIKE -pelejä roolipelinä. Osa ei. (syistä joihin myöhemmin tartun). Samoin erilaiset rakennuspelit, kuten Warcraft katsotaan usein jonkinlaisiksi roolipeleiksi. Toisaalta siinä tapauksessa Sim Citykin voisi olla roolipeli. Paitsi että osa vetää rajan tähänkin. Samoin monenlaiset figuuripelit ovat monista roolipelejä. Minusta ne ovat kuitenkin lähinnä "proppausta" eli välineurheilua. Ne ovat tulkintani mukaan nimenomaan niitä vanhoja "sotastrategiapelejä", joista roolipelit ovat kehittyneet. Molemmat ovat toki kulkeneet omia teitään, joten epäpyhä mielipiteeni on se, että figuuripelit ovat roolipeli yhtä paljon kuin simpanssi on ihminen.

Voin jo kuulla kuinka noin moni roolipelaajista ärähtää. Mutta sori. TietokoneRPG:t ovat minusta ainoastaan "roolipelinkaltaista toimintaa", josta puuttuu sen olennaisin piirre; "Eläytyvä Sosiaalisuus". Jos normaalisti "elämä on laiffii", ja "nörtit on nolifereitä", ovat roolipelit jonkinlaista "puolielämää" (vältän tekijänoikeudellisista syistä sanaa "half life".)

Moni näkee, että "eläytyminen" ja "hahmon kehittäminen" ovat roolipelin edellytykset. Itse lisään "sosiaalisuuden", koska olen sellainen ihminen.

Mutta kaksi on varmaa. Roolipelejä ovat:
1: Pöytäroolipelit
2: Larppaus.
Kaikesta muusta tapellaan, verisesti.

Tosin esimerkiksi Larppaamisen rajat ovat ainakin minulle täysin epäselvät. Teatterin vastaan tulee Commedia dell'arte, jossa esitykset perustuivat sterotyyppisiin hahmoihin, joilla oli tarkat ennaltamäärätyt suhteet toisiinsa, jossa maskeeraus on puolittaista ja jossa juonikuvio oli sovittu, mutta repliikit olivat improvisaatiota. Toisella puolella vastaan taas tulee Survivors, jossa ihmiset ryhtyvät Robinson Crusoeiksi vieraaseen porukkaan ja muodostavat identiteetin, joka ei välttämättä ole sama kuin "arkiminä".

Näillä jaotteluongelmilla ei kuitenkaan ole suuresti merkitystä sillä tarkkuudella, jolla asiaa läpi käyn. Suurpiirteisen ei tarvitse välittää, että kirveen terässä on klommoja ja että se läheltä katsoen näyttää epäselvältä. Hänelle riittää se, että terä on enimmäkseen hyvä ja että takana on riittävästi metallin tuomaa massaa ja käden tuomaa liikevoimaa. Tässä ei silputa sipulia, tässä kaadetaan puuta. Tai vähintään mesotaan näyttävän näköisesti lannevaatteessa.

Olipa niin tai näin, tämän olen ottanut lähtökohdaksi. Roolipeleillä käsittelen tätä kahta ydinaluetta. Itse asiassa; Katson että roolipelit ovat jotain, josta siirtyy elementtejä tietokonepeleihin. Ja siirtymän hetkellä roolipeli ilmiönä vaatii "uusia strategioita" selvitäkseen.

Alku aina kankeaa, lopussa - kenties - seisoo.

Roolipelejä olisi varmasti ilman Gary Gygaxia. Mutta niistä ei voida puhua, ilman että kyseisen hepun nimi nousee esiin. (If you can't type his name, you are not "real" roleplayer.) Hän kehitteli Chainmailia ja D&D:tä, joissa oli mielestäni ne keskeiset piirteet, jotka erottivat roolipelit erikseen "figuista".

Nämä olivat:
1: Hahmokeskeisyys; Pelissä on tilanteita, joissa keskitytään henkilöön.
2: Juoni; Pelissä ei ole vain irrallisia taisteluita, vaan niillä on jotain laajempaa kaarta.

