Uskovaiset uskovat että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. (Kuvitelkaa minulle nyt Clint Eastwoodin ääni!) Niitä, jotka ovat uskossa. Ja niitä jotka aktiivisesti kieltävät Jumalan. Sitä kerran toisensa jälkeen nimittäin kuulee, kääntymiskertomuksissa ja muuten, että "kyllä minä ateistina jo tiesin että Jeesus oli olemassa, mutta synninrakkauteni esti minua tekemästä päätöstä". Että ateisti on ateisti sen takia että hän näkee Jumalan koko ajan ja tietää asian koko ajan, kun puun joka on hänen edessään. Mutta torjuu tämän asian mielestään.
Minä taas ihmettelen että mistä %#(¤%"(¤% he puhuvat. Ja mistä sitä heidän nauttimaansa huumetta saa!
Sillä minä en ole ikinä havainnut mitään tuonkaltaistakaan. Syy, miksi olen ateisti, on jo luonteeltaan sellainen, että se on täysin ristiriidassa aktiivitorjunnan kanssa. Toinen blogviestinihän kertoi juuri tästä: Eräs päivä vain huomasin, että minulla ei ollut mitään uskoa. Ei mitään tuntemusta Jumalallisesta läsnäolosta tai rakkaudesta. Vaikka kutsuin itseäni nimellisesti "kristityksi", ja minulla oli maksetut jäsenyydet ja kaikki!
Mutta juuri se tunne, joka uskovaisista on kaikilla koko ajan puuttui. Erikoista. Ei sinänsä, että tunne vielä tarkoittaisi sitä että tilanne olisi aito. Kukapa ei olisi koskaan tuntenut esimerkiksi pelkoa tai hermostuneisuutta, joka ei liity todellisuuteen? Kuten esimerkiksi Terry Pratchettin kirjassa "yläilmoissa" (mainio bromeliad - eli onttutrilogia, josta blogaan myöhemmin.) Siinä onttu kertoo kapistukselle joskus katsoneensa kuuta ja tunteneensa läsnäoloa. Hän ajattelee että tämä on todiste siitä, että hän tiesi jollain tasolla että heidän esi -isiensä avaruusalus todella oli kuussa. Kapistuksen mukaan kyseessä on kuitenkin vain primitiivinen vaistoreaktio, joka sattumalta sattui tässä tapauksessa olemaan oikein. Vaikka ei olisi ollut pakko.
Siksi pelkkä tuntemus ei olisi "todiste". Mutta toisaalta, tässä sitä ollaan ateistina tunteen puutteen vuoksi, joten kukapa minä tässä olen rikkaa tökkimään? (Jutun pääpointtini tosin ei riipu tästä: Se osoittaa vääräksi kiistatta sen, että olisi todella vain aktiivisia Jumalankieltäjäateisteja, jotka tietävät Totuuden mutta eivät syntiheikkoudessaan sitä halua myöntää.)
Luulen, että kyseinen tunne on itse asiassa seurausta kahdesta ilmiöstä. Toisesta olen jo blogannut. Toisesta en ole viitsinyt. Ensimmäinen on ohimolohkoepilepsia. Siinähän oireina on läsnäolon tunne, ja se oli peräti erittäin voimakas ja aidon oloinen. Ja joka saatiin aikaan jopa terveitäkin aivoja ärsyttämällä. Jos ihmisellä on ohimolohkoepilepsia tai muuta siihen liittyvää aivotoimintaa, hän on taatusti tuntenut läsnäoloa ja Jumalallisuutta, olipa hänen vakaumuksensa mitä tahansa. Toinen taas on valemuisto. Gazzanigan kirjassa "eettiset aivot", jossa ohimolohkoepilepsiakin oli esillä, käsiteltiin myös valemuistoja ja kerrottiin että meillä jokaisella on niitä paljonkin. Niitä saadaan luotia esimerkiksi ihan kertomalla tarina, jossa kerrotaan että "sinä lapsena olit eksyneenä kaupassa". Yllättävän moni otti tarinan omakseen. (Tulos saatiin kun verrattiin verrokkiryhmään jolle tarinaa ei kerrottu.) Ja nämä muistikuvat olivat aitoja. Siksipä jo se, että uskovainen menee kertomaan toiselle, kuinka jokaisella on aina tuntemus Jumalasta, auttaa pohjustamaan valemuistoa. Siitä tulee toiston kautta totta. Ja muistikuva on jopa erittäin voimakas. (Minulla voi toki olla valemuisto kääntymyksestäni. Mutta toisaalta olen erittäin tietoinen siitä että minulla ei ole mitään Jumalan läsnäolon tuntemusta.)
