Uskonto "selittäjänä".

Olen aloittanut tiiliskivimäisen paksun Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat:Miten uskonto selitetään" -kirjan lukemisen. Nimestään huolimatta kirja ei ota lainkaan kantaa siihen, loiko ihminen Jumalat vai toisinpäin. (Tai peräti; Loiko Jumala ihmisen, joka sitten loi useita Jumalia...)

Kirja käsittelee uskontoa aivotutkimuksen kautta. Vastailee enemmän kysymykseen miksi ihmiset uskovat. Uskovainen voi mielestäni lukea kirjaa ihan hyvin.

Kirjan alkuosassa -jota olen vasta lukenut, Boyer antaa ruoskaa useille uskonnonselityksille. Nostin keskeisenä esiin sen, että uskonto ei "selitä" ilmiöitä perinteisessä mielessä. Eikä se toimi myöskään moraalin selittäjänä.

Boyer kannattaa ajatusta, jossa uskonnot rakentuvat "merkityksellisten mysteereiden" varaan. Eli siinä missä normaali selittäminen yrittää tehdä "enemmästä vähemmän", uskonto pyrkii pikemminkin tekemään "vähemmästä enemmän". Jotta tässä olisi järkeä, tiivistän ajatusta; Perinteisesti asia koetaan selitetyksi, jos meillä on jokin sääntö tai ilmiö, jonka sisältö tiedetään. Kun kivi putoaa, se putoaa gravitaation vaikutuksesta. Samoin omena putoaa. Samasta syystä. Näin gravitaatio on se "vähemmän"(1. sääntö, jonka sisältö on esitettävissä "tiettynä, ennustettavana, sääntönä"), joka selittää "enemmän"(kivet, omenat, villasukat, venäläiset kuuraketit). "Merkityksellinen mysteeri" taas rakennetaan enemmän siten, että jokin ilmiö tai ilmiöjoukko nostetaan taustasta esiin, ja sille laitetaan mystinen ja tuntematon tai käsittämätön sisältö; jotain vielä lisää. (Ilmiön takana on henki, jolla on erikoisia ominaisuuksia, jotka mahdollistavat sen toiminnan ja jotka usein "selittävät mystifioimalla" eli kertomalla selityksiä sille miksi sitä ei havaita: se on esimerkiksi "näkymätön", "aineeton"..) Eli jos jotain asiaa ei ymmärretä, sen taakse laitetaan vielä lisäksi jotain, jota ei ymmärretä. Mutta ei miten tahansa. Tämän "ylimääräisen elementin" tulee olla jollain tavalla merkityksellinen.

(Oma huomautus; Joulupukin, djinnejen, taiwanilaisten henkien ja Jumalan välille on siksi lähes mahdoton tehdä eroa; Ainut ero taitaa olla se, että joissain kulttuureissa tiettyihin asioihin uskotaan paljon ja toisiin vähän - niiden kohdalla joihin uskovia on vähän sallitaan helpommin ja pienemmillä vaatimuksilla kritisointi. Kun taas niitä joihin uskotaan laajasti, ei saisi kritisoida lähes yhtään eikä missään oloissa. Siksi arabimaissa ei saisi kritisoida islamia, eikä suomessa kristinuskoa. Hindumaissa molempien em. uskontojen kritiikki taas on helppoa. Minusta ne voi silti ihan hyvin niputtaa (Ei sitä freimaamista.); Kysymys Jumalan olemassaolosta on joko ympäröivästä yhteisöstä riippumaton asia, jolloin nämä mielipidetuntemukset voidaan täysin sivuuttaa tai sitten pelkästään kulttuurillinen ilmiö, jota ei tarvitse ottaa "niin vakavasti"; Uskonto/ateismikeskustelu vertautuu tällöin siihen kysymykseen pitääkö enemmän kubismista vai surrealismista.)

Tämän seurauksena "perinteisesti" ajatellen masennus voi johtua stressin ja muiden aiheuttamista ilmiöistä, jotka vaikuttavat ihmisen ruumiiseen. Ja tätä voidaan auttaa antamalla psyykenlääkettä. "Merkityksellisessä mysteerissä" masennus voi esimerkiksi johtua siitä, että henget ovat lainanneet tai varastaneet osan sielusta, ja että tätä voidaan hakea takaisin poppamiehen avulla. Molemmissa keinoissa on sekä elementti, joka tavallisen ihmisen mielestä tekee asian "ymmärrettäväksi" että jonkinlainen kontrolli.