Toki varhaisimmat säännöt olivat nykymittapuulla katsoen säälittäviä. Niiden hahmot olivat todella karrikatyyrisiä (mikä ei aina ole heikkous, karrikatyyri helpottaa pelaamista, etenkin sellaisen aloittelemista) Ensimmäisessä D&D:ssä muun muassa "kääpiö" oli ammatti. Rotua ja ammattia ei siis eroteltu. Karrikatyyrisyys lähenteli siis jo "roturasismia".

Lisäksi, vaikka kuinka hahmojen yksilöllisyys oli hieno Garyn keksintö, se ei vielä tarkoittanut että koko "yksilöllisyyden" sisältö olisi käytetty hyväksi. Luolien kolunta+taistelu olivat ne asiat, joihin keskityttiin. (Jopa uusin ADD vie hahmon sisäisen luonteen ja monipuolisuuden aivan eri asteelle.)

Mutta ne menestyivät, koska no. Se nyt oli kuitenkin parasta, mitä oli tarjolla. 1970 -luvun lopulla ei todellakaan ollut tietokoneita. Ja jokainen, joka on pelannut vanhoja pelejä, voi vain ihmetellä, miten joku PONG on voinut koskaan ikinä missään olla suosittu. Syynä oli se, että silloin kun oli PONG, sen kanssa kilpailemassa ei ollut Half Lifea.

Dungeon Crawling - Kammottava uhka

Sitten roolipeleille/roolipelleille tuli merkittävä ongelma. Sen nimi oli Rogue. Sitä seurasi "Dungeon Crawlingin" laaja kirjo, joka on mielestäni huipentunut Angbandiin. Ja ADOMiin. Ne eivät olisi olleet olemassa ilman Rogueta. Se oli kova juttu. (Se oli vuosi 1980. Myös Paholaisen
Asianajaja -bloggaaja syntyi. Minulla ei ollut mitään tekemistä Roguen eikä P.A.n syntymiseen. Mutta kyseessä on selvästi samantapainen ennusmerkki, kuin se että jonkun syntymäpäivänä naapurikylän vuohi synnyttää kaksipäisen kilin. "Enteitä!".) Ne olivat juuri kuten ensimmäiset pöytäroolipelit. Olennaiset osat koko sen aikaisista roolipelistä, eli sen mekaniikka, tiivistettiin toimivaksi kokonaisuudeksi melkoisen tehokkaasti. Se jopa vetosi roolipelaajien yhteen "perusvaistoon". Se on, yllätys yllätys: "Paska grafiikka". Roolipelaaja -tai ainakin minä- on tottunut, suorastaan viehtynyt, niiden askeettisesta ulkonäköstä; kuten "pen&paperissa"kin, pelaaja näki tapahtumat lähinnä mielikuvituksensa avulla. (Tämän vuoksi dungeon crawling pärjää nykyäänkin. Tosin Half Lifen grafiikallisuus vetoaa. Mutta eri aspektiin.) Dungeon Crawlingeja kokeillut tietää niiden perusluonteeseen kuuluvan asian; Ne ovat jostain syystä melko addiktoivia. Kun nykyajan hienoon grafiikkaan tottunut näkee tämän, hän voi ehkä osittain nähdä jotain siitä, miksi D&D ja Chainmail pärjäsivät aikanaan.

Mutta roolipelien oli selviydyttävä (omasta alalajistaan);
Jos pelitilanteen voi korvata algoritmilla, on syytä keksiä jotain uutta. Roolipelaajat ovat kuitenkin enimmäkseen nörttejä. (Ooh, mikä paljastus.) He syövät pizzansa yksin ja kylminä tietokoneen ääressä, jos voivat. (Koska silloin kukaan ei yritä varastaa sitä kun silmä välttää.) Niinpä sen oli jossain asiassa voitettava dungeon crawling. Se oli - minusta "tietysti" - yhteisöllisyys. Juonta ja persoonaa on vaikea muuttaa tietokoneohjelmaksi. Kaljaa ryystävät röyhtäilevät kaverit muuttuivat tärkeiksi (olivat ne toki sitä koko ajan. Ja olivat ne mukana ennen "dungeon crawlingejakin". Vaikka ne ruojat varastivat ruokaa jo tuolloin.)

