Teologin ongelma

Boyerin kirjassa käsiteltiin uskonnollisia osaajia. Periaatteessahan uskonnossa on mahdollista olla olematta lainkaan uskonnollista auktoriteettia, kuten pappia tai tietäjää. Yleensä tälläisiä kuitenkin on.

Boyerin mukaan joillakin heimoilla jokainen osaa jollakin tavoin toimia "henkimaailman kommunikoinnissa". Mutta osa on hieman toisia parempi. (Lahjakkuutta kuten missä tahansa asiassa.) Jo tämä johtaa minimaaliseen työnjakoon. Joka usein laajenee siten, että joku erikoistuu kyseiseen taitoon. Syntyy jonkinlainen pappisluokka, jonka mahti ja vaikutusvalta ajan kanssa kasvavat. Heistä tulee samalla "huomattavasti muita maagisempia". He ovat erityisiä ihmisiä.

Papilla on kuitenkin yksi selkeä heikkous esimerkiksi seppiin verrattuna; Sepän taito on sellainen, että se vaatii harjoittelua (ja osassa afrikkaa kukaan ei lisäksi halua olla seppä. Seppiä syntyy heillä vain toisista sepistä. Ja seppäsuvut naivat vain seppäsukujen keskuudesta.) Lisäksi hyvän sepän tekemä esine voidaan testata tarkasti. Pappi taas tarjoaa symbolista palvelua, jonka laaduntarkistus on usein vaikeaa. Joku voi tämän vuoksi helposti väittää että hän kykenee tuottamaan ihan samanlaatuista tai jopa parempaa palvelua vähemmin kustannuksin.

Tämä tarkoittaa sitä, että pappi on yhteisön tuomittavana ja kilpailun uhan alla paljon enemmän kuin seppä. (Joka afrikassakin kykenee ansaitsemaan elantonsa niilläkin alueilla, joilla seppiä pidetään saastaisina; Jokainen tarvitsee kuitenkin seppien tuotteita.) Tähän ratkaisuksi tulee (aikaisemmin mainitun oman ihmeellisyyden korostamisen lisäksi) liittoutuminen muiden pappien kanssa. Kun kilpailevat papit jakavat keskenään alueet, he saavat paljon hyötyä. (Oma huomautus; Kartelli on tehokas ratkaisu, ei niitä turhaan pyritä rajoittamaan.)

Tässä seurauksena on kuitenkin se, että jos jonkin alueen pappia pidettäisiin parempana, ihmiset kuitenkin vuotaisivat hänen alueelleen. Kilpailutilanteen tyrehdyttämiseksi ja "elinkeinon vakauttamiseksi" tulee lisäksi systematisoida oppi.

Tämä tarkoittaa sitä että papeista tulee samanlaisempia. Boyer kertoo että näin käykin: Yleensä heimouskonnoissa, joissa on "vapaita tietäjiä", heidän toimintatapansa eroavat toisistaan paljon; Heillä ei ole tavatonta ajatella että jos yksi epäonnistuu, kutsutaan toinen. Näin jokaisella shamaanilla on "oma, yksityinen henkiopas", ja yliluonnolliset olennot, joihin he viittaavat ovat myös yksityisempiä. Henkiä ja muita, missä on mahdollisuus varioida (periaatteessa "saman uskonnon sisällä", eli eri yksityisten henkien ohjaajat voivat kilpailla samoista asiakkaista ilman että joutuvat erityiseen käännytysurakkaan). Heiltä myös kysytään yksityiskohtaisempia kysymyksiä. "auttaako tämän sian uhraus, miellyttääkö se henkiä." Kun oppi systematisoituu, papit yleensä luopuvat "yksityisistä hengistä", ja siirtyvät vallaltaan suurempialaisiin ja ominaisuuksiltaan yhtenäisempiin jumaliin. Näiltä papeilta kysytään ja saadaan yleisluonteisempia vastauksia. Samalla ihmisten "vaihtoehdot vähenisivät", ja sen seurauksena papit eivät enää ole niin riippuvaisia ympäristön mielipiteistä, ne oikeuttaa "uskonnollinen yhteisö". (Oma huomautus; Näin heille syntyy mahdollisuus siihen että he voivat keskittyä "uskovaisten" mielipiteiden mukailemisen sijasta niiden muokkaamiseen, jopa manipulointiin.)

Samalla pappien "yksityiset mystiset ominaisuudet" korvautuvat Boyerin mukaan lukeineisuudella. Papeista tulee "koulutuksen käyneitä". He eivät enää ole niin "maagisia", ominaisuuksiltaan erityisiä.

