Auttaminen

Useimmissa tilanteissa ongelmana on se, että avun tarve ja auttaja eivät kohtaa. Avun tarve kohtaa usein ihmisen. Ja usein ihminen jopa ajattelee että olisi hyvä auttaa. Mutta ei tee sitä. Tämänlainen passiivisuus on yleisesti ottaen valtava ongelma. Silloin on miltei tärkeämpää että edes joku tekee jotain. Vaikka hieman huonolaatuisesti, kunhan tekee.

Kuten esimerkiksi kävi Jokelan tapauksessa. Seurakunta piti kirkkoa auki 24h. Työntekijät jäivät vapaaehtoisesti ylitöihin - mitä ei minun työpaikassani kyllä ikinä tapahtuisi. Kirkon tarjoama apu on parempi kuin ei ollenkaan apua. Toki heillä voi olla "puhtaiden motivaatioiden" lisäksi esimerkiksi uskonnon "imagonkiillotus" mielessään. Mutta se ei vielä haittaa ; Esimerkiksi suuryritykset seuraavat luonnonmukaisuutta ja saasteettomuutta pääasiassa siksi että kuluttajat lakkaisivat ostamasta muutoin heidän tuotteitaan. Mutta who cares, heitä ei pidä estää.

Siksi pelkkä "hyvä motivaatio" taustalla ei ole se "ratkaiseva asia". Eikä itsekkäät motivaatiot vielä tarkoita sitä, että ei saisi auttaa.

Mutta tarkoittaako tämä sitä, että kaikki avuntarjoajat on hyväksyttävä? Että "kunhan saadaan edes joku, niin otetaan kuka vaan." Emme tietenkään. Sillä osa auttajista tumpeloi hyvyyspäissään niin että paras tapa, jolla he voivat auttaa, on pysyä poissa jaloista. Kuten Epikuroon pääkipuvertauksessakin, intuitiivinen ratkaisu ei aina toimi, vaan päänsäryn poistaminen poraamalla voi jopa pahentaa itse ongelmaa ja aikaansaada uusia.

Tilannetta voi kuvata tulipalolla. Tavallinen ihminen voi intuitiivisesti yrittää sammuttaa rasvapaloa vedellä. Joko sen vuoksi että ei tiedä että kyseessä on rasvapalo, tai koska "tulipaloja noin yleensä sammutetaan vedellä". Tosiasiassa veden heittäminen rasvapaloon vain levittää paloa tehokkaammin. Siksi tulipalopaikalle saapuneen ruiskuttajan taklaaminen ja vaikka käsiraudoittaminen nimenomaan on sitä auttamista. Monesti tälläinen nimenomainen teko voi olla ratkaiseva sammumisen kannalta, vaikka joutuisi esimerkiksi jäämään pitelemään ruiskuttajaa aloillaan eikä voisi lainkaan osallistua itse sammutustoimintaan.

Ja tästä päästään - what a suprise - hihhuleihin.

Sillä heti, kun maailma potkii, läheinen kuolee tai jotain muuta kauheaa sattuu tai kamppailet alkoholiongelman kanssa olet psyykkisesti heikoimmillasi. Et jaksa ajatella rationaalisesti etkä pistää aivopesulle vastaan yhtä tehokkaasti. Hihhulit tarjoavat tälläisessä tilanteessa tukea - mutta he eivät tee sitä ilmaiseksi. Saat apua vain julistamista vastaan. Jos kritisoit heitä, kuulet alkuun kuinka he välittävät oikeasti. Mutta tosiasiassa he eivät ole halukkaita auttamaan jos samalla ei tarjoudu mahdollisuutta käännyttää. Jos julistaminen auttamistyön osana kielletään, saat etsiä jonkun toisen.