Tietenkin hihhuli keksii selityksiä. Todennäköisesti hän sanoo että "en ole etsinyt tarpeeksi", että "en ole kolkuttanut, joten Jeesus ei ole avannut". Jos tähän sanon, että olen etsinyt paljonkin (mikä itse asiassa on tottakin) hän sanoo että olen "yrittänyt liikaa". Että Jeesuksen tuntemus on "beissinä" kaikissa. (Ei ole, kun sitä kerran pitää kolkutella, ottaa yhteyttä Jumalaan.) Tietenkin aina voidaan sanoa että minulla on vain niin "kova muuri". Jännittävintähän tässä oli se, että en kristittynä ajatelut itseäni "Jumalaa vastustavaksi", se oli ihan OK konsepti. En kokenut mitään tarvetta vastustaa Jumalaa. Joten miksi ihmeessä minulla voi olla mitään muuria in first place? (Siis, jos kyse "kokoaikaisesta Jumalankaipuusta" ei ole aivotoiminnan häiriötilasta ja valemuistoista ja uskovaisten hatustaan repimästä konseptista?) Väitänkin, että minulla ei ole mitään muuria ole. Minua ei haittaisi vaikka Jumala tulisi koko skitsofreenisen kolmimielensä kanssa kahville sinne missä asun ja toisi anoppinsa muassaan. Ja mikäli hän todella on olemassa, Hän tietää missä asun.
Siksi päättelen, että uskovaisten Herrankaipuu ja ongelmatilanteiden auki selittely on pelkkää konseptin saippuoimista. Tosiasiassa selittelyn syynä on se, että heillä ei ole todisteita ilmiölle. Tosiasiassa selittely poistaan kaiken sen "selitysvoiman", mikä tällä käsittelyllään on ollut. Jäljelle jää vain todistamaton väite, jota puolustetaan kädet heiluen ja savuverhoja asetellen ja henkilökohtaisia tarinoita kertoillen - ja mahdollisesti jopa sellaisia keksien. Jäljellä ei ole enää mitään muuta kuin se, että huitoja ei kykene luopumaan väitteestään. Koska se on hänen omalle vakaumukselleen niin tuhoisaa ja pelottavaa.
Pelätköön he ja tanssikoot käsitteiden kanssa ripaskaa. Minä katson etäältä, enkä pelkää. Olen lähinnä huvittunut. Koska näen kenellä on muuri. Näen kuka kieltää tosiasioita aktiivisesti. Näen kumpi tarvitsee selittelyjä, ja kenen tarvitsee pitäytyä vain tunnetuissa tosiasioissa. Tämä voi tietysti monista tuntua arrogantilta. Mutta onko se tosiasiassa yhtään sen arrogantimpaa kuin se, että hihhuli tulee minulle kertomaan mitä minä oikeasti tunnen? Ja kertoo mitä kaikki ihmiset kaikkialla aina tuntevat. Ei, heidän rinnallaan minä olen herra vaatimattomuus. (Koska uskovaiset kehuvat toisiaan sellaisilla sanoilla kuin "vaatimaton", painankin sen oitis käyntikorttiini! Minun täytyy olla vähintään pyhimystasoinen! Minkähänlainen pyhimys minusta tulisi? Roolipelaajien ja ihovammaisten pyhimys?)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Uskovaiset uskovat että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä.[...] Niitä, jotka ovat uskossa. Ja niitä jotka aktiivisesti kieltävät Jumalan.
