En ole elämäni aikana kuulunut mihinkään ääriuskonnolliseen liikkeeseen. Vielä varhaisteininä luulin että "vapaaseurakunnat" olivat jotenkin asenteiltaan vapaampia kuin valtionkirkko, enemmän "kaikki pääsevät taivaaseen" -tyylistä. Ja toisaalta en yhdistänyt "vapaa -ajattelijat" -järjestöä ateisteihin.
Olin kuitenkin lapsena Helluntailaisten leirillä, muutamankin kerran. Syykin oli ihan hyvä. Perheeni oli köyhä, joten helluntailainen naapurimme halusi, luultavasti ihan hyvyyttään, antaa äidillemme, monen lapsen äidille, lomaa joskus. Niinpä kaikki lapset lähtivät helluntailaisten kesäleirille. Emme siis kuuluneet helluntaiseurakuntaan, eikä tilanteeseen liittynyt käännytyspakkoa.
Leirillä oli ihan mukavaa. Siellä uitiin ja leikittiin kaikenlaisia leikkejä. Metsästin toki myös heinäsirkkoja. Leirillä ei siis harmittanut olla, vaikka joka päivä toki olikin Raamattutunti. Mutta ei mitään mitä ei olisi kestänyt. Mutta se "yksi yö" aina pelotti etukäteen : Yön ohjelma oli nimittäin esirukoileminen.
Se tehtiin siten, että kaikki leiriläiset menivät juhlasaliin illasta ja sitten edessä esitettiin erilaisia "mitä pahaa olen tehnyt ja miltä haluaisin anteeksiannon" -juttuja. Sitten kun sopiva tuli kohdalle, mentiin Julkisesti riviin siihen kaikkien eteen siunattavaksi. Ja jos ei käynyt esirukoiltavana ei saanut mennä nukkumaan. Katumus ja anteeksipyyntö Jeesukselle korostettiin.
Tilanne oli kaltaiselleni ujolle (ja tuolloin vielä pienelle) lapselle pelottava ja koin tilaisuuden aina nöyryytyksenä. Jolta ei voinut välttyä edes olemalla erittäin, erittäin, kiltti. Tämä rukousilta oli tosi aika tehokas, eräällä leirillä joku tyttö "tuli uskoon". Näin meille kerrottiin. Käytännössä se tarkoitti sitä että hän itki -ja välistä huusikin- ja hoki sanaa "Jeesus Jeesus Jeesus" ja vastaavaa.
Uskovaiset arvostivat tätä tilannetta kovasti, itseäni pelotti se tyttö. Mutta kukapa sitä henkilökohtaisen Jumalakontaktin väliin voisi epäilyineen mennä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti