Jumala teki!

Pharyngulassa käsiteltiin jouluihmettä. Pieni lapsi kaatui meisselin kanssa ja se lävisti hänen kallonsa. Pahasti. Lapsi jäi eloon. Kyseessä oli kuulemma Jumalan Jouluihme. Samoin tietysti Phineas Cagekin oli Jumalan ihme.

Ihme Jumala, jonka rakkaus näkyy silloin kun objektit tunkeutuvat onnettomuuksissa ihmisten aivoihin. Kirurgit ymmärrän vielä jotenkin, koska ne ovat niitä tahoja jotka tunkevat niitä objekteja aivoihin vasta aivovaurion jälkeen. Toisin päin heidänkin toimintansa tuntuisi järjettömältä.. (Jos Jumala näyttää rakkauttaan siten että saat piikin päähäsi ja elät sen jälkeen, taidan pysyä hieman etäällä tälläisestä. Ei muuten, mutta jo lääkärin neulatkin tuntuvat pelottavilta ja verikoe inhottavalta.)

Minusta on olemassa muutamia mielenkiintoisia asioita siitä, mitä tämä ihmeys tuo mukanaan:
Jumala siis osoittaa rakkautta niiltä jotka selviävät epätodennäköisistä ja vakavista onnettomuuksista:
1: Osoittaako jumala rakkautta silloin kun ihmiset eivät kaadu ja joudu onnettomuuksiin?
2: Jos esineiden tunkeminen aivojen läpi on tapa jolla Jumala osoittaa rakkauttaan, on syytä olla jossain muualla.
3: Sillä että ratapalkki ja ruuvimeisseli lävistävät juuri tietyt osat aivoista niiltä hengissä selvinneiltä, kertooko se siitä että Jumala auttaa vain toisia, tietynlaisia, aivovammoja saaneita? Vai rajaako Hän onnettomuudet niille tietyille alueille? Ja jos kyllä, niin onko Hän tehnyt mahdolliseksi sen, että näitä Pyhiä Aivovammoja syntyy vain silloin kun Jumala haluaa? Vai voiko niitä syntyä myös ihan puhtaasti sattumalta? Jos ei, miten muka voidaan erottaa sattuman tuottamat aivovammat ja selviämiset aidosta Jumalan rakkaudesta? Vai onko yhteensattuma aina "ihme"?
4: Jos joku saa ratapalkin päähänsä ja kuolee, osoittiko Jumala silloin sitä että kohde ei ollut hänestä jotenkin rakkaudenosoituksen arvoinen? Vai oliko sekin Rakkauden osoitus?
5: Lapsen hengissä selviäminen oli taatusti myös taitokysymys: Se että ruuvimeisseli ei osunut silmään eikä aivoihin oli onnekasta. Mutta hoito ei ollut taatusti pelkkää "laitetaan laastaria". Ammattitohtorit tekivät hyvää työtä lääketieteellä. Eikö tämän voi tulkita myös siten, että lapsen selviäminen ei jotunutkaan Jumalasta, vaan lääkäreistä? Vai onko se niin, että Jumala jotenkin ohjaili näitä tohtoreita? Jos kyllä, miksi hän ei ohjaillut tohtoreita yhtä tehokkaasti 1600 -luvulla, vaikka ihmiset olivat tuolloin uskonnollisempia? Miksi uskovaiset silti rukoilevat aina että "Jumalan kiitos, selviäminen oli ihme" , eivätkä suinkaan "Kiitos Tohtorin siitä että opiskeli vuosia lääkiksessä"? Sillä eikö korrelaatio viittaa enemmän lääketieteeseen kuin uskonnollisuuteen?

Ilmeisesti ainut tapa tunnistaa se, missä on ihme, on se mikä tuntuu Uskovaisesta mukavalta. Hyvät asiat ovat Jumalan ihmeitä. Ikävät taas eivät. Mutta jotain pitää tapahtua. (Mutta ainahan jotain tapahtuu. Koskaan ei tapahdu "ei mitään"...)

Ja jotta ei tulisi väärinymmärryksiä: Olen erittäin iloinen siitä että tyttö selvisi. Mutta erittäin pahoillani siitä, että onnettomuus ylipäätään tapahtui. Olen optimisti sen suhteen, että lapsi selvisi. Eikä harmita lainkaan että hän on kristitty ja elää kristittyä elämää ja että hänen perheensä sai "uskonvahvistusta". Ei oikeastaan harmita edes se, että vanhemmat iloisena julistavat maailmalle sitä että heidän lapsensa selvisi. Mutta olen hieman pessimistinen sen suhteen että vanhemmat pitävät onnettomuutta hyvänä asiana, tapahtumana joka välitti Jumalan merkin seuraajilleen. Ja että he liittävät tähän lapsen selviämiseen sen, että "joku muukin selvisi" ilman todisteita. (Phineas Cagesta ja hänen luonteenmuutoksestaan hekin toki saisivat julistaa, siitä on hyvin paljon tieteellisesti käsiteltyä aineistoa ja tapaus ei ole "uskonasia".) En siksi, että kristinusko olisi paha asia, tai että en haluaisi että Jeesus olisi elossa. Vaan siksi että ei ole kivaa pistää onnettomuuteen joutunutta lasta uskonnonjulistamisen välineeksi. Toki myönnän että raja uskovaisen perheen lapsen kasvatuksen ja tämän välillä on pieni. Enimmäkseen "mittakaavaero". Mutta jotenkin tuo tuntuu silti välineistämiseltä.

Olen väsynyt, kun kuulen että pahat teot johtuvat siitä että joku ei ole uskovainen tai että se johtuu siitä että hän ei ollut "oikein" uskovainen. Että kun pahaa tapahtuu, syynä on aina ihminen tai synti. Ja Jumala saa kunnian kun tapahtuu hyviä asioita. Tai tämän tapaisia asioita, jossa tapahtuu valtavan ikäviä asioita, jotka eivät ole aivan "worst case scenario".

"Että kiitti vaan pirusti, Jumpe, kun ängit ruuvimeisselin kakaramme kalloon! Kiitän Sinun Jalouttasi siitä että et tehnyt hänestä vihannesta tai raatoa matkallamme kohti kaikkivaltiaan rakkauden Suunnitelmaasi!"