lauantai 19. tammikuuta 2008

Nietzsche ~ No Pain, No Gain.

Minun on ollut tarkoituksena kirjoittaa Nietzschestä ja hänen laajalti väärinymmärretyistä ajatuksistaan jo melko kauan. Jo ennen Jokelaa. Jo ennen ties mitä.

Yritin jopa lukea hänen kirjojaan, mutta niiden teksti oli sen verran alatyylistä, että jos en olisi tiennyt, olisin luullut sen olevan Kirkkoa Vastustavan Juoppohullun Päiväkirja. Hänen ajatuksensa huomioon ottaen se voi olla myös tarkoituksenmukaista. Vain ne jotka kykenevät kaivamaan kaiken kuonan ja kuolan tieltä ja näkemään niiden taakse ansaitsevat ymmärryksen.
Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että Nietzschellä on tuskainen nimi. Artikkelissa joutuu käyttämään sitä monta kertaa. Koska puhumme Nietzschestä, on hyvä aloittaa alusta, koska se on työläin ja raskain tie. Uskallan silti sanoa, että tämä tie on vieläkin kesken ja paras mitä sille voisi tehdä, on mahdollisesti se, että sen tuhoaisi. Ja luultavasti joka toinen lause on Nietzschen, joka toinen kommentaattorin ja ne on asennettu kaikki väärään kontekstiin siten, että lopulta ainut joka puhuu, olen minä ja minun mielipiteeni.

Teitä on siis varoitettu. Warning, vompatteja tuolla suunnalla!

Nietzsche on tullut tunnetuksi paitsi viiksistään ja nihilismistä, myös siitä että hän kokeili monenlaisia ajatuksia kirjoissaan Wikipedia esittää:

"Nietzschen ajatuksia on usein pidetty keskenään ristiriitaisina, mutta tunnetun Nietzsche-kääntäjän Walter Kaufmanin mukaan se saattaa vain ilmentää Nietzschen "vapaan ajattelijan" luonnetta ja pyrkimystä esittää asiat useista näkökulmista."

Siksi ei ole lainkaan ihmeellistä, että Nietzsche kannatti nuoruudessaan Schopenhaueria. Alain de Bottonin kirjan "Filosofian lohdutukset" mukaan hän oli kannattanut Shopenhauerin onnellisuuskäsitystä kohtaan. Sitä, jossa keskeistä oli tuskan minimointi, eli että elämän tarkoitus oli nimenomaan "murheen karkoitus". Nietzsche oli kirjan mukaan ihastunut tähän ajatukseen (193)

"Järkevä ihminen tavoittelee vapautta tuskasta, ei mielihyvää"

Filosofit eivät olleet tavallisesti muutoinkaan pitänyt kurjuutta arvossa. Perinteisesti onnellista elämää on ajateltu siten että siinä ei ole ahdistusta, epätoivoa, vihaa, itseinhoa eikä sydänsuruja. Nietzsche kuitenkin käänsi kauan jatkuneesta vannoutuneisuudestaan huolimatta kelkkansa. Hän loi "yli ihmisen", joka on tavallaan sankari.

Hän ajatteli että oli kahdenlaista moraalia. Herramoraalia, ja orjamoraalia. Tärkeää oli huomata, että nämä eivät olleet toistensa vastakohtia, toisen puute ei johtanut toisen katoamiseen : Herramoraali arvottaa teot asteikolla hyvä - huono, ja orjamoraali arvottaa ne asteikolla hyvä - paha.

Herramoraalia seuraava oli eräänlainen sankari. Ja peräti sankari samalla tavalla, kuin mitä monet meistä arvostavat ja ajattelevat sankarina. Shopenhauerin "järkevä ihminen" on normaalin ihmisen silmissä aika pelkuri. Nietzschen yli -ihminen taas ei vältä tuskaa, vaan kohtaa ne rohkeasti, jos hän tavoittelee jotakin asiaa. Sillä Nietzschen mukaan vallassa olevat moraalijärjestelmät tukahduttavat epäyksilöllisyydessään ja tiukassa näennäisrationaalisuudessaan ihmisen luovuuden. Yli -ihminen on luova, ja siksi rikkoo yhteiskunnan normeja. Mutta ei itsetarkoituksellisesti. Niezshe tajusi myös, että iloitsemme luonnostaan saavutuksista vain jos ne ovat saavutuksia.

