Pienet jumalan kuvat.

Lueskelin Terry Pratchettin "Pienet Jumalat" -kirjaa. Kirjassa on käytännössä kaksi ideaa. Ensimmäinen on se, että uskonto ei tule toimeen ilman uskovia. Jos Jumalalla ei ole ainuttakaan palvojaa, se on kuollut uskonto. Kirjassa sankarina onkin Om -jumala, jolla on ainoastaan yksi palvoja. Lukutaidoton Brutha. Toki Omilla on myös iso temppeli ja paljon palvelijoita, mutta nämä toimivat vain instituutiossa. Kaikkien kiinnostus keskittyy lähinnä kvisitiota koskeviin asioihin. Joko siihen että siellä on töissä, tai että sinne ei pääsisi asiakkaaksi. Eikä Jumala Omillakaan ole helppoa, sillä hän sattuu olemaan kilpikonnan ruumissa, ja hänen seuraajansa taas pitävät kilpikonnia suurena herkkuruokana.

Toinen kantava teema kirjassa on se, että todellinen pahuus ei ole sellaista pahuutta, jossa ihminen vain tekee pahaa. Siinä kohotetaan suurimmaksi pahaksi sellainen pahuus, joka saa toiset, tavalliset ihmiset, tekemään pahaa nimissään. Ja kirjassakin uskonnot valjastetaan usein tälläiselle. Milloin ovat asialla inkvisiittorit, milloin merimiehet heittävät ihmisiä laidan yli osana palvontaansa. Mutta kaikista kauhein on Vorbis, joka voi laittaa kilpikonnan selälleen ja laittaa pieniä kiviä kiilaksi kuoren alle. Ei siksi että saisi tästä sairasta nautintoa, vaan siksi että häntä kiinnostaa nähdä mitä siitä seuraa. Ja tietenkin hänen johtamassaan kvisiitiossa työskentelee kiduttajina perheenisiä, joiden työpaikan taukopisteessä kahvikupeissa lukee humoristisia ja herttaisia mietelauseita.

Ja Bruthan kotimaankin suurimmat sodat ovat vapaamielistä Efebeä vastaan. Toki Efebeläisetkin osaavat olla julmia. Heillä on muun muassa tappoansoilla täytetty labyrintti, joka tulee osata kulkea juuri oikein. Mutta he ovat kuitenkin sallivaisempia eri näkemyksille. Tilanne näkyy selvimmin vakitilanteessa. Kun Efebeläiset ottavat vankeja, he laittavat heidät tyrmiin ja antavat ruokaa. Kun taas Omnialaiset kohtelevat vääräuskoisia avoimin keittopadoin. Tosin eivät ruokintamielessä.

Tosin kirjassa viitataan myös uskomisen sallimiseen. Om -kilpikonnaa käy sääliksi, tämän rasittavuudestaan huolimatta. Lisäksi kirjassa esiintyy aavikolla asuva hullu, joka näkee aavikon henkiä. Nämä henget sitten tarjoavat hänelle hienoja aterioita ja parhaita viinejä. Tosin aina silloin tällöin aavikolla asustajan tekee mieli syödä rotta ja kaktus, ihan vaihtelun vuoksi. Tosiasiassa Brutha näkee että rotta ja kaktus ovat ainoita asioita, joita hän syö. Mutta onko herättäminen tästä lumeesta kuitenkaan sen arvoista? Tämä vertaus on hieman kuin Sinuhe Egyuptiläisessä, jossa Sinuhe parantaa erään naisen, joka luuli olevansa kuningatar. On hyvä miettiä ketä herättää harhoista ja miksi.