Siksi kaikki roolipelit kehittyivät hahmon luonnetta ja juonta paremmin tukeviksi. Strategisuus oli tietenkin yhä mukana, mutta pelkästään sen varaan ei voinut rakentaa. Koska muuten tulee kammottava tietokoneroolipeli, joka syö. (Tietokonepelit tulivat sitten grafiikallisemmiksi, koska se on se puoli, johon tietokone pystyy paremmin kuin ihmisen kuvailukyky. Näin ne hieman irtautuivat toisistaan, lajiutuivat eri suuntiin.)

LARP

Syntyi ainakin minun hieman kammoamani LARPpaus. Siinä ihminen laittoi ämpärin päähän ja sanoi sitä kypäräksi. Se lisäsi eläytymistä, vähensi pöytäpeleissä olevaa "ei sinun pitäisi tietää tuota" -ongelmaa (hahmo ei ole ollut paikalla kun jotain on tapahtunut, mutta tietää silti, koska GM oli liian komentamaan laumaa nörttejä nostamaan ahteriaan toiseen huoneeseen.), korottivat vihdoin hahmojen sosiaaliset taidot 1 -lähinnä ulkonäön kanssa korreloivaan - numeerista arvoa korkeammalle. (hyvä asia) Ja palelua pusikossa. Ja proppaamiskilpailuja. (huonoja asioita, joskin kyllä me pöytäpelaajatkin ostellaan noppia yli oman tarpeen.) En pidä sen tuloaikaa Suomessa, 1980 -luvun lopussa, sattumana. Näen sen nimenomaan sitä kautta, että hahmon eläytymistä haluttiin viedä uusille ulottuvuuksille. (Toki se olisi voitu tehdä myös muulloin ja toisista syin.) Kaikkea tunnetta ei yksinkertaisesti voi pöydän ääressä saavuttaa. (Mutta näänää - pen&paper voi tehdä sen ilman palelua, siten että olosuhteisiin liittyy halpa kalja!) Samalla peliin tuli enemmän "inhimillisyyttä". Vanhoista roolipeleistä tutut heerokset saivat melkomoisia rajoitteita. Larpeissa yliluonnolliset tapahtumat eivät ole niin keskeisiä - lähinnä käytännön toteutuksen vuoksi. Toki erilaisia kekseliäitä keinoja näidenkin esittämiseen on.

Indie

Roolipeleillä on aina ollut pienet markkinat, joten sillä ei kovin helposti elä. Siksi "vaihtoehtoiset pelit" ovat usein halvalla tehtyjä jointtiprojekteja, joista ei kannata odottaa rahaa tulopuolelle. Tämä tarkoittaa sitä, että Ammattilaiset isolla A:lla ovat vähissä. Alalla pärjää jokunen iso tekijä, kuten "Wizards of the Co(a)st", jotka ovat peleiltään taatun vanhaleimaisia, siistin riskittömästi rahaa tuottavia laitoksia. (Joka ei BTW ole automaattisesti mitään vika tai ongelma joka vaatii korjaamista. Kaupallisuus tässä tapauksessa pyrkii miellyttämään mahdollisimman monia joten se on eräänlaista demokratiaa!) mutta muutoin ala on luovien, mutta hullujen osa-aikaisten Toisaalta on syntynyt todella erkoisia Esimerkiksi Ropeconissa vieraillut Emily Care Boss on tuottanut aika erikoisia pelejä, joissa tapahtuma käsittelee "oneshottina" deittailua. Hahmon kehityselementti jää tässä puuttumaan, moni ei ehkä tätä edes laskisi roolipeliksi. Esimerkiksi Forgen sivuihin kannattaa tutustua.