"Mitä jos mielihyvä ja mielipaha ovat sidotut nuoralla yhteen siten, että se joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista ... Voitte valita joko niin vähän mielipahaa kuin mahdollista, siis tuskattomuuden ... tai niin paljon mielipahaa kuin mahdollista korvaukseksi siitä, että tässä kasvaa runsaasti hienoja ja toistaiseksi harvoin maistettuja nautintoja ja iloja! Jos siis päätätte valita ensiksi mainitun vaihtoehdon ja vähentää ihmisen tuskaisuutta, niin teidän täytyy myös vaimentaa ja vähentää heidän iloitsemiskykyään." ~Niezsche "filosofian lohdutukset" kirjan sivun 199 mukaan.

Tässä on takana se ajatus että suurta taideteosta ei voi tehdä ilman kokemuksia ja harjoittelua, yhteiskunnallinen asema vaatii uhrauksia, samoin ura. Eikä ensimmäisellä kerralla voi olla suuri rakastaja. Nykyisen minän ja toiveminämme välillä on kuilu. Jos kuilua ei ole, emme saavuta mitään, emme siksi voi pettyä mutta emme ilahtuakaan. Jos kuilu on suuri, koemme koko ajan tuskaa tästä kuilusta, mutta toisaalta sitä suuremmat ovat ilot kun kuilua kurotaan.

Se on vähän kuten House -televisiosarjan jakson "role model" presidenttiehdokas, joka sanoo että hän yrittää presidentiksi vaikka hänellä ei ole mahdollisuutta voittaa, koska kisaan tulee osallistua vaikka ei voisikaan voittaa. Ja että hän mieluummin uskoo ihmisistä hyvää ja pettyy silloin tällöin, kuin epäilee kaikkia ja menettää kykynsä luottaa. Tai saksofonia soittava jazzmuusikko, joka kertoo Houselle että ei halua elää koska hän on kuten House: Hän ei osaa kuin yhtä asiaa, mutta hän osaa sen hyvin. Ja sen hinta on se, että elämässä ei ole muuta. Ei ole puolisoa, ei perhettä. On vain taito jota harjoittaa. Ja kun se asia menee, sitä pettyy niin kovin että ei enää halua elää.

Tässä on takana arkielämässä tuttu ajattelu siitä että jos joku kulkee vaikeuksien tien rohkeasti, hän jotenkin ansaitsee voiton. Ja jos joku sairaana työskentelee ylennyksen eteen, hön jotenkin ansaitsee sen paremmin kuin terveenä ollut vähemmän työtä ja vain hieman enemmän tulosta tuottanut henkilö. Ja olenhan minäkin tottunut roolipelien expasysteemiin, jossa vaaralliset hirviöt tuottavat enemmän kokemusta jolla opitaan sitten esimerkiksi uimaan. En kuitenkaan ajattele monien muiden tapaan, että syöpälapset oppivat tuskassa ja että he jotenkin kokevat elämässään paljon enemmän ja ovat tämän vuoksi syvempiä ihmisiä. He vain kärsivät enemmän. Eikä Nietzschenkään mukaan pelkkä kärsimys välttämättä jalosta. Vaan se, että kärsimyksen osaa kääntää voitoksi.

Nietzschen mukaan kärsimys ei ole hävettävää, ainoastaan kyvyttömyys kasvattaa siitä jotain kaunista on. Hänkään ei siis uskonut että pelkkä tuska jalostaa. Hän ei myöskään uskonut yli -ihmiseen, joka olisi kuin Natsi -Saksan soturi, joka seuraa järkähtämättömästi dogmaa nimeltä Aadolf Hitler. Toisin kuin yleensä uskotaan. Sillä Nietzsche vihasi auktoriteetin seuraamista. Tästä tunnetuin esimerkki on Jumalan seuraaminen. Jos Jumala määrää tietyt normit, niitä seuraava ihminen ei päätä mitään. Hän vain seuraa ja tottelee. Hän ei taistele systeemiä vastaan, vaan menee mistä aita on matalin. (Erikoista kyllä Jumalan kohdalla kaikki ymmärtävät tämän, mutta vain harva tavis ymmärtää että Hitler edustaa samanlaista dogmaattista auktoriteettia.)

