torstai 17. huhtikuuta 2008

Näin selitämme, mitä julistamme käytännössä?

On melko tavallista että ateistit pyytävät todisteita Jumalasta. Pitää olla ihmeparanemisia tai muita selkeästi havaittavia asioita. Heille Jumalasta pitää olla selkeitä, vastaanpanemaattomia todisteita. Muuten he eivät välitä.

Uskovaisten mielestä taas tälläinen on "halpaa". Heistä luonnollisetkin tapahtumat voivat olla tapa, jolla Jumala toimii. Polkupyöräonnettomuudesta selviäminen tai taitavan lääkärin suorittama leikkaus on se tapa, jolla Jumala toimii. Jumala ei siis pudota taivaalta salamaa, joka sulattaa veitsen, jolla joku yrittää itsemurhaa, sen sijaan hän voi saada jonkun ihmisen kiinnittämään huomiota itsemurhahaluiseen tai laittaa tämän lauleskelemaan pusikkoon. Täytyy vain osata uskoa siihen mahdollisuuteen, jonka näkee tapahtuman takana. Ja kyllä sitä nähdäänkin: Esimerkiksi jos rukoilet ja joudut auto -onnettomuuteen, rukous auttoi siihen että et kuollut. (Ei siis tule nähdä niin että rukous aikaansai kolarin ja kalliin laskun, vaan että rukous pelasti. Kaikista vähiten saa tietysti ajatella sitä että monet sekä joutuvat kolareihin että selviävät hengissä - ja jopa ovat joutumatta kolareihin - vaikka ovat ateistejakin. Sillä Jumalan rakkaus on se, mikä on tärkeä ja ainut asia jota pitää nähdä kaikessa. Vaikka siinä että joudut autokolariin tai huumenarkomaani lyö sinua yllättäen bambukepillä munille.)

Tälle näkemykselle on siis olennaista, että ateistien tulisi ymmärtää että Jumala voi toimia ja usein toimiikin luonnollisten ilmiöiden takana. Jos Jumala kulkisi ympäriinsä tekemässä hienoja ihmeitä koko ajan, kukaan ei tarvitsisi uskoa. Usko on tässä näkemyksessä se tavoiteltava vahvuus, jota ilman Jeesuksen hyväksyminen pelastajaksi ei tarkoita mitään, olisi vain tyhjä kupla. Ilman uskoa ollaan kumisevia vaskia ja kiliseviä tiukuja vaikka olisi enkelten tiedot Jumalan olemassaolosta.

Tämä on kuitenkin melko erikoista, koska käytännön tasolla juuri samat uskovaiset monesti viittaavat ihmeparanemiskertomuksiin ja vetoavat omiin, heistä vakuuttaviin, todisteihin, joiden seurauksena he itse tietävät Jumalan. Eli näyttää siltä, että uskovaiselle on jonkinlainen "minä-muut" -jakauma, jossa kaikki muut tarvitsevat uskoa, ja uskoon pitää panostaa. Samanaikaisesti, kun Jumala on heille itselleen tiedetty asia, jotain joka ilmestyy, tekee paranormaaleja ihmeitä ja huutaa olemassaoloaan näyin ja keskusteluin, jotka hän kuulee selvästi päässään.

Minusta tässä on ristiriita. Muilta vaaditaan uskoa, kun itse saadaan konkreettiset ja suorat todisteet. Muiden ihmeiden odotuksia halveksitaan, kun ne itselle tulevat ainakin puheissa kun Manun illallinen, siten että niistä voidaan oikein julistaa ja niistä kertoa. (Ikään kuin minä menisin köyhille Afrikkalaisille kertomaan miten heidän ei tulisi ihailla ja haluta tietoverkkoa tai muuta länsimaisen yhteiskunnan elintasoa, ja kadehtia sitä. Samalla kun itse pidän aktiivisesti jotain blogia ja vierailen ihme sivuilla ja nautin länsimaisesta hyvinvoinnista. Ja keskustelen kavereiden kanssa pleikkaripelejen läpiipeluista ja muistutan välistä jopa demokratiamme hienouksista.)

Minä taas olen tullut siihen tulokseen, että kun näin on, Jumala välittää toisista enemmän kuin toisista. Viihtykööt sitten heidän seurassaan, minä etsin seurani sellaiselta tahoilta, joita minun seurani kiinnostaa. En vain halua olla kenellekään -jonka kanssa siis kommunikoin tai kaveeraan- mikään "kakkosvilttiketjun kaveri", jolle soitetaan vasta sitten kun kaikki muut kaverit on jo käyty läpi.

1 kommentti:

Maakuz kirjoitti...

Minäkään en ymmärrä uskovaisia. Pakenevatko he todellisuutta? Tiede kertoo meille ylivoimaisesti parhaiten miten maailma toimii, ja nämä kaverit työntävät sormet korviin ja laulaa laa-laa-laa.