Boyerin mukaan uskonnolliset ideat poikkeavat totutusta, mutta joissa on omia päättelyjärjestelmiä. Hän vertaa tennispallon rikkoman ikkunan tapausta ja noitia. (kuvailen tilanteen omin sanoin, en kirjasta siteeraamalla. Esimerkit ovat kirjassa s. 32-33)Jos nainen näkee tennispallon rikkoneen ikkunan, syntyy tilanne, jossa Rouva on raivoissaan ja suuttunut ja raivo kohdistui ulkopuolisiin tahoihin, joiden rouva tiesi/oli kuullut leikkivän liian lähellä ikkunaa". Noitien tapauksissa taas voidaan ajatella että "Noidat ovat kantaneet kaunaa juuri noille ihmisille, koska katto romahti juuri silloin kuin vain nämä henkilöt ja juuri he olivat ikkunan alla."

Kummassakaan tilanteessa näitä ei tarvitse lausua ääneen, ne ovat "itsestään selviä". Boyer korostaa että nämä "itsestäänselvyydet" eivät ole luonteeltaan sellaisia että niitä voitaisiin huomata introspektiolla, eli itsehavainnoinnin, kautta. Hän korostaakin Dennettin "kartesiolaista teatteria", jossa me uskomme että kaikki aivojemme toiminta olisi rationaalista, että ajattelisimme järkevästi, vaikka pohjalla onkin paljon ilmiöitä, joita voidaan lähestyä vain kognitiotieteen menetelmin. Nämä "itsestäänselvyydet" kuitenkin ovat juuri se asia, joka tekee sekä "perinteisissä selityksissä" että "merkityksellisissä mysteereissä" sen tunteen, että asia on niiden kautta jotenkin "ymmärrettävissä".

(Oma huomautus; Ja tämän vuoksi varmasti uskovaisia on kaikissa yhteiskuntaluokissa, aina koulutetuista professoreista yhdysvaltain presidentin kautta katulapseen. Mutta näihin vetoaminen ei tietenkään puhu mitään itse uskon kohteen olemassaolon puolesta. Auktoriteettiin tai uskon yleisyyteen vetoaminen ei toimi, siihen voi vastata että "Jos muut hyppäisivät kaivoon, hyppäisitkö itse perässä".

Sitten siirrytäänkin sujuvasti moraaliin;
Boyerin mukaan uskonto ei selitä moraalia. Hän myöntää että uskonnot ovat sidoksissa moraalisääntöihin, ja että monet uskonnolliset koulukunnat nostavat sen esille. Eikä uskonnollisten järjestelmien ja poliittisten systeemien eroakaan ole hyvä korostaa, koska monet uskovaiset ja uskonnolliset järjestelmät puolustavat sitä ylpeästi. (Oma huomautus; Vanhassa Testamentissa on paljon lakeja, jotka ovat nimenomaan poliittisia kysymyksiä, ja jotka koskevat yleistä yhteiskuntajärjestystä, kuten missä oloissa tulee tuomioita, ja missä tilanteissa voidaan pitää orjia. Vanha Testamentti oli varmasti paimentolaisjuutalaisille poliittisen systeemin ydin.) Boyerin mukaan väite, jossa uskonto luo moraalin on itse asiassa suurissa vaikeuksissa, koska missään uskonnollisessa yhteisössä ei esimerkiksi ole sallittua tappaa veljiään ja sisariaan vain sen vuoksi että tästä saisi vanhemmiltaan lisää huomiota. Uskonnollisuuden yhdistäminen moraaliin on siksi Boyerin mukaan todennäöisesti vain "ad hoc" selittämistä moraalisille käskyille, jotka olisivat voimassa itse asiassa muutoinkin. Sama koskee Boyerin mukaan myös uskonnon suhdetta politiikkaan; Kaikissa maissa on yhteiskuntajärjestystä pönkittäviä elementtejä, olipa niiden maiden uskonto ja maailmankatsomus mikä hyvänsä. Uskonto ei siksi toimi uskottavana selityksenä niiden lähteeksi.