torstai 20. maaliskuuta 2008

HOC EST ENIM CORPUS MEUM.

Näin "kiirestorstain" kunniaksi käsittelen hieman ruumiin käsittelyä. Päivä on juuri ajankohtainen, koska pääsiäisaikaan jos johonkin hautaamisasiat liittyvät läheisesti. (Jeesuskin haudattiin.) Kiirastorstaihin tämä liittyy tietysti myös ehtoollisen kautta. Jeesus asetti ruumiinsa ja verensä opetuslastensa eteen. Se, onko takana mitä ihmeen konssubstantiaatiota, transsubstantiaatiota, reaalipreesenssiä tai ubikviteettiä, ei ole merkitystä. Kun maalataan isoja linjoja, pienet epätarkkuudet eivät ole kovin kiinnostavia. Kun vedetään viivaa viivottimella, millimetrin tuhannesosan eroavuudet eivät ole tarkkailun alaisena.

Kiirastorstaina olisi uskovain ja miksi ei ateistainin hyvä miettiä sitä, että "Tässä on minun ruumiini". (Luuk. 22:19) Sillä se, meistä jokaisesta kuitenkin jää. Kaikesta muusta sitten ollaan aktiivisesti erimielisiä. Tämä on ainut, joka yhdistää ateistin, kristityn, buddhalaisen sekä psykopaatin ja uhrilampaan.

Sama koskee tietenkin myös vastikään kuollutta Arthur C. Clarkea. Käytän häntä aiheen käsittelyssä, toivoen että kaksi ajankohtaista asiaa tekisi yhden oikein, vaikka kaksi väärää ei niin teekään. Clarke nimittäin nosti esiin eettisen ongelman;

Hän nimittäin toivoi sekulaareja hautajaisia. Tämä ei tarkoita että hautajaisissa olisi jokin tietokone, joka tilttaisi äänekkäästi ja heittäisi hänen ruumiinsa avaruuteen. Sen sijaan se tarkoittaa seuraavaa, Clarken omilla sanoilla:

"Absolutely no religious rites of any kind, relating to any religious faith, should be associated with my funeral."

Eli että ehdottomasti minkäänlaisia uskonnollisia riittejä, jotka liittyvät mihinkään uskontoon ei saa esittää hautajaisissa.

Moni ateisti ajattelee tietenkin samoin. Provokatiivinen Myers pharyngulasta on ilmoittanut että:

"if anyone tries to preach, at word one I want my friends and family to rise up and carry the jerk bodily out the door, and throw him or her into the street."

Itselleni asialla ei ole niin väliä. Olen kuollut, ruumiini on käytetty lääketieteen kehittämiseen. Ruumiini on poltettu tuhkaksi. Hitto, vetäkööt puolestani WC:stä tai tehkööt Woodoo -nukkeja, jos heidän mielensä siitä paranee.

Mutta muiden kannalta tilanne on mutkikkaampi: Toisaalta juhlassa kunnioitetaan vainajaa, ja olisi jotenkin irvokasta kunnioittaa häntä harjoittamalla ehdoin tahdoin toimintaa, joka oli hänen näkemyksiensä vastaista. Se on kuin menisi raivoraittiin haudalle viettämään bileitä, joissa juodaan paljon viinaa ja lorautetaan jämät haudalle kunnioitukseksi. (Jokin perinne oli tämän suuntainen, muistaakseni oli irlantilainen perinne. Voi olla tietysti vaikka intiaaniperinne, mutta sopisi hyvin irlantilaisiin. Ja miksi ei suomalaisiinkin.)

Toisaalta ruumis tuskin pahastuu. Juhlat ovat tältä kannalta kuitenkin aina nimenomaan jälkeen jääneiden omaisten juhlat.

Kolmalta jälkeen jääneet omaiset voivat hyvinkin raivostua siitä että vainajan eläessään toteuttamat arvot kyseenalaistetaan, esimerkiksi harjoittamalla uskonnollisia rituaaleja. Tämä voidaan katsoa jonkinasteiseksi rienaukseksi. Kyseessä on siis hieman samaan asiaan vetoaminen, kuin sen, että kun paikallinen vihaisesta luonteesta ja juopottelusta tunnettu henkilö kuolee, hautajaisissa ollaan kohteliaasti hiljaa näistä asioista. Se nyt vain on epäkohteliasta. Vaikka vainaja ei vastustele, kun ei kerran ole olotilastaan ja tilanteesta ylipäätään tietoinen.

Neljänneksikin uskovaiset eivät korosta oikean hautaamisen merkitystä. Pelastus ei heidänkään mukaansa tule siitä, että ruumis kuopataan tietyllä tavalla. (Toisin kuin muinaisessa egyptissä.) Siksi heidän kannaltaan hautajaisten menetelmäkuvaus ei oikeastaan liity vainajaan mitenkään. Hautajaisissa on joka tapauksessa jo liian myöhäistä.

Viidenneksikin uskovaisetkin sukulaiset ovat omaisia, jotka saattavat pahastua siitä, että heidän näkemystään rienataan, peräti haudan takaa. Ja että herjaajana on luultavasti heille enemmän tai vähemmän rakas omainen.

Yritä siinä sitten olla kunniallinen. Ei auta, vaikka miten hokisi että "kaikki kääntyy hyvin ~ hokkuspokkus".

5 kommenttia:

mm kirjoitti...

Minusta on hyvä, jos näistä asioista pystytään puhumaan ja sopimaan omaisten kanssa ajoissa. Hyvin usein omaiset omassa surussaan haluavat kristilliset hautajaiset silloinkin, kun vainaja ei ole kirkon jäsen, eivätkä halua kertoa, että vainaja olisi toivonut toisin.

Helpointahan olisi, jos pappien (ja kanttorien ja suntioiden) ei koskaan tarvitsisi tällaista siunausta toimittaa. Ongelma on siinä, että osa kirkosta eronneita kuitenkin on halunnut "papin haudalleen". Kirkko on tähän ainakin toistaiseksi periaatteessa suostunut. Kun pappi kieltäytyy siunausta toimittamasta, se usein katsotaan loukkaavaksi.

Surun ammattilaisena ei ole helppo olla. Surevan ihmisen kohtaaminen on aina vaikeaa.

Paholaisen Asianajaja kirjoitti...

Mikä siinä on, että hautajaiset ovat tapetilla näin monessa blogissa?

paahtoleipä kirjoitti...

Pääsiäinen on kuoleman ja väkivallan juhla. Kuolemasta iloitsemista.

Mutta jos koet, että Sinua vainotaan kuolemaviesteillä, ehkä se on merkki? Jos siis nyt huomenna jäät auton alle, käytän sinua tarinana joka todistaa ennaltanäkemisen ja muun yliluonnollisen.

Siinä sitä on propagandavoittoa!

mm kirjoitti...

Luterilaisia syytetään pitkäperjantain korostamisesta. Pääsiäisestä iloitseva kristitty muistelee sitä kuoleman voittona, ei kuoleman ja väkivallan juhlana. Miksi meille suomalaisille tuo "kuolemasta iloitseminen" on tutumpaa? Onko meidän yleensäkin helpompi surra kuin iloita?

paahtoleipä kirjoitti...

On. Sillä ilo on heikkoutta. Surukin on arvokasta, koska siitä on selvittävä. Olemme suoritusihmisiä.

Siksi tämä näkemys korostuu. Itse voin kuulua samaan porukkaan, koska minä en ymmärrä miten lopputulos ja sen eettisyys voidaan irrottaa prosessista, jolla se on tuotettu.

Ehkä olen vain tylsä.