Kirkon kirjoihin.

Valtiossamme on hassu piirre, jota en ole vielä juurikaan käsitellyt. Se koskee sitä, että lapset laitetaan kirkon jäseniksi. He saavat toki erota kirkosta heti 18 -vuotiaana. Mutta siihen asti jäsenyys määrätään hänelle. Tämä asia on jäänyt höpistyä, koska se ei ole itselleni "järin ajankohtainen". Mutta jollekulle muulle se hyvinkin voi olla.

Minusta tälläinen uskontokuntaan liittäminen osoittaa että valtiomme ei suinkaan ole niin uskonnonvapautta tukeva kuin se puheen tasolla väittää. Ateistilasten vanhemmat eivät liitä lapsia suoraan vapaa -ajattelijoihin. Koska he ymmärtävät asian hieman paremmin.

Tätä lasten pakkoaatteeseen liittämistä tuetaan sillä, että vanhemmat tietysti haluavat antaa lapselle saman arvomaailman kuin mitä heillä itsellään on. Ajatellaan että vanhemmat haluavat ja saavat päättää lapsensa vakaumuksen. Tämä perustelu on sinänsä erikoinen, koska on oikeasti aika pirun vaikeaa nähdä miten johonkin järjestöön kuuluminen vaikuttaa tähän. Kasvatusta, vanhempien aatetta ja kerhojäsenyyttä ei minusta pitäisi sekoittaa. Kirkkoon kuuluminen ei kasvata. Vanhemmat eivät todellakaan välttämättä "tiedä lasta paremmin", mikä on heille oikein ja mikä ei ; Kysy vaikka keneltä katujulistajalta että "kumpi on oikeassa, ateistivanhempi vai heidän Jeesukseen uskova lapsensa"? Ilman taustoitusta saat rehellisen vastauksen, joka kertoo sen että uskooko uskovainen itsekään tuota "vanhempien tietoa". Pohja -arvaukseni on, että ei usko.

Kun jutun nimi on omantunnon, uskon ja muuhun vastaaviin asioihin liittyvistä kysymyksistä, vanhemmat eivät ole päätäntävallassa. Uskonto ja uskontokunnan jäsenyys ovat ihan sen ihmisen omia asioita, eivät hänen vanhempiensa. Vanhemmat eivät yleisesti liitä lapsiaan Kommunistinuoriin tai Demaritaaperoihin, vaikka vanhemmat taatusti kokemustensa pohjalta tietävät poliittisista asioita lapsiaan paremmin, ainakin keskimääräisesti.

Vanhemmat voivat kasvattaa lapsiaan, vanhempien maailmankatsomus taatusti näkyy. Minun äitini on kommunisti. Minä en ole kommunisti (tai edes demari). En ollut edes lapsena. Siksi minun liittämiseni kommunistinuoriin olisi ollut kummallista. Ja tässä tulee esiin minusta se olennainen juttu: Kasvatus, vanhempien vakaumus ja asenne, uskontokuntaan tai poliittiseen puolueeseen kuuluminen sekä lapsen oma maailmankuva ovat eri asioita. (Ja minulla on ollut onni asua perheessä, jossa tämä on ymmärretty!) Kirkkoon kuuluminen ei tarkoita että lapsi olisi uskossa. Kirkkoon kuuluminen ei tarkoita että vanhemmat kasvattaisivat lapsen vakaumukseen.

Kirkkoon kuuluminen ei tarkoita edes sitä että lasta kasvatettaisiin kristillisyyteen. Eikä vanhempien vakaumus tarkoita että lapsella olisi vakaumus, toki se taatusti tarkoittaa sitä että lapselle annetaan kristillisiä arvoja ja kristillistä ajattelua.

Kristittyjen todellinen "vanhempien oikeuteen" suhtautuminen näkyy kuitenkin kristittyjen suhtautumistavassa ja sen historiassa. Myersin blogissa esitettiin tilanne. Kaukaiselta 1970 -luvulta. John ja Gynthia Burke olivat adoptoineet lapsen. He olivat adoptoineet jo aikaisemmin. Tuomari kuitenkin päätti että he eivät ole kelvollisia vanhemmiksi, koska. Heillä ei ollut varaa? He olivat liian vanhoja? Ei. Tuomarista kelvottomuus johtui siitä että he eivät uskoneet Jumalaan.

'Judge Camarata denied the Burkes' right to the child because of their lack of belief in a Supreme Being. Despite the Burkes' "high moral and ethical standards," he said, the New Jersey state constitution declares that "no person shall be deprived of the inestimable privilege of worshiping Almighty God in a manner agreeable to the dictates of his own conscience." Despite Eleanor Katherine's tender years, he continued, "the child should have the freedom to worship as she sees fit, and not be influenced by prospective parents who do not believe in a Supreme Being."'