Mustavalkomaailmallinen hihhuli ei voi hyväksyä sitä, että hänelle itselleen äärimmäisen tärkeä asia saattaa jollekin ihan oikeasti olla aivan yhdentekevä.
Kun hihhulin maailma on valinta kahden väliltä, sitä se on silloin oltava myös muille. Jos joku ei tätä suostu hyväksymään, tämä on hihhulille merkkinä siitä, että henkilö aktiivisesti vastustaa jumalaa/jeesusta, kun todennäköistä on, että henkilö vastustaa hihhulin väkisin tuputtamaa keinotekoista valintaa kahden maailman väliltä.
Toki olen samaa mieltä, uskovaisten elämä rakentuu täysin kahtiajaon varaan. Jaetaan meihin ja muihin.
Tämä on tietysti pohjimmiltaan eriarvoistavaa. Mutta toisaalta joitain asioita pitääkin eriarvoistaa.
Minusta on silti mielenkiintoisempaa kiinnittää huomiota nimenomaan siihen, että he voisivat jakaa kahtia:
"Niihin jotka näkevät totuuden" ja "niihin jotka eivät näe".
Mielenkiintoista ei siis ole itse kahtiajako, joka on ilmiselvää, ja mahdollisesti kaiken hihhuliuden olennaisin ydin.
Mielenkiintoista on se, että he yrittävät pienentää tätä eroa. Ja nimenomaan tietämisen tasolla. Aivan kuin heille olisi tärkeää, että ateisti tietää jo nyt että ateisti on väärässä, ja hihhuli oikeassa.
Ihmettelen sitä, miksi he pitävät sitä niin tärkeänä vaikk heidän näkemyksensä mukaan ateisti näkee erehdyksensä kuoltuaan. Eli uskova saa "voi ei, hän olikin oikeassa" -boostilisää taivaaseen.
Jostain syystä uskovaisen on olennaisen tärkeää kokea että hänet torjunut ateistikin tietää torjuessaan olevansa väärässä.
Liikaa epäonnistuneita käännytystunteja? Liian paljon hävittyjä debatteja?
"Sitä kerran toisensa jälkeen nimittäin kuulee, kääntymiskertomuksissa ja muuten, että "kyllä minä ateistina jo tiesin että Jeesus oli olemassa, mutta synninrakkauteni esti minua tekemästä päätöstä". "
Tulee mieleen se kerta, kun puhuin erään (karismaatikko-)kristityn ystäväni kanssa ateismistani ensimmäisen kerta. Kommentti, joka jäi mieleeni elämään tuosta, oli hänen lopetus aiheeseen: "kyllä sinä voit vielä kääntyä, olen nähnyt pahempienkin ateistien tulleen uskoon!"
Harmi, että en sattunut kysymään, mitä hän tarkoitti "pahalla" ateistilla. Näin jälkeenpäin on huvittanut suuresti koko kommentti: onko siis olemassa kristittyjen mielissä jonkinlainen ateistien pahuuden hierarkia? Siis samantyyppinen, jolla kristityt erittelevät toisiansa: hyvä uskova, ei elävässä uskossa oleva uskova, tapakristitty, jne.
Ylipäätänsä ajatus oli nauruhermoja kutkuttava stereotypiallaan: käsitys Pahasta Ateistista kaduilla saarnaavana, tietoisesti Jumalaa vastaan Kapinoivana ja Hänen Käskyjään Rikkovana tyyppinä, jolla kaiken lisäksi on koko ajan paha olo, kun hän yrittää tietoisesti torjua Jeesuksen Rakkauden. Minä, rauhaarakastava humanisti, sain siis olla tässä hierarkiassa olla se "vähemmän paha". Paha ateisti mikä paha ateisti silti :)
"kyllä minä ateistina jo tiesin että Jeesus oli olemassa, mutta synninrakkauteni esti minua tekemästä päätöstä"
Itseasiassa epäilen, että henkilö joka sanoo jotain tämänsuuntaista
on itse syylistynyt siihen mistä ateistia epäilee.