Eli: Intieroolipelit laajentavat roolipelin käsitystä, tekevät asiasta entistä sotkuisempaa, jos se vain on "hack and slashin" "miekka+magiatasoisen" ongelmaratkaisun ja muovisten karrikatyyrien päälle rakentuneen kulttuurin jälkeen enää on mahdollista. :)

Nyt.

Larppaamisen ja nykyisten roolipelien etuna on se, että niiden esille tuomaa sosiaalisuutta ja muita "humaaneja juttuja" on todella vaikea siirtää internettiin. Ihmistä on ainakin toistaiseksi "inaisen vaikea" korvata algoritmilla. Verkkopeleissä voidaan toki saavuttaa mahtavaa interaktiivisuustasoa naamamäärissä.(Yritä pelinjohtaa esim. 1000 hahmoa samanaikaisesti samassa tilassa! Itse en edes lähde yrittämään yli 8. Tuska ylittää tällöinkin kaikki pelistä muuten mahdollisesti tulevat ilot.) Mutta ainakin toistaiseksi niistä ei ole vaaraa pöytäroolipeleille, koska ilman "pelinjohtajaa" tai muuta todella tiukkaa moderointia niiden tuoma interaktiivisuus on enimmäkseen "Lololz" -tasoista. Verkkoroolipeleissä LOL OMG on kuin kuolema, verot ja spam. "There is no way around it".

Ja hyvä niin.

Vampyyri-ihmissusi

Amerikoissa, Teksasissa, löytyi ilmeellinen olento, jota epäiltiin tarumaiseksi Chupacabraksi. Tosin DNA -testeissä se paljastui kojootiksi, jolla oli karvanlähtöä. Kyseessä oli siis eräänlainen "isojalkahavainnon" osoittautuminen "joksikin ihan muuksi". Tosin isojalasta tai Loch Nessistä pidetään isompaa meteliä kuin tälläisistä tapauksista. Mutta kryptozoologian kanssa näihin "epäonnistumisiin" tottuu. (Tai ainakin pitäisi tottua, jos alaa aikoo harrastaa.)

Mutta ajattelin kyllä aivan vakavasti tehdä pelin, johon laitan tuollaisen Chupacabrahirviön. Onhan se vähän vaihtelua. Hirviön huonona puolena on sen ulkonäkö; Wikipedian artikkelissa olevan kuvan mukaan se näyttää aika paljon humanoidilta. (Texasissa "siksi epäilty" kalju kojootti -hirviö ei yhtään siltä näyttänyt, mikä ei tietenkään estänyt epäilemistä. Tehdäänhän kryptozoologiassa sangen rohkeita, suorastaan villejä arvauksia.) Taidan muokata siitä enemmän tuon Texasin tapauksen näköiseksi. Koska valtava karvaton verenimijäihmissusivampyyri on niin paljon siistimpi, kuin joku mörkö, joka tuo lähinnä mieleen Erich von Däniken kuvitelmat.

Dumbledore on homo!

Internetissä on melko runsaasti hypetetty tuolla otsikolla. Juttu lähti käyntiin siitä, että Rowling antoi lausunnon, jossa hän kertoi että Dumbledore oli homoseksuaali.

John Mark Reynolds kirjoitti tästä tietenkin vastineen. Hän kirjoitti kuinka Dumbledore on kristillisyyden allegoria, ja että kaikki tietävät että oikea kristitty ei voi olla homo. Hän kertoo että tulkinta, jossa Dumbledore on homo ei voida tehdä, koska siitä ei ole suoraa mainintaa kirjassa. (Toisaalta: Ei siellä kirjassa kerrota missään että hän olisi joku kristityn allegoriakaan. Ei siellä kerrota että hän olisi heterokaan.) Hän kertoi että se on "lukijan tulkinttava". Kun kirjailija on jättänyt kirjan, hän sulkee kannet ja antaa sen lukijan tulkittavaksi. Ja että nämä lukijoiden tulkinnat elävät.

