Ylpeys ja ennakkoluulo.

Ateistit joutuvat ottamaan asetelman, jossa uskovaisista poiketen on pakko aina myöntää että hän voi olla väärässä. Heidän elämänsä on selaista että he eivät vain voi väittää omaavansa totuuden ja mystistä tietoa, ja verrata muiden käsityksiä siihen. Uskovaisella ihmisellä, toisin kuin ateisteilla, on. Ja se on "absoluuttinen totuus", joka on Täysin Totta ja luonteeltaan ikuinen ja muuttumaton. Koska uskovaiset ajattelevat että heillä on Absoluuttinen totuus, he eivät halua missään tapauksessa vaihtaa käsitystään muuhuh. Heistä kun "lopullinen totuus" on parempi kuin tieteen lyhytikäinen, aina kritiikin ja muuttumisen uhan alla oleva totuus. Tämä ei tietenkään anna minkäänlaisia lähtökohtia keskusteluun ; Jos ateisti ei tarjoa "absoluuttista totuutta", hänen "totuutensa ei ole riittävä" ja jos ateisti tarjoaa "absoluuttista totuutta" hän on "materialisti" ja ylimielinen. Tai itse asiassa ateisti on aina ylimielinen, koska hän hylkää "ikiaikaisen viisauden" ja "ottaa kantaa asioihin joita ei ymmärrä".

Kuitenkin ateisteista uskovaisilla ei ole mitään absoluuttista totuutta vaan dogma. Ateisteilla vastakkain onkin siis arvaus, jota ylläpidetään hampaat irvessä väkisin vaikka mikä olisi ja arvaus joka voidaan havaita erehdykseksi ja muuttaa paremmaksi arvaukseksi. (Eli vaikka taustalla oleva totuus olisikin "ikuinen ja muuttumaton", emme ole kaikkitietäviä joten voimme ainoastaan lähestyä sitä ja voimme lähestyä sitä vain jos voimme muuttaa käsityksiämme.) Ateisti näkeekin asian niin että vanhan vääräksi osoitetun arvauksen hylkääminen johtaa siihen että hän kehittyy, jolloin hän loppujen lopuksi "tietää" enemmän kuin sellainen joka vain pitää arvauksestaan kiinni kynsin ja hampain. Tämän johdosta ateisti näkee uskovaisessa nimenomaan ylimielisyyden. Heistä uskovaiset vain päättävät että he tietävät Lopullisen Totuuden, ja tämän päätöksensä pohjalta he antavat itselleen auktoriteettiaseman arvioida "alempien" tietämystä.

Siksipä sekä ateistit että uskovaiset näkevät toisissaan "ylimielisyyden". Ja mikä hauskinta, ateismin heikkous uskovaisen silmissä ja vahvuus ateistin silmissä ovat saman asian kääntöpuolet:

Ateismi ei kilpaile "miellyttävämmän" asetelmasta, koska uskova saa tuon auktoriteettiaseman ja "lopullisen totuuden" tuoman mahdin ja "lohdullisen varmuuden", jonka seurauksena asioita ei enää tarvitse miettiä eikä kuolemaa surra, koska hänellä kerran on "absoluuttinen ja miellyttävä Totuus", joka vain tulee opetella ulkoa ja ateistilla on tarjota tilalle vain todennäköisyyksiä, mahdollisuuksia, tutkimista ja ihmettelemistä. Ateistin on siksi pakko aina olla "alempi" koska hänellä on pelkkää tietämystä joissa ei absoluuttisia totuuksia tunneta. Toisaalta juuri tässä ateistien epävarmassa arvailussa on iloa, löytämisen, tajuamisen ja leikkimisen iloa joka "Totuuden Varmasti Omistavilta" puuttuu. Samoin ateistilla on erehtymisen ja näkemysten tarkastamisen ja korjaamisen jatkuva mahdollisuus.

Uskova taas ei voi Totuuksistaan horjua ilman että heidän maailmankuvansa ja tätä kautta mielenterveytensä ja hyvinvointinsakin horjuu.

Tämän Totuuden luonteen täysin eri tavoin ymmärtämisen ja uskovaisen asiaansa sitoutumisen vuoksi lähtökohdat avoimeen keskusteluun uskovan ja ateistin välillä ei ole kovin hyvät.