Uskovaiset