Reynolds ei itse asiassa suinkaan puheistaan huolimatta ajanut "lukijan tulkinnanvapautta". Hän halusi estää homotulkinnat "yksinkertaisesti väärinä". Ihan sen takia että hänellä lukijana oli käsitys jostain tietystä allegoriasta. Reynoldsin pääpointti on itse asiassa helppo ymmärtää. Se on jopa otsikosta "Dumbledore is not Gay: Taking Stories More Seriously than the Author" luettavissa melko suoraan. Hän väittää ottavansa tarinan vakavammin kuin sen kirjoittaja. Eli toisin sanoen Reynolds vaatimattomasti kertoo että hän tietää Harry Potterista ja sen synnystä ja siitä mitä sillä on haluttu sanoa paremmin kuin itse kirjailija. Minusta tämä on "arroganttia".

Koko juttu on tietysti todella huvittava. Kauhea mediamyllytys kirjallisuuden hahmosta. Kyseeessä on siis kuvitteellisen hahmon seksuaalinen suuntautuminen, joka ei kirjassa edes "noussut potentiaalista aktioksi". Asia nostaa kuitenkin esiin tietyn tärkeän pointin; Ihmisillä on tapana "nähdä asiat niinkuin haluavat". Tämä on yleisinhimillistä. Ja sen vuoksi uskovaisten kanssa keskustellessa saa usein kuulla, miten esimerkiksi elokuvissa on Raamatullisia vaikutteita. Olen muun muassa Jehovan Todistajilta kuullut, että Sormusten Herrassa on Raamatullisia vaikutteita, koko "Hyvän ja Pahan" symboliikassa aina siihen asti, että "Paha tarjoaa maallista Valtaa." Heillehän Saatana on tällä hetkellä maan hallitsija, väliaikaisesti. Heidän mielestään Sormusten Herra oli siis Raamattuallegoria, vaikka tosiasiassa Tolkien itse vihasi allegoriaa;

"Mitä tulee johonkin sisäiseen merkitykseen tai 'sanomaan', sellaista ei kirjoittajalla ole. Teos ei ole allegorinen tai ajankohtainen."
...
"Minä puolestani inhoan sydämestäni allegoriaa sen kaikissa muodoissa ja olen aina inhonnut, siitä lähtien kun olin tarpeeksi vanha ja varovainen vainutakseni sen."
~J. R. R. Tolkien, Taru Sormusten Herrasta, Esipuhe, s. 8 - 9

Tottakai (muutkin?) kristityt hajoittavat vastaavaa "allegorisoimista". Ja tämä Dumbledoren homouteen liittynyt haloo on yksi esimerkki ja todiste siitä, että en puhu palturia.

Tottakai minäkin olen Reynoldsin kannalla siinä kohdin, että kannatan tulkinnanvapautta. Toki ymmärrän myös sen, että Sormusten Herrassa nähdään jotain yhteyksiä johonkin. Minä vain en usko että ne ovat "kirjassa". Olen melko varma, että ne ovat "lukijassa". Siksi minä voin pitäytyä "kirjassa", ja ottaa muiden tapaan mukaan tulkintoja, jotka ovat "lukijassa".

Esimerkiksi minä näen Sormusten Herrassa esimerkiksi luonnonpuolustamista ja estetiikan vaatimista; Tolkienin maailmassa örkeillä on hienoa ja toimivaa teknologiaa, mutta ei tyylitajua. Haltijoilla on sekä tekniikkaa että tyyli. Tietty tyylitajuttomuus voidaan siis katsoa huonoksi asiaksi "Tolkienilaisessa maailmassa". Mutta tämä on minun tulkinta, enkä väitä että se oikeasti on kirjan sanoma. Päinvastoin, koska Tolkien on kertonut että hän vihasi allegoriaa, olen melko varma että ne eivät ole kirjan "tarkoitettu sanoma". Nämä näkemykset ovat "lukijassa", eivät "kirjassa".