Nietzschen yli -ihmisen ei edes tarvitse murskata kaikkia tieltään. Itse asiassa se voi olla jopa päinvastaista. Timantit kasvavat paineessa, Yli -ihminen jalostuu ja ali -ihminen murtuu siinä. Siksi esimerkiksi ihminen, joka menettää malttinsa ja tappaa väittelykumppaninsa koska ei enää kestä häntä, menettää kasvun lähteen. Tuskan, joka väittelyosapuoli usein tuottaa, on tehokas motivoija ajatusten edistämiselle, ja väittelyn avulla omista näkemyksistä voi löytyä virheitä, joita korjata. Kun ymmärtää väittelyn luonteen ja sen mihin sitä käytetään eri olosuhteissa, hänen näkemyksensä ei enää näytäkään yhtä ristiriitaiselta.

Ja tietenkin keskustelussa on otettava huomioon myös se, että jos kyseessä on vain ärsytys, käy kuten biologianopettajani sanoi, käskettyään meidän lajitella purkillinen eri viljalajien siemeniä. Kun valitimme homman yksitoikkoisuutta, jonka ainut haaste oli parin asian yksityiskohtainen muistaminen ja toistaminen:

"Se kasvattaa luonnetta."

Ja tietenkin toisaalta taas kriitikko voikin muuttua pelkäksi kommentoijaksi, dogmaa seuraavaksi ali -ihmiseksi, joka joko muuttuu omien luomiensa sääntöjen orjaksi tai vielä pahempaa, seuraa jonkun toisen dogmaa: Siksi onkin täydellisen loogista sanoa että Nietzshe sekä kannatti että vastusti kritisointia : Kiivaasti ja samanaikaisesti molempia;

Hankamäen mukaan:
"Friedrich Nietzsche halveksui kriitikkona olemista, sillä arvostelijaksi alistuminen oli hänen mielestään pelkkää kommentaattoriksi ryhtymistä. Siksi hän karttoi myös sokraattista ajattelua. Sen mukaisesti ihminen tekee itsestään pelkän kinastelijan ja ehdollistuu toisille ihmisille eikä anna itselleen oikeutta puhua omalla äänellään, kuten Zarathustra."

Wikipedian mukaan:
"Nietzschen tuotannossa korostui omien oppien julistus ja laumaihmisten kritisointi."
...
"Nietzsche ei kuitenkaan pitänyt kaikkia ajatuksia samanarvoisina, mikä ilmenee kritiikistä monia muita filosofeja kohtaan."

Täytynee mainita, että itse en silti edusta yli -ihmistä. Turvauduin Nietzschen kirjojen sijasta hänen kirjojaan selittäviin teoksiin. Ja nimenkin kirjoitin copy -pastella. Joka ikisen kerran.
(Toisaalta tämän tunnustaminen taas saattaa tuottaa tuskaa, joka voi oikein kohdattuna olla kasvun lähde.) Ja annoin työparini lajitella viljansiemeniä. Minä sen sijaan kerroin vitsejä.

1 kommentti:

olematon kirjoitti...

...Ja kun niitä siemeniä lajittelee biologianopettajan johdolla niin luonteen kasvattava vaikutus piilee siinä, että lakkaa pyristelemästä. Joko lajittelee tai poistuu, mutta vihelijäisintä on se, että lajittelee ja valittaa.

Tuskan, joka väittelyosapuoli usein tuottaa, on tehokas motivoija ajatusten edistämiselle, ja väittelyn avulla omista näkemyksistä voi löytyä virheitä, joita korjata.

Erilaisten ajatusten edustajat pitävät mielen virkeänä, koska ärsytys jonka he herättävät on monesti merkki siitä mistä kohtaa omaa ajattelua/elämää kannattaa tarkastella.