Missä? Kuka? Mitä mieltä? Miksi?

Kun lukee Raamattua, siellä lukee asioita Jumalasta. Hän kykenee vaikka mihin. Ja tekee vaikka mitä. Vaikuttaa konkreettisesti. Näkyy. Samaa väittävät monet nykyaikanakin elävät ihmiset. Jumala näkyy.

Minua on aina hieman ihmetyttänyt että missä se Jumala sitten oikein on? Hänhän voisi selkeästi todistaa olemassaolonsa. Hän ei näytä toimivan maailmassa siten että sitä voisi erottaa muusta. Tämä tarkoittaa minulle vain yhtä asiaa. Hän ei eroa mitenkään kaikista muista Jumalista. Kaikki Jumalat ovat siksi samanarvoisia. Ja kun en usko esimerkiksi Allahiin, en usko sitten muihinkaan. Sillä uskovaistekin ovat tiettyyn rajaan asti ateisteja. Ateistit vain vetävät tämän yhtä Jumaluutta pidemmälle.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että Jumala on, mutta hän ei halua tulla nähdyksi. Tämä tarkoittaa sitä että maailman meno ei eroa siitä että maailma olisi täysin ateistinen. Jos tälläinen Jumala on, hän ei vaikuta käytännössä mitenkään. Tälläisen Jumalan häirintä voi olla jopa häiritsemistä. Jos Jumala on vaikka viettämässä lomaa, ja kuten yritysjohtajakaan ei jaksa kuunnella puhelinvastaajaviestjä työpaikalta lomalla, ei hänkään nauti niistä häirinnöistä. Kenties ateismi miellyttää häntä eniten. (Mistä päästäänkin jo "käänteiseen Pascalin vaakaan" sujuvasti.)

Tietenkin usko voi antaa jollekulle toivoa ja iloa. Osa ei osaa päättää moraalisesta toiminnastaan ilman apua, vaan tarvitsee lapsenvahtia vielä aikuisenakin. Pojat ovat poikia, kuten ovat monet keski -ikäiset miehetkin.

Kaikista ikävintä on tietenkin se, että Jumalaa aktiivisimmin todistavat ovat käytökseltään ja asenteiltaan kuin koulukiusaajia. He asettavat itsensä muiden yläpuolelle ja heidän vakaumuksensa antaa heille oikeuden päättää elämästä, kuolemasta ja moraalista muiden yli. Vakaumus antaa heille luvan tuomita, ja alentaa niitä jotka eivät ajattele juuri samoin kuin heidän kerhonsa. Sillä kyllä, he eivät pidä muistakaan uskovaisista. "Lahko" sanoo luterilainen helluntailaisista. Ja "Saatanasta seuraava" on suunnilleen se, mitä moni hihhuli sanoo luterilaisesta naispappiuutuudesta. Kyse ei siis ole edes pelkästä vakaumuksesta. Hihhulille "unity" on kaikki. Ei mielipiteenvapaus heitä kiinnosta, vaikka he toki vetoavat uskonnon ja sananvapauteen oikeuttaakseen oman toimintansa. (Yhtä järkevää kuin Ann Coulterin toiminta aikaisemmassa viestissäni. Itse asiassa tuo asenne on Coulterin politiikkasuhde sovellettuna koko elämään. Jostain syystä tätä kammottavuutta ei ole yhtä helppo huomata, kun sen levittää riittävän laajaksi.)

Kysymys on aina juuri siitä yhdestä, tietystä, rajallisesta ismistä. Tätä voi olla vaikeaa huomata, koska hihhulit puhuvat aina vain Jumalasta ja Raamatusta. Ja laskevat uskovaisiksi monesti kaikki jotka eivät ole ateisteja. Aina tilanteen tullen voidaan kuitenkin huomata, että pelkkä vakaumuskaan ei riitä. Sen pitäisi edustaa juuri tätä pientä ryhmää.

Ilmeisesti hihhulitkaan eivät ole vapaita toisista hihhuleista. Kukaan ei siis saa kulkea rauhassa, aina joutuu kinaamaan joidenkin kanssa. Rauhassa olisi kuitenkin kaikille mukavampi elää.