Esimerkki on toki haettu Amerikasta. Mutta onko heidän Jeesuksensa sitten niin kovin eri Jeesus kuin Suomalaisten Jeesus? En usko. Ja sama Raamattu on molemmilla. Ja minusta näyttää että tälläinen "Amerikkahenkisyys" on uskonnollisissa piireissä nykyään aika yleistä. Tai ainakin äänekkäämpää. Siksi tämä tapaus antaa meille tiedon siitä, miten kristityt puhuvat asiasta silloin, kun kyseessä on se että lapsi kirjataan kirkkoon. He viittaavat tällöin siihen että "vanhemmilla on oikeuksia". Ja että he tietenkin haluavat opettaa näkemyksensä Totuudesta lapsilleen ja että näin tuleekin olla. Näemme asian todellisen laidan, kun kuuntelemme kristittyjä kreationistihihhuleita. Mutta ai niin. Uskonnonvapaus koskee vain ja ainoastaan joitain uskoja. Ateistit ovat vaarallisia, koska he haluavat vain napata lapset pois pyhäkoulusta. Jos et kasvata lapsia kristinuskoon, kristityt ottavat lapset sinulta pois. Se niistä aikuisen lapsen kasvatuksellisista oikeuksista. Jos lapsi haluaa kristityksi, se on lapsen valinta. Jos lapsi haluaa pois kristillisyydestä, se on aikuisten päätäntävallassa. Tasapuolista? Hihhuleista kyllä.

Maltilliset kristityt taas eivät sitten toisaalta ole kovin kovasti huutamassa lasten kirkkoon liittämisen puolesta. Heille se ei ole sellainen "vanhempien oikeusasia". Se näyttää olevan tärkeää vain niille, jotka ovat uskossaan riittävän ehdottomia.

Ja jokaikinen vanhempi haluaa lapsensa parasta. Ei että lapsen maailmankatsomus olisi sama kuin vanhemmillaan. Vaan että lapsen maailmankatsomus olisi hyvä. Jos ateisti ei voi ajatella lapselleen uskoa tai uskovainen ei kykene ajattelemaan lastaan ateistina ilman että hänen verisuonensa päässä raksahtavat poikki ja sininen veri alkaa valumaan sieraimesta, on syytä miettiä, onko hän oikeasti hyvä vanhempi, vai pelkkä aatteen soturi.

Lapsi, hänen kasvatuksensa, hänen vanhempansa ja vakaumukset eivät ole yksi ja sama. Koska lapsi ei koskaan ole "vanhempien" saman tapaan kuin joskus joku orja omistettiin. Jokainen jolla on ollut omia lapsia tai oma lapsi tietää tämän. Jo kolmivuotiaskin osaa olla yksilö. Samoin jokainen, joka todella on kasvattanut eikä vain ottanut diktaattorisen päällepäsmärikomentelijan asenteen tietää että kasvatus ei tarkoita että lapsen puolesta tehdään kaikki päätökset. Kaikista vähiten se tarkoittaa sitä että lasten puolesta tehdään omantunnonkysymyksiin liittyvät päätökset. Sillä aivan kuten lapsi, jonka puolesta tiskataan, jonka huone aina siivotaan ja jonka puolesta tehdään kotityöt ei opi tekemään niitä, samoin lapsi ei opi todelliseen eettisyyteen määräämällä. Jos asioita ei koskaan joudu pohtimaan, ei niitä koskaan opi pohtimaan.

Pahimmillaan lapsi vain ottaa totuudet sanatarkasti, "kun aina on niin opetettu". Silloin lapsella on toki täysin ajattelematta pureksittu oppi, jota hän seuraa koneellisesti. Häntä on opetettu, mutta hän ei oikeasti ole oppinut mitään. Tälläinen oppi on kuin ihminen joka osaa yhteenlaskut ulkoa, mutta ei osaa soveltaa niitä matematiikkaan koska ei ole ymmärtänyt asiaa. Sitä vain mekaanisesti toistaa 5+5? 10!, mutta ei ymmärrä mitä sanoo.

Mutta oikea kysymys on, onko indoktrinaatiolla komennettu pakkoajattelu todella lapsen vakaumus? Minusta se on pelkkää lapsen robotisoimista. Ja kyllä, se on minusta haitallista lapselle. (Pitäisikö lapset ottaa alkoholisteilta vanhemmilta pois? Hyvä kysymys. Entä indoktrinoivilta? Vähemmän hyvä kysymys, mutta ei välttämättä turha. On vähintään hyvä selvittää se, mitkä ovat vanhempien oikeudet ja velvollisuudet. Ja mitkä taas lapsen. Ja sitten soveltaa niitä riippumatta siitä mitkä ovat heidän aatteensa.)

Mutta indoktrinaatiossakaan kyse ei ole kirkkoon liittymisestä ja kuulumiseta. Kirkko ei indoktrinoi. Vanhemmat indoktrinoivat. Kuuluitpa kirkkoon tai et. Kirkon jäsenkortilla ei tässä kohdin tee mitään.

Siksi kirkkoon kuulumisen olennainen kysymys onkin "Miksi ihmeessä pitäisi"? Kun minä otan boonuskortin, haluan tietää miksi otan. Samoin pitää kysyä syitä sille miksi kuulua esimerkiksi Kommunistinuoriin. Sama koskee tietysti myös valtionkirkkoamme. Kysymys pitäisi asettaa siten, että jos lapsi ei ole kypsä päättämään henkisistä asioistaan, ja että lapsi ei oikeasti ymmärrä syvällisiä asioita, niin miksi häntä ylipäätään liitetään uskontokuntiin in first place?