Ja tästä päästään melko sujuvasti takaisin Dumbledoreen:

Dumbledoren homous oli kirjassa mallia "kaappi". Kirjailijalla on kuitenkin ollut tietty sanoma mielesään. Lukija tekeekin aina kirjaan tulkinnan. Tällöin voidaan tosin keskustella vakavasti siitä, onko lukijan näkemä yhteys todellinen vai ei. Ongelmana tässä on kuitenkin se, että hihhuleilla tässä korostuu vielä se, että "he tulkitsevat kuten haluavat ja kutsuvat tätä Totuudeksi." Eli heillä on tulkinnanvapaus, ja tämä tarkoittaa sitä että he saavat määrätä yhden tietyn tulkinnan oikeaksi ja muut vääriksi. Kun Jehovan Todistaja näkee Sormusten Herrassa yhteyden Raamattuun, on yhteys todellinen ja tarina Raamatullinen, erimielisyyttä ei suvaita. Reynolds taas sallii vain yhden tulkinnan. Sen, että Dumbledore ei ole homo. Ja hän pitäytyy kannassaan, vaikka itse kirjailija on sanonut toista.

Toki erilaisten yhteyksien ja merkitysten etsiminen ja keksiminen on tärkeää ja mielenkiintoista. Olipa kyseessä sitten Raamatulliset allegoriat tai jonkun hahmon väitetty homoseksuaalisuus. Monesti nämä pohdinnat kuitenkin lyövät pahasti ylitse, ja asettuvat "tilanteen määräävään asemaan". Jos uutisryhmissä keskustellaan siitä, olivatko Frodo ja Sam homoseksuaaleja, oliko teos allegoria toisesta maailmansodasta ... luen jutut lähinnä huvittuneesti koska Tolkien itse ei ole kertonut että Sam ja Frodo olisivat olleet homoja. Monien -ainakin Reynoldsin kaltaisten kristittyjen- mielestä nämä tulkinnat ovat typeriä. Mutta ne ovat pohjimmiltaan sama, kuin jos väittäisi että Tolkien laittoi kirjaan kristillisiä allegorioita. Kaikissa tapauksissa kyseessä on tulkinta asiasta, jota kirjailija ei itse ole sanonut esittäneensä.

Jos tulkinnat ja kirjailijan tavoitteet ovat samat, silloin kirjailija on onnistunut välittämään viestinsä ja lukija on ymmärtänyt sen "oikein". Jos tulkinta on eri kuin kirjailijan, se ei ole ollut kirjailijan sanoma. Tulkinta tulee tällöin "lukijasta". Jos kirjailijalla taas on sanoma, jonka hän piilottaa kirjaan, lukija ei välttämättä huomaa sitä. Pieniä vihjeitä voi joskus olla vaikea huomata. Siksi se, että "lukija" ei huomaa jotain asiaa, ei vielä tarkoita että se ei olisi "kirjassa".

Siksi olen itse taipuvaisempi ajattelemaan että jos Tolkien on sanonut että ei pidä allegoriasta, kirjassa ei ole tarkoituksellista allegoriaa, joten sitä ei tarvitse tulkita sen kautta ja jos Rowling ottaa kantaa Dumbledoren homoseksuaalisuuteen, siihen voi uskoa.

Toki erilaiset, kirjailijan kannasta poikkeavatkin, tulkinnat voidaan hyväksyä. Mutta niitä ei voida missään tapauksessa asettaa normiksi kaikille muillekin lukijoille.

Dumbledoren homoseksuaalisuudesta ja sen tärkeydestä/turhuudesta ovat kirjoittaneet myös Myers & Wilkins

Roolipelit; Epäonnistumisen ja onnistumisen ero.

Noniin, kaikki lapsukaiset. Tänään on aika kertoa tarina. Sen sankari on nuori, mutta ei niin voimakas ja vetreä. Tämä opettavainen tarina kertoo siitä, kuinka voittojen jälkeen sankarimme saavuttaa viimein kauan kaivatun tappion.

Olipa kerran kauan kauan (vuosia) sitten nuorehko paahtoleipä...

Eräät "wannatry" -roolipelaajat kysyivät, voisinko pitää heille peliä, jotta pääsisivät katsomaan millaista se on. Suostuin. Rakentelin peliä muutaman kuukauden "hiljaisella tulella keittäen". En kiirehtinyt missään vaiheessa. Kertoilin perusasioita roolipeleistä pelaajille. Kyselin minkälaisia hahmoja he haluaisivat pelata (Toki kerroin minkälaisia vaihtoehtoja pääpiirteissään oli.)