Järjestäytyneillä uskonnoilla on Boyerin mukaan uusi ongelma; Se on "teologinen korrektius", tai tarkemmin, se että ihmisillä on ulkoisesti "teologinen korrektius", joka ei kuitenkaan yllä sisäiseen elämään asti. Sisäiset skeemat ja "teologinen epäkorrektius" tahtovat siksi sekoittua uskontoon, ja nousta tahattomasti esiin kuten punahilkan kävely kertomuksiin, joissa sitä ei ole mainittu. Nämä taas tekevät siitä epäyhtenäisemmän. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten "sisäisen teologisen epäkorrektiuden" nouseminen pintaan on estettävä, jotta uskontokartelli ei särkyisi. (Oma huomautus: Ihmiset eivät siis ole niin teologisesti korrekteja, kuin systematisoidut uskonnon haluaisivat.)

Uskonnon piirissä ei voida ryhtyä suvaitsemaan erilaisia mielipiteitä "ihan miten vain", koska se johtaisi opin epäyhteneväisyytee. Lisäongelmia tulisi myös sitä kautta, että jos jokin näkemys nousisi ja vahvasti väittäisi, että se olisi oikeassa ja muut väärässä, se aggressiivisuudellaan päihittäisi muita näkemyksiä. Olisi myös mahdollista että aggressiiviset keskenään kilpailevat "alauskonnot" jakaisivat uskonnon kahtia, sirpaloisivat ne. (Oma huomautus: Kartelli muuttuisi julmaksi hintakilpailuksi.) Tämän vuoksi uskontojen on systematisoitava ja tarkennettava uskontojaan runsaasti. (Boyer korostaa että tämä onnistuu vasta kun on "ulkoinen muisti", kirjoitustaito. Muutoin uskonnon opettelu ulkoa ei olisi mahdollista. Tämä korostaa kirjanoppineisuutta.)

Kun uskontoa systematisoidaan liikaa, se kuitenkin muuttuu tunnelataukseltaan köyhemmiksi. Ja sen seurauksena se on herkempi "innostuneista yksilöistä" lähteville opeille, joille tunnusmerkkinä ovat valtavat tunnelataukset, äänekkäämmät seremoniat jne. Näiden uskontojen ei tarvitse olla ollenkaan niin järjestelmällisiä ja loogisia, ne pärjäävät sillä että ne ovat poikkeuksellisia ja tunteisiin vetoavia. (Tosin jos ne leviävät laajemmalle, niidenkin on kyettävä systematisoimaan oppinsa.)

Fundamentalismi taas johtuu Boyerin mukaan siitä, kun avautunut eli globalisoitunut maailma näyttää erilaisia uskomuksia, jotka sanovat että tiettyjä normeja ei tarvitse noudattaa - ja mikä tärkeintä: Niitä voi rikkoa ilman pelkoa suurista kustannuksista. (Oma huomautus;Kyse ei ole pelkästä rahasta, myös sosiaalisen eristymisen uhka, kirouksen pelko, tuonpuoleisen elämän menetys... ovat kustannuksia.) Boyerin mukaan fundamentalismin aggressiivisuus on aivan sama ilmiö, kuin armeijan sotilaiden omat sisäiset rangaistustoimet. Jos sotilaat uskovat oikeasti joutuvansa sotaan, ja upseeristo sallii itsekkään toiminnan, pelkuruuden tai muuta sellaista, josta tosipaikassa voi olla ongelmia taistelutovereille, sotilaat itse rankaisevat. (Oma huomautus: Lepsuuntunut kuri johtaa kasvaneeseen sukkasaippuan käyttöön.) Boyer siis korostaa että fundamentalistinen uskonto on pohjimmiltaan reagointi moderniin maailmaan, eikä suinkaan täysin "vanhoillinen". (Oma huomautus: Kirjan mukaan kyseessä on "muutosvastarinta", vanhan säilyttämisen halu, joka on korostunut globaalissa maailmassa.)

Huomioitavaa kuitenkin on se, että tilanteeseen sopivat ajatukset ja reagointitavat eivät läheskään aina synny sen vuoksi, että joku tahallaan haluaisi huijata. Ne syntyvät siksi, että aivojemme normaali toiminta tuottaa niidenkaltaisia sivutuotteena. Ja lisäksi aivot tuottavat muutoinkin valtavia määriä erilaisia kuvitteellisia skenaarioita. (Boyerin mukaan vain pieni osa näistä tulee edes tietoisuuden tasolle.) Näistä olosuhteisiin sopivimmat ja toimivimmat säilyvät. Siksi vaikuttaa siltä, kuin uskonnot olisi tehty suunnitelmallisesti, tarkoituksella, ja että joku pohtisi vakavasti koko ajan sitä miten ne parhaiten saisi toimimaan yhteisössä. Tosiasiassa monesti kuullut tarinat elävät, ottavat aina silloin tälöin annoksen "eiteologista korrektiutta", tai muuta ajattelua, joka johtaa jonkun asian muuttumiseen. Tätä ei useinkaan suunnitella etukäteen, mutta lopputulos pärjää yhteisössä ja usea hyväksyy sen ennemmin kuin vanhan opin. Tämän seurauksena oppi uudistuu.