Minusta uskontoon kuuluminen vaatii sen että jäsenelle on jotain syytä kuulua siihen. Näin esimerkiksi jos katsomme että lapsi on liian nuori olemaan päättämättä poliittisista asioista, hänen ei anneta äänestää, eikä häntä liitetä poliittiseen kerhoon. (Toki vanhempien oma poliittinen näkemys näkyy heidän toimissaan ja sanomisissaan, halusitpa he tätä tai eivät.) Jos lapsi ei itse kykene punnitsemaan tupakointiin liittyviä asioita, ei vanhemmat päätä sitä polttaako vai ei, vaan hänen tupakan saamistaan pyritään estämään. Siksi minusta olennainen kysymys on: "Kuuluvatko uskonasiat lapsille? Onko lapsilla omatunto, jota he voivat seurata?" Jos ne kuuluvat, lapsille pitää antaa oikeus halutessaan liittyä uskontoon tai erota siitä. Vaikka sitten vanhempiensa toiveiden vastaisesti. Ja vaikka 5 -vuotiaana. Mutta jos ne eivät kuulu, sille tulisi asettaa ikäraja, eikä suinkaan pakkosyöttöä.

Itse olen sitä mieltä, että vanhempien vakaumuksen perusteella lasta ei saisi liittää uskontokuntaan kummassakaan tapauksessa. Joko lapsi pidetään ilman jäsenkorttia, kotikasvatuksen parissa, tai sitten lapsen annetaan päättää itse mihin uskoo.

Mutta olen vakaasti sitä mieltä että kirkkoon pakkoliittäminen tehdään kirkon talouden vuoksi. Se perustuu laiskuuteen: Kun lapsi liitetään automaattisesti ja rahat kerätään automaattisesti, kirkon jäsenyys on helppoa. Se ei merkitse tai vaikuta elämään, eikä vaikeuta sitä. Sillä kirkko käy lompakollasi niin hienovaraisesti ja salamyhkäisesti että tuskin huomaat sitä. Ellet sitten ryhdy näkemään vaivaa, laskemaan 1% vuosituloistasi, käymään eroamassa. Mm siksi eroakirkosta.fi on uskovaisille vastenmielinen; Se sotii heidän omaa strategiaansa vastaan. Kun eroaminen tehdään helpoksi, vakaumukseton laiskuus on yhä vähemmän ja vähemmän syy sille että "kolikko kirstuun kilahtaa."

Silti olen, kaikesta huolimatta sitä mieltä, että kirkon pakkojäsenyys on hyvä asia nimenomaan ateismille. Kun kirkkoon pakkokuulutaan ja sitä pakko -opetetaan koulussa, sitä vastaan kertyy antipatioita. (Samoin kuin pakkoruotsi lisää ihmisiä, jotka vastustavat ruotsinkielisyyttä.) Siksi jos jossain olisi ilkeämielinen ateistien koalitio, joka tavoittelisi maailmanvaltaa keinolla millä hyvänsä, se todennäköisesti soluttautuisi kirkkoon ja tekisi pakkoliittämistä ja pakkouskontoa kouluun. Sillä se koskettaa ihmistä henkilökohtaisesti. Ja tällöin se myös tehoaa. Kirkko voisi vaikka tehdä kansanmurhia muualla, kaukana, se tuntuisi uskovasta vieraalta. (Siksi kirkon hyväntekeväisyystyö tuntuu varmasti monesta pikkujutulta. Se tapahtuu muille, jossain kaukana. Etkä sinä oikeasti näe mitkä sinun pennisi tekevät mitäkin. Kun sinulta salamyhkäisesti hilatut rahasi ei ole mitenkään korvamerkitty, etkä edes tiedä paljonko sitä olet tarkalleen ottaen antanut mihinkin, saati näe mitä sillä saat.) Mutta se ei tunnu vieraalta ja kaukaiselta, kun se pakottaa yksilön itsensä kuulumaan johonkin useita vuosia. (Kuten ikävuodet 1-18, joka on muuten 20% iästä, jos eläisimme keskimäärin 100 -vuotiaiksi, jota emme muuten tee. Eli kirkkoon pakkokuulutaan loppujen lopuksi ¤%!#%#"!& kauan.) Se, että kirkko tulee lähelle ja komentaa sinut Järjestöön maksumieheksi on tehokkainta mahdollista kirkonvastaisuuskampanjointia. Ihminen ei taida usein vihata montaa asiaa enempää, kuin päsmäröintiä ja sitä että joku käskee hänet ajattelemaan juuri tietyllä tavalla.

Niin. Se pistää pupun itkemään. Ja sen seurauksena käy niin että kun vaadittu ikä tulee täyteen, henkilön kirkkoa vastaan keräämä antipatia takaa sen, että hän lähtee kirkosta heti ensimmäisenä mahdollisena päivämääränä, eikä taatusti tule enää ikinä takaisin!