Pahin vihollinen?

Tänään tulin ajatelleeksi, että kaikesta passiivisuudestani ja epäaggressiivisuudestani huolimatta olen juuri sitä porukkaa, joka aikaansaa uskovaisille ihmisille eniten harmaita hiuksia. Etäisen kohteliaan asenteen ja epäkiinnostuksen vuoksi:
1: Uskovaiset pitävät Jumalan olemassaolokysymyksiä tärkeinä. Aggressiiviset ateistit pitävät Jumalan olemassaoloa rationaalisuuden ja oman ajattelunvapauden kannalta keskeisenä. Molemmista Jumalakysymys on siis jollain lailla merkittävä. Minusta ei. Minusta Jumalalla ei ole merkitystä normaalin elämän kannalta: Jeesus kuoli -joidenkin mukaan nousi tämän jälkeen kuolleista- ja sama meno jatkui. Ainoastaan teknologia on kehittynyt. Eikä teknologian kehityskään ei ole Jeesuksen ylösnousemuksen ansiota. Muutoinkin Jumala näyttää olevan aika voimaton, koska kaikki vaikutukset joita voidaan havaita Jeesuksesta johtuviksi, tulevat "Herran Seurakunnan", eli uskovaisten kautta. Sanan ja ylistyksen saarnamies Veli Saarikalle, joka uskoo että taudit ja kaikki paha on uskolla karkotettavissa, on julistanut että Saatana on pelkkä tyhjä kuori, jolla on vain se valta jonka ihmiset antavat hänelle. Samaa ajattelua voidaan tietysti arkikokemusten pohjalta soveltaa Jumalaakin. Tosin Saarikalle on luultavasti eri mieltä. Mutta toisin kuin aggressiivisemmille ateisteille, minulle uskova joutuisi vakuuttamaan ensi alkuun sen että koko kysymys Jumalan olemassaolosta olisi jotenkin merkittävä. Ja tämä asenteeni rikkoo heidän perimmäistä ajatteluaan, jossa "sillä uskooko vai ei on merkitystä".
2: Uskovaiset pitävät käännynnäisistä ja julistamisesta. Kun en suostu keskustelemaan, he eivät saa toteuttaa tätä haluaan. Eivätkä voi myöskään seurakunnassa kertoa että ovat taas julistaneet evankeliumia niin ja niin monelle.
3: Uskovaiset tuntuvat myös hakevan elämäänsä jännitystä keräämällä jonkinlaisia "vainopisteitä", joiden kasautuminen tekee heistä marttyyrin. He voivat tapaamisissaan kertoa ja kauhistella kuinka joku ateisti on terävällä kielellään loukannut heitä ja tätä kautta saavat välillistä palkintoa. Jos kaikki olisivat kuten minä, sanoisivat vain kohteliaasti "ei kiitos, hyvää päivänjatkoa", olisi julistustyö melko turhauttavaa. Muuttuisi liukuhihnatyöksi, jossa kenellekään ei saa puhuttua, ketään ei saa vakuutettua eikä silti voida valittaa siitä että koettaisiin jotain vainoa ja vastustusta. Eikä saarnaajakaan voisi mennä tunnustamaan kokouksissa että "seisoinpa taas kadunkulmassa mutta en edes puhunut kenenkään kanssa Jeesuksesta". Sehän tarkoittaa että Jeesus ei ole armolahjanaan antanut minkäänlaista karismaa, ja että uskova ei ole siis tätä halunnut, eikä ole rohkeasti julistanut vaan on ollut pelkuri ja laiska.