Kääntyminen ja itseinho

Kun kuuntelee kääntymiskertomuksia, niissä nousee esiin tyypillinen elementti:
Olipa kertoja sitten uskovainen tai ei, hän kertoo siitä kuinka hän oli elänyt toisin. Ja että ennen kääntymistä hänen elämänsä oli tuntunut ahdistavalta ja masentavalta. Ja että tämä ahdistus loppui, kun maailmankuva vaihtui.

Tämä elementti on kaikissa tarinoissa. Luultavasti yksi syy sille on se, että se toimii. Eihän se oikeasti ole mikään "argumentti" asian puolesta, vaan tunteisiin vetoavaa tarinointia. Mutta sellainen nyt vain puree ihmisiin. Ei siis pidä uskoa ihan kaikkea mitä kuulee.

Toisaalta masennus voi olla tottakin. Maailmankuvan vaihtuminen on raskas kokemus. Se vaatii suuria muutoksia ajattelu ja toimintatavoissa. Tätä kautta maailmankuvan vaihtaminen itsessään on masentavaa. Ja kun vaihdos on valmis, masennus päättyy. Siksi masennuksen syyt voivat olla erilaiset, kuin mitä kääntynyt kokee.

Epävarmuus on alkanut jo aikaisemmin. Kääntyminen on vain loppu prosessista. Ja selittely, kuten kreationistisen tieteen opiskelu argumentteineen, tulee vasta varsinaisen kääntymisen jälkeen tai sen loppupuolella. Sen tehtävä on luultavasti kuitenkin enemmänkin vain rationalisoida, ei käännyttää. Ihminen ei käänny rationaalisilla argumenteilla. Niillä hän vain ylläpitää nykyistä.
Ainakin minun havaintojen mukaan arki -ihmien rationalisointi on pelkkä maailmankuvanmuutoksen jarru. Suuntaan ja toiseen.

Kääntynyt ihminen on yleensä suuresti vanhaa katsomustaan vastaan. Jos olet ollut alkoholisti, vastustat ainakin "arkkityyppisesti" lujasti alkoholismia. Samoin kiivaiden julistajien kertomuksissa tyypillinen elementti on "ateistinen vaihe", joka on joko ollut pysyvä tila, tai vähintään jokin kammottava välivaihe julistajan elämässä.

Erikoista on, että ihminen, joka on itse edustanut jotain ajattelutapaa, käännyttyään alkaa vihaamaan sitä niin lujasti. Vanhan ajattelutavan edustajat esitetään aina moraalisesti ja/tai järjenkäytöllisesti heikompina ihmisinä.

Selvästi ihmisellä on tapana vihata itseään. Sillä haukkuessaan ajattelutapaa jota on itse ennen edustanut, haukkuu vain vanhaa minäänsä. Luulisi aidosti ateistina edes jonkin aikaa eläneen kiihkojulistajankin tienneen että hän ei aikaisemmin ollut läpeensä paha ja ilkeämielinen murhaaja. Toki hän kertomuksissaan korostaa näitä negatiivisi puolia. Ne hyvät vain tuntuvat unohtuneen. Vaikka ne hyvät syyt olivat varmasti niitä, joiden vuoksi hän aikanaan kuului siihen ajatusmalliin.

Toisaalta lulisi että osuvin kritiikki -ja tehokkain käännytys- kuitenkin osuisi nimenomaan näihin hyviin puoliin. Sillä niiden varassa kyseistä aatetta edustava itse katsoo kulkevansa.