Rakentelin peliä, sain lopulta jopa etsittyä päivän, joka kävi kaikille "nyyppäreille". Sain ne jopa tulemaan paikalle. (Moni juhlia ja roolipelejä tehnyt tietää, että tämä on yllättävän vaikeaa.) Pelitila oli erään nyyppärin vanhempien talon alakertatilassa. Siellä oli takkaa ja kaikkea. Siellä oli sohvat. Pelitila oli toisin sanoen "täydellinen".

Pelikin onnistui todella hyvin;
1: Peli -idea oli kokeilevan humoristinen, mutta silti tarpeeksi yksinkertainen toimiakseen oikeasti; Pelissä joukko seikkailijoita lähti seikkailemaan, koska kuningas ei pitänyt siitä että hänen poikansa, kruununprinssi, oli "nössö". Prinssi oli "low level" -tyyppi, pelaajahahmot olivat "keskisuudella levelillä" (7-10). Pelitilanne muuttui sitten sellaiseksi, että prinssi toimi väärin, muut pelastivat tilanteen, ja prinssi keräsi kunnian. (Minulla oli mukana sellainen bardihahmo, joka jopa teki runoja prinssin kunniaksi. Minulla oli epämääräinen kasa puolikoomisia riimejä, joista inspiroin sitten tilanteeseen sopivia kokonaisuuksia "freestylenä".) Peli -idea syntyi siitä, kun eräs henkilö kerti, että metsästystä on paljon toteutettu sillä tavalla, että vuorineuvos on mennyt metsälle, ja pusikoissa on ollut valmiina paikkomiehiä, jotka ovat sitten ampuneet samanaikaisesti vuorineuvoksen kanssa, esim sorsia. Kun sorsa on pudonnut ovat kaikki sitten onnitelleet sitä vuorineuvosta. (Ja jos kokki/saaliin käsittelijä löysi saaliista kaksi luodinreikää, hän oli vain asiasta hiljaa.)
2: Pelaajahahmojen sisällä ja välillä oli dynamiikkaa: Porukan ritari oli keski -ikäinen tyyppi, joka oli koko elämänsä ajan keskittynyt maineeseensa. (Houserule -statti "fame", eli maine oli iin boostattu kuin voi.) Hän joutui käytännössä tekemään kovimmat työt, runoissa hänet mainittiin usein koomisessa hengessä. Koko henkilön seikkailussaolo oli yhtä sisäistä ristiriitaa, kun porukan hylkäämisestä olisi tullut huonoa mainetta, ja mukana pysyminen johti siihen huolimatta siitä että hän todella oli hyödyksi. (Toisaalta hänelle kateellinen maagi väsytti itsensä keskellä valtavaa luolastoa, koska ei ollut ostanut soihtuja, vaan keskittyi valaisemishommiin käyttäen pelkkää magiaa. Lopputuloksena ollaan keskellä tunnelistoa ilman valoa tajuttoman magiankäyttäjän kanssa. Ai miksi luolasto oli innovatiivinen? Siellä ei loppujen lopuksi ollut kuin "luontaisia vaaroja", eli maanalaisia jokia jne. ei petoja, ei rosvoja. Ei loottia.)
3: Pelaajahahmojen yhdistäminen pelaajiin onnistui: Esimerkiksi porukkaan kuului rosvohahmo, jonka syvin tarkoitus oli lähinnä kerätä itselleen omaisuutta (myös muiden hahmojen lomakkeissa mainittuja tavarat kuuluivat tähän.) Hän oli naamioitunut metsästäjäksi, oli jopa hommannut tätä tarkoitusta varten uskottavan kesyn suden tuomaan kuvan tästä ammatista. Hän myös yritti johtaa prinssiä panttivankiansaan, mutta ei lopulta onnistunut siihen, koska prinssin ainut mainittava ominaisuus oli "jääräpäisyys ja omatahtoisuus", joka tietenkin ylitti "oppaaksi ostetun" rosvon reitti -ehdotukset. Kun pelaaja oli tunnettu "normaalielämässä" korkeasta moraalistaan, ei pelaajatkaan osanneet yhtään epäillä tätä "myyräksi".