Samoin heitä kritisoiva saa kohdata ihmettelyä; Sitä että onko yhdessä rukoileminen vaarallisempaa kuin muu ongelmien hoito. Kaljakaverit ja psyykenlääkkeillä mielen mömmöyttäminen ovat ne vaihtoehdot, jotka kuulemma ovat. Mutta heille minä sanon, että uskon todellakin niin, että nimenomaan uskon asioiden piirissä askaroivat auttajat aikaansaavat helpommin suurimmat psyykkiset vahingot.

Maailmankuvan muuttuminen on aina jonkinlainen stressin paikka. Joten julistaja aina tässä tilanteessa tarjoaa lisästressin lähteen. Ja he tunkevat sen sellaiselle, jolla on stressiä muutenkin riittävästi.

He ovat niitä ihmisiä, jotka odottavat vesiruiskun kanssa valmiina ja tikkana etsivät pieniä liekkejä, joihin voivat käydä "taistoon tulta vastaan". Ja samalla he ihmettelevät tietysti "demonien valtaa", joka näyttää mahtavalta juuri uskovaisten ympärillä. He näkevät eniten demoneja. Kenties siksi, että he itse luovat ne.

Jos olet vielä erimielinen, tilannetta on helppo verrata;
Jos minä ryhtyisin tarjoamaan henkistä tukea kommunismiin käännyttämistä vastaan minua syytettäisiin siitä, että käytän ihmisen heikkoa hetkeä, jotta saan tämän aivopestyä johonkin liikkeeseen. Ja syyttely jatkuisi vaikka kuinka väittäisin että kommunismi on ainut terve lähtökohta moraalisesti kypsään elämään. (Sitten päästäisiinkin pian rinnastamaan Stalinin vainoja noitavainoihin...) Se, että julistaja kokee itse tekevänsä hyvää, ei tee manipulaatiota olemattomaksi. Siksi Uskontojen Uhrien Tuki UUT ry on tarpeellinen laitos.

Se on olemassa, koska maailmankuvan vaihto on aina rankkaa ja aina löytyy se osa uskovaisista, jotka "ah niin hyvinä ja auttavaisina" on tunkemassa haaskalle heti tilanteen salliessa. Ja ikävät seuraukset eivät ole hihhulin murheena, ne kasautuvat muille. He itse saavat vain hyvän mielen tästäkin työstään. (He ilmeisesti tulkitsevat jakeen "Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.""~Luuk. 23:34 joka käsittelee sitä, kun Roomalaiset sotilaat jakoivat keskenään Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa eri lailla kuin kaikki muut. Että Jeesus piti seurausten tajuamattomuutta jonkinlaisena Pyhyyden merkkinä, jolla armo ansaitaan..)

Tämä ei tietenkään tarkoita että kaikki uskonlevittämiseenkään tarkoitettu työ olisi pahasta. Jos esimerkiksi olet äärihelluntailainen, voit varsin hyvin hakea apua toiselta äärihelluntailaiselta. "Pahin on jo tapahtunut", siitä ei voi enää lisähaittaa olla. Ja sitten on toisaalta niitä lähetystyöntekijöitä, jotka tekevät hyvää työtä. Sellaista hakevan kannattaa lukea esimerkiksi Sabine Kueglerin "viidakkolapsi" -kirja. Se kertoo lähetystyöperheestä, joka muuttaa viidakkoon tekemään lähetystyötä. Käytännössä heidän toimensa on enemmän "neutraalia maata olemista", koska heimo ei usko "luonnolliseen kuolemaan", vaan kuolema on aina joko suora aseellinen murha tai sitten kirous. (Ehkä he ovat ajatelleet että "he ovat nähneet kuolemia jotka varmasti ovat ihmisten aiheuttamia, mutta eivät ainuttakaan joka varmasti ei olisi ihmisen aiheuttama" ja laskeneet yhteen...) He ovat viidakossa kauan. Työn piirissä oleva heimo on erittäin pieni. Käännytysteho oli taatusti alle 1 ihminen vuodessa. Mutta tätä ei missään vaiheessa kutsuttu epäonnistumiseksi. Itse asiassa kääntyneitä ei kirjassa edes laskettu.