Kuulostaa nimittäin uskovaisen perheen kasvatilta joka jo lapsena tiesi, että Jeesus on olemassa, mutta astetta reippaampi murrosikä vieroitti hänet isiensä uskosta, johon hän sitten palasi rauhoituttuaan.
Tämän murrosikäisen isiensäuskosta tempoilemisen hän sitten jälkeenpäin nimittää ateismiksi. Näin siis isien usko on aina kytenyt pohjalla.
Sitten tämä henkilö yleistää oman elämänsä koskevan kaikkia ja tekee sen johtopäätöksen, että kaikki ateistit rimpuilevat tunnustamatta uskoaan ja aktiivisesti taistelevat Jeesuksen sydämeen marssimista vastaan, niin kuin hän kokee itsensä kohdalla käyneen.
Tuo on varmaan vaikuttava elementti. Ja tärkeä sellainen. Jopa merkittävämpi elementti kuin tuo esittämäni. Mutta ei tietenkään poista niiden vaikutusta.
Esimerkiksi tiedän erään kiihkohihhulin, joka on omien sanojensa mukaan "ateistien perheestä". Tosin en sitten tiedä, mitä hän ateistisuudella tarkoittaa, koska elämäntarinassaan hän itse oli ateisti ja uskoi ja harrasti samanaikaisesti spiritismiä. Ja piti näitä aitoina. Epäkohtiin puuttuminen lakaistaan maton alle kommentoimalla siitä, kuinka "epäjohdonmukainen ateistien ja siis hänen omakin maailmankatsomus on."
Epäjohdonmukaisuudesta en tiedä, mutta ateismi ei selvästi tarkoita hänelle samaa kuin minulle. Ateisti joka uskoo demoneihin määrittää minusta Jumalan aika tiukasti, sillä ateismihan on tiukasti määritellen jumalauskon puutetta.. Ja tämän määrittelyeron takia en pidä hänen epäjohdonmukaisuuttaan (joka btw. jatkuu tänäkin päivänä) pakotteena sille että muut, kuten minä, suoraan olisi pakosti samalla tavoin tai samoissa määrin ristiriitainen.
Uskovainen, joka määrittää itsensä ex-ateistiksi ja samalla ex-spiritistiksi omaa sangen väljän (tämä on nyt sitten tooooodella väljä) määritelmän ateismista. "Olin tiukan linjan ateisti, en uskonut muuhun kuin demoneihin."
Nähdäkseni kääntyneillä ihmisillä on tarvetta lisätä elämäntarinaansa jälkeenpäin nimikkeitä jotka paremmin palvelevat heidän tämänhetkistä identiteettiään. "Nyt olen Jeesuksen veressä dipattu kristitty Jumalan lapsi, mutta ennen olin saatanan sylikoira, vapaa-ajattelija ja evoluutioteorian vakaa kannattaja." En tiedä kuinka monta hymiötä tähän perään pitäisi laittaa.
Mielenkiintoista on se, että he yrittävät pienentää tätä [kahtiajakoa] eroa. Ja nimenomaan tietämisen tasolla. Aivan kuin heille olisi tärkeää, että ateisti tietää jo nyt että ateisti on väärässä, ja hihhuli oikeassa. Ihmettelen sitä, miksi he pitävät sitä niin tärkeänä vaikk heidän näkemyksensä mukaan ateisti näkee erehdyksensä kuoltuaan.
Nähdäkseni he pitävät sitä tärkeänä, sillä se on keino vähätellä ateistin maailmankuvaa/katsomusta. Ateistista katsomusta ei nähdä aitona vaan uskonnollisen katsomuksen välttelynä. Sitä voidaan vähätellä, koska se koetaan jonkinlaisena korvikkeena ja sijaistoimintona. "Nyt kun olen uskova näen miten väärässä ateistina olin. Ai niin myös sinä olet väärässä ja sisimmässä tiedät sen, niin että ei meidän välillä niin isoa eroa ole."
Lähetä kommentti