Tämä on uskovaisten melko usein käyttämä "kikka kutonen", jolla he yrittävät nostaa itsensä moraalisiin korkeuksiin. Se menee suunnilleen siten, että sanoisitko sen isoäitisi kuolinvuoteella? Nämä viittaukset ovat toki erikoisia sen takia, että se ei kerro mitään siitä onko ateisti totta. Kyseessä on se, että isoäiti on kuolemassa ja että isoäidillä on tunteet. Siinä on tietysti se toinenkin puute, se on se "Oletko jo lakannut lyömästä vaimoasi - kyllä vai ei?" -ilmiö:
Uskovaiset voivat selvästi kuvitella vain kaksi tapaa kohdata isoäidin kuolema:
1: Olet yltiöuskovainen ja juttelet JeesusKristuksesta, kuolleista sukulaisista jotka hän tapaa ja kuinka kerrotaan isoäidille muita keinoja käyttäen kerrot että "onpa kiva että kuolet".
2: Olet yltiöateistinen ja kiroat isoäitisi uskonnon, jos hän ristii kätensä, irrota ne toisistaan. Kerro että kaikki mitä isoäiti saavuttaa kuolemassa, on elintoimintojen lakkaaminen ja katoaminen.
He eivät selvästi osaa ottaa huomioon, että on olemassa myös vaihtoehto 3. Se pitää sisällään enimmäkseen kädestä pitämistä, kuuntelua, tavallisista asioista juttelua, itkemistä. Ja muuta yleisinhimillistä. Minusta tämä vaihtoehto on paras, koska
A: se ei sisällä valehtelua ja tämänpuoleisenelämän mitätöintiä ja välinearvoksi alentamista - jos elämän tarkoitus on helvettipaikan karoitus, mitä muuta se muka on? (kuten kohta 1.).
B: Se ei myöskään loukkaa, mollaa tai mitätöi. (kuten kohta 2.)
Koska tärkeintä, mitä sukulaisen kuolemassa ylipäätään on, ei ole missään muissakaan puolissa ne asiat, joista olitte erimielisiä - olivatpa ne sitten vaikka kommunismia ja kapitalismia.
Vaan siinä, mikä on yhteistä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Vakaumuksen kunnioittaminen ei tarkoita kuolinvuoteen vierellä valehtelemista: viime hetken epärehellisyys omasta maailmankatsomuksesta on enemmänkin toisen vakaumuksen halventamista.
Puhellessa terminaalivaiheessa olevien potilaiden, jotka ovat puhelleet vakaumuksesta - ja kysymykset ovat liipanneet omaa vakaumustani - olen kertonut uskovani, että elämme rakkaidemme ja vieraidenkin muistoissa. "Uskotko sitten tuomioon?" "Uskon, että tulevat sukupolvemme ovat tuomareitamme." jne.
Kolmoskohtaan siis hain lisäystä, ettei ateistin tarvitse vakaumuksellisia asioita väistellä, valehdella, vääristellä tai muillakaan tavoilla epäkunnioittaa. Kunnioitus kuitenkin lähtee rehellisyydestä ja ymmärryksestä, ei siitä että jotain voi kunnioittaa vain jos ajattelee itse asioista täysin samoin.
Tämä "grandma gambit" ja muut samantyyliset munille potkivat apologetian (getiikkaatoatitatiian miten ikinä kirjoitetaankaan :) ) alatyylit ovat siitä säälittäviä, että ne helposti tuntuvat linkittävän oman vakaumuksen arvokkuuden sen suhteeseen potkittavaa kohtaan. Tällöin väärässä olemisen myöntäminen on tuskallista, koska virheellisen käsityksen korjaaminen potkii omalle tontille.
Hyvä täydennys.
Lähetä kommentti