Lopputuloksena syntyi peli, jossa oi aika paljon liikkumavapautta, ja jossa ulkoiset tapahtumat olivat ihan mielenkiintoisia ja aktivoivia, mutta jotka kuitenkin enimmäkseen heijastivat ja ohjasivat tiimin "sisäistä kinastelua". Systeemi oli tarpeeksi yksinkertainen mutta riittävän mielenkiintoinen ja erikoinen. Mukana oli jopa muutama välivitsi (mm. maantierosvojen väijytys, joka "fameritarin" maineen edessä muodosti lgenedaarisen ryöstöonlinerin: "rahat tai -öö anteeksi, odotimme jotakuta muuta".) Peli eteni vähin vaivoin, en joutunut pingottamaan yhtään. (Se oli "näennäisen helppo". Saadakseen pelin toimimaan, sen täytyy vaikuttaa spontaanilta. Oikeanlaienn spontaanius vaatii kuitenkin penteleesti esityötä. Lähinnä sen takia, että jos teet suunnittelun kepeästi, pelaajahahmot keksivät taatusti jotain, jolla rikkovat suunnitelman. Totaalisesti.)

Tämä oli se onnistuminen.

Kun sitten menin kotiin, minulle soitettiin, että peli oli ollut niin hieno, että kaikki olisivat halunneet uuden pelin seuraavaksi päiväksi. (Nyyppäriporukka toisin sanoen oli jo keskenään sopinut keskenään seuraavaksi päiväksi että "otetaan uusiksi". Peli oli siis oikeasti harvinaisen onnistunut, koska palaute oli tuollaista.) Väänsin joitain hahmoja pintapuolisen kyselyn pohjalta. Pelaajat olivat hahmoihin ihan tyytyväisiä. Tein hieman mystisemmän pelin, se oli kliseinen, mutta ei erityisen surkea (koska se kuitenkin rakentui aika pitkälle vanhojen jo pelattujen ja jo onnistuneiden pelien pohjalle.) Pelitila oli sama, siis erinomaisen hyvä. Pelissä ei kuitenkaan ollut pitkälle kantavaa ideaa ja hahmojen dynamiikka oli lähinnä yhteistyötä. Juttu oli paljon kliseisempi. Pelissä ulkoinen maailma oli laaja ja vapaa, mutta se ei ollut yhtenäinen. Pelaajahahmojen motiivit olivat pinnallisia. Tapahtumat olivat "perusongelmanratkaisua" ja "perushackandslashia". Seikkailulla ei edes ollut nimeä. (Tosin ei sen ensimmäisenkään nimeä pelaajille ikinä tullut kerrottua. Mutta se nimi oli olemassa.) Se ei toiminut yhtään. Nyt nyyppärit olivat kokeneet minkälaista peli on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Muutama jatkoi pelaamista tämän jälkeen, muutama lopetti. (Tämä on itse asiassa aivan normaalia.) Valitettavasti se kellaritilatyyppi kuului jälkimmäisiin. En ole sen jälkeen pelannut enkä pelauttanut yhtä hyvässä ympäristössä.

Tämä oli se epäonnistuminen.

Epäonnistuminen ei siis johtunut "ulkoisista tekijöistä". Pelaajat olivat samoja, paikka oli sama. Olin suunnilleen sama silloin, kuin edellisenäkin päivänä. En ollut saanut aivovammaa tai vastaavaa. Itse asiassa stressasin enemmän jälkimmäistä peliä, kuin ensimmäistä, koin sen siksi "työläämpänä". Tärkein elementti oli aika. Pelit tarvitsevat aikaa, nimenomaan sitä aikaa, jona sitä ei tehdä aktiivisesti. Tämän oivaltaminen on tärkeää.

Sen pituinen se...