Ateistin omatunto.

Melko usein törmätään siihen, että jos ateisti sanoo seuraavansa omaatuntoaan, hänelle kerrotaan että ateistilla ei voi omasta mielestään olla omaatuntoa. Mielestäni tässä asiassa ollaan väärässä. Sillä ateisti voi hyvin uskoa että hänellä on omatunto. Sillä hän on määritellyt sen luonteen, ei sen ilmiintymistä, eri tavalla.

Uskovaiselle omatunto riippuu sielusta. Ihmisellä on jonkinlainen yhteys Jumalaan ja tätä kautta oleva oikeuskäsitys. (Osa uskovaisista pitää tätä vääränä tulkintana. Olen törmännyt erääseen uskovaiseen, joka perusteli Aabrahamin tarinalla sitä, että omatunto olisi Jumalan viestintää. Tarinanhan tekee mielekkääksi se, että vastakkain ovat Aabrahamin omatunto ja Jumalan tahto. Uskovaiset myös usein tunnustavat olevansa himojensa ja epäpuhtaiden ajatustensa saastaamia, ja rukoilevat voimaa vastustaa tätä. Tämä kertoo että he eivät koe sisäistä maailmaansa, omaatuntoaan, hyvyyteen ohjaavaksi voimaksi. Pikemminkin se osoittaa että he pitävät sitä jonkinlaisena pahuuden lähteenä.)

Mutta vastaavalla määrittelyllä, jolla uskovaiset määrittelevät ateistit moraalittomiksi, he samalla päättelisivät myös että ateistit eivät ole lainkaan elossa. Sillä heille elossa oleminen merkitsee erillistä henkiolentoa, sielua. Ateisti ei tähän usko.

Syy, miksi ateisti katsoo että hänellä on omatunto,tai elämä johtuu siitä että hänestä omatunto on ihmisen mahdollisesti lajityypillinen tapa toimia. Se ei ehkä kerro absoluuttista oikeaa tai väärää, mutta se kertoo että jokin asia tuntuu ateistista(kin) sellaiselta. Samoin kuin ateisti katsoo että hänen elämänsä on kemiallisfysikaalinen ilmiö. Siinä missä ateisti yrittää tutkia ja ymmärtää elämää -enemmän tai vähemmän hyvin onnistuen tai epäonnistuen- laboreatoriossa esimerkiksi neurologian ja biokemian kautta, hän voi yrittää selvittää omaatuntoaan vaikka tutkimalla apinoiden luontaista käytösmallia, tai vauvoja. Kyseessä ei siis ole oikeastaan mikään "yliluonnollisen todistaminen", vaan vaikuttimien tutkiminen. Omatunto kuvaa tätä sanaa ateistin kannalta riittävän hyvin.

Siksi ateistilla voi olla omatunto ja elämä, vaikka uskovaiset määrittelevätkin molemmat havaitut ilmiöt yliluonnollisilla henkivoimilla.

Tietenkin ainakin joillain uskovaisilla on myös ajatus siitä, että ateistien omatunto johtuu siitä että he ovat eläneet juudeokristillisessä perinteessä. Että kulttuurimme kristinusko on syvälle juurtunutta. (Tätä juttua käsittelin aikaisemminkin. Sillä tuntuu, että nimenomaan me ateistit heijaamme kahden vaiheilla. Joko näitä Raamatullisia tarinoita ei ole, tai sitten uskovaiset myrkyttävät mielemme niillä. Minusta meidän tulisi valita. Mielestäni meitä ei erityisesti kulttuuriaivopestä viihteessä. Meitä korkeintaan yhdenmukaistetaan. Koska kulttuurimme ja viihteemme sisältö määräytyy kuluttamisen kautta. Toki suuri osa ympäröivästä kulttuuristamme on tämän vuoksi "normikristillistä". Mutta tämän "oikeaoppisuus" taitaa sitten ollakin vähän niin ja näin, koska ilmeisesti nämä "oikein uskomiseen vetoavat" ovat itse sitä mieltä, että tapakristillisyys on säälittävää, jopa epäkristillisyyttä. Siksi on järkevämpää sanoa että ateistin omatunto on epäkristillisyyden sumentama kuin että se olisi "oikean kristillisyyden" tuotos.)

Mutta toisaalta, he ovat kuitenkin valmiit ulkoistamaan kaiken pahan perustelemalla sitä "vääräoppisuudella". Eli jos uskovainen tekee pahaa, se johtuu siitä että hän ei ole oikeaoppinen, ja koska hän ei ole siksi oikea kristitty, hänen teoistaan ei tarvitse välittää. Jos ateisti taas tekee hyvin, se johtuu siitä että hän seuraa kulttuurimme opettamia kristillisyyden perusperiaatteita. Minusta tämä tuntuu hieman kummalliselta. Sillä jos pahaa tekevän kristityn teoista ei tarvitse välittää lainkaan, koska ne eivät ole "aidosti kristityn" tekoja, eikö ateisti ole vielä erilaisempi uskossaan, vielä enemmän vääräoppinen?