Hyvä elämä.

Puhun melko paljon hyvästä elämästä. Siksi minun on kai kerrottava mitä ajattelen sen olevan. Kuten aina näissä kysymyksissä, selittäminen on vaikeaa. Siksi käytän vertausta. Näinhän Jeesuskin teki.

Joku tulee kertomaan sinulle että takapihallasi on aarre. Niinpä ostat lapion ja alat kaivamaan kuoppaa. Kaivat ja kaivat, ajattelet olevasi oman onnesi seppä. Ajattelet että jokaikinen lapiollinen vie sinut lähemmäs aarretta. Mietit mitä kaikkea voisit tehdä sillä aarteella. Lopulta kuoppa alkaa olemaan syvä, niin syvä että kuoppaan kapuamiseen menee epäkäytännöllisen kauan aikaa. Vähennät kuopan ulkopuolella käymistä. Lopulta se jää kokonaan. Et enää voi lopettaa koska olet jo uhrautunut niin paljon, että kokisit menettäneesi paljon aikaa ja vaivaa pelkkään itsesi likaamiseen. Etkä tajua että olet koko ajan pohjalla. Kun olet kaivanut tarpeeksi paljon, voidaan miettiä että "Entä sitten VAIKKA siellä olisi se aarre?"
Riskinä on se että elämä jää elämättä, tai että kun aarteen löytääkin, on jo liian myöhäistä aloittaa elämä, tai että on unohtunut miten yleensä ottaen elää ilman sitä kuopankaivuuta. Kyseessä ei siis ole Pascalin vedonlyöntiä mallia "minimaalisella panostuksella voit voittaa äärettömän paljon" vaan Pietarin paradoksi, jossa kukaan ei pelaa yli varojensa-vaikka voiton odotussumma on vaatimattomasti ääretön.
Tämä oli "huono elämä".

Hyvä elämä on se, että tajuaa eräänä päivänä että takapihalla on aarre. Tarkemmin sanoen takapiha ON aarre, josta voi nauttia ilman kuopankaivuuta. Ja kuten huomaamme, huono elämä on paljon monimutkaisempaa.