Uskonsoturi.

Yleensä, kun ilta menee tarpeeksi pitkäksi, eikä muuta juteltavaa ole, miehet alkavat jauhamaan inttijuttuja. Ne on aina tosi typeriä ja ulkopuolisista tylsiä. Kerron kaikesta huolimatta omasta inttiajastani. Kerron eräästä sissistä, joka oli saman tuvan tyyppi, ja usein taisteluparini.

Armeija -aikanani en vielä ollut ateisti. En toki mikään aktiiviuskovakaan. Mutta puhumamme uskova oli jälkimmäistä. Kun kotonani olin tottunut kuuntelemaan kaikenlaisia uskovaisia, oli aika luonnollista että kuuntelin tätäkin. (Mikä tarkoittaa lähinnä kykyä kuunnella ja ottaa kuunneltava ihmisenä. Ei niinkään sitä että joustaisi mielipiteissään, tai edes kykyä väittelyyn.) En ehkä siksi että olisi tajuttomasti kiinnostanut, vaan pikemmin siksi että se ei haitannut, ja hän selvästi nautti ja tarvitsi sitä puhumista. Tultiin tosi hyvin toimeen. Eikä ihme, hän oli tosi rento kaveri. Ehkä vähän yksille napille tehty, mutta periaatteessa kunnon tyyppi.

Tietenkin hän innostui muutaman kerran "evankelioimaan oikein kunnolla". Hän muun muassa sai näkyjä minun elämästäni ja kertoi niistä. Sanotaan näin, että kuvauksissa ne asiat jotka olin jo suoraan suullisesti hänelle kertonut, pitivät paikkaansa, ja jos olin kertonut tuntemuksistani, niihin liittyvät tunnelmakohdat olivat aika osuvia, mutta muut yksityiskohdat osuivat harvinaisen huonosti. (Itse asiassa ne osuivat niin huonosti, että tämä alkoi epäilyttämään, että hän oikeasti tietää millaista on, jotta voisi kertoa asian väärin. Kyllähän sitä pitäisi isolla arvaamismäärällä joskus osua oikeaan.) Kuvauksissa ei onnistuttu kuvaamaan ei perhettäni, ei taloani, eikä pukeutumistyyliäni. Huoneeni kuvaus on huoneeni kuvaus vain jossain tosessa ulottuvuudessa jne. Mutta kun hän niin innoissaan kertoili, en jaksanut korjailla.

Kassulla tilanne oli ihan hyvä, mutta leireillä tätä puhumista ei oikein jaksanut. Kun leirejä oli paljon, ja ne oli raskaita, ei sen paleltamisen ja vituttamisen lisäksi olisi jaksanut yhtään mitään. Leireillä iski vielä mukaan se, että seuraa oli vähemmän kuin kasarmilla. Näin olin enemmän myös uskiksemme kanssa. Pienissä paloissa sen kanssa oli toki tosi mukavaa, mutta pidemmissä pätkissä sitä ei oikein jaksanut. Varsinkin, kun puheenaiheita, joista hän hermostui, alkoi olemaan "riittävästi". Pidemmän päälle oli vaikeaa puhua oikeastaan mistään muusta kuin uskonnosta. Eikä leireillä olisi jaksanut puhua mistään maiharinnauhaa monimutkaisemmasta.

Ja se oli tosi sinnikäs julistaja. Luultavasti vaikka vihollisen koko tuhoava voima olisi kulkenut hänen lävitseen, olisi hän vain nitonut nitojalla leukaluunsa kiinni kalloon ja sanonut "Mutta oletteko kuulleet Jeesuksesta?"...

Niinpä sitten yhtenä päivänä, kun olin kamiinaa virittelemässä (Olin koko komppanjan paras notskin sytyttäjä. Jengin pikku pyromaani, joka näyttää kivelle puukkoa ja se syttyy..) Tuli sitten uskovaisemme telttaan. Annoin hänen luulla, että luulin häntä toiseksi. Näytin notskipuukkoa tikuille.(Marttinin puukko. Se puukko on tosi hyvä. Mulla on se vieläkin. En luultavasti ikinä tule tarvitsemaan toista puukkoa. Vaikka mallikin on myöhemmin päivittynyt.) Sanoin että;
"Tiiätsä sen sissi X:n. Se on tosi mukava, paitsi ku se intoutuu julistamaan uskoa. Kyl sä tiiät. Ja kun se on jees, en kehtaa vinoilla päin naamaa. Olispa se vittumainen, vois tehä asialle jotain."

Hän lähti teltasta. Eikä sanonut sen jälkeen sanaakaan uskosta.