Eilisen elämäni tapahtuman selittäminen vaatii taustakertomuksen esittämistä. Sen voi ymmärtää vain kontekstinsa kautta. Siksi mietin että jättäisin kokonaan kirjaamatta. Mutta valvotun yön jälkeen päätin että asiaa on ehkä hyvä käsitellä näinkin. Ainakin se nostaa esiin joitain asioita, ja ne asiat voidaan nostaa esiin suoranaisesti ketään loukkaamatta. Tämän blogitekstin päähenkilö on äitini.
Minun äitini on aina ollut melko avomielinen ihminen. Kun olin lapsi, meillä vieraili Jehovan Todistajia ja Mormoneja. Ja paikkakuntamme ensimmäinen "neekeri". Minä olen käynyt helluntaiseurakunnan leireillä. Olen siis tottunut kohtaamaan erilaisia ihmisiä. Ilman äitiäni en olisi passiivinen ateisti. Olisin erilainen.
Äitini opetti minut kyseenalaistamaan asioita. Hän ei ole skeptikko tai akateemikko. Hän kuitenkin on pähkinyt sellaisia asioita että "kun eri atomejen välillä on etäisyys, ja atomejen ydinkin on pieni, ja ytimessäkin on erillisiä pienempiä protoneita ja neutroneita ja nekin sisältävät kvarkkeja, on kaikki enimmäkseen tyhjää." Toki hän hieman äärimmilleen menevänä ihmisenä salli tämän päätelmän edetä siihen että todellisuutemme on "vain jonkinlaista harhaa" (Tämän ei tietenkään tarvitse vaikuttaa mitenkään siihen että talon on oltava siistin, vaatteiden järjestyksessä kaapissa ja ruuan on oltava siististi pöydässä tasan tiettyyn kellonaikaan. Ainakaan äitini kohdalla ei ole vaikuttanut.) Hänen ei ole ollut vaikeaa hyväksyä alkuräjähdystä koska "ei mistään räjähtää ei mitään". Hän ei välttämättä ole käsityksineen oikeassa, mutta hän opetti että tuolien olemassaolonkin voi kyseenalaistaa.
Isäni taas on jotain, joka ei suostu luokittumaan edes agnostikoksi. Hänestä koko "jumalakäsitys" on epämääräinen, havainto maailman ulkopuolinen -ja lisäksi tärkein Jumalan tarkoituksiin ja muihin liitetty käsitys on "selittämättömyys", joka johtuu siitä että Jumala on jotain "suurta tms." jota ihminen ei voi käsittää- joten sen käsittely pähkäilemällä on turhaa : "Voi olla että ei ole, ja vaikka olisi et voi saada tietää, ja vaikka voisit saada tietää et voisi ymmärtää." Ateisti hän ei siis suoranaisesti ole, koska hän ei kiistä Jumalan olemassaoloa, vaan pikemminkin itse kysymyksen mielekkyyden. Häneltä opin taas sen, että voidaan kyseenalaistaa myös yleiset käsitykset: Niin ateistit kuin uskovaiset kun pitävät jumalakäsitteen ruotimista jotenkin merkityksekkäänä.
Vanhempani ovat molemmat tempperamenttisia persoonia, ja he ovat riidelleet lähes kaikesta mahdollisesta aika paljon. Mutta vain kerran Jeesuksesta. Eikä tällöinkään niinkään "olemassaolokysymyksestä" vaan siitä kannattaako siitä kyselystä tehdä niin iso numero. Vanhempani erosivat, mutta syyt olivat erit.
Mutta palataan taas äitiini.
Hän on ihminen, joka tarvitsee koko ajan tukea. Kun hän saa sitä, hänellä on vahva itsetunto ja hän on erittäin, erittäin, osaava ja aikaansaava. Mutta ilman kokoaikaista huomiota hän masentuu pahasti. Hän on aina "puuhastellut"(anteeksi vähättelevä sanamuoto jota ei tule ymmärtää vähättelevässä merkityksessä) kaikenlaisen hyväntekeväisyyteen viittaavan kanssa, ilmaiseksikin. Toki me tiedämme, että siksi että ihmisten kiitokset ovat hänelle niin tärkeitä. Joku voisi pitää tätä "itsekkäänä". Mutta oikeasti, who cares? Tilanne on vain win-win. Kaikki voittavat. Joten itsekkyysajattelua voidaan pitää "bullshittinä".
Eronsa jälkeen äitini muutti toiselle puolelle suomea, emmekä ole juuri tavanneet. Hän tuli paikkakunnalle ja soitti minulle. Menin tapaamaan. Tapaamisessa hän kertoi että hän oli päätynyt avustamaan uudella paikkakunnallaan seurakunnan toimintaa. Minusta se oli ihan hauska asia. Vaikka paikallinen seurakunta onkin hieman kiihkeän luonteinen ja muun muassa luokitellut sisareni "saatananpalvojaksi", vaikka hän on "vain ate". Mutta toisten uskontoimitusten avustaminen ei ole minulta pois. Vitsailin siitä kuinka "nämä kaksi pakanaa" -sisareni ja minä- voidaan ainakin mennä kirkkoihin. Ainakaan kaltaiseni ateisti ei välitä siitä että menee arkkitehtooriseen rakennukseen katsomaan kuvia ja kuuntelemaan ääniä. Yllättäen äitini loukkaantui ja itki. Hän oli selvästi tullut uskoon. Kuulin vain kuinka häntä loukkaa se että "ei välttämättä tarvitse uskoa". Mainitsin toki siitä että minua ei hänen uusi vakaumuksensa haittaa. (En sen sijaan maininnut mitään siitä että nyt äitini on ihminen joka kyllä sujuvasti pystyy kyseenalaistamaan pöydät -mutta ei Jumalaa.) Ja että on hienoa että "saa uskoa mutta ei ole pakko". Ei kovin paljoa auttanut.
Nyt on minulla mieli matala, koska käsitykseni maailmasta loukkaavat häntä -ja hänen ei minua. Minä olen siis periaatteessa se onnettomuutta tuova taho. Toisaalta voidaan kyllä ajatella että ei se äitini uusi vakaumuskaan ole hänelle kovin paljoa onnea tuonut, kun noin itkee. Valitettavasti minussa ei ole nappia, jota painamalla alkaisin uskomaan taivaalliseen näkymättömään "magic maniin" vain koska äitini itkee.
Muistakaa kuitenkin se, että vaikka äitini on hihhuli, hän on MINUN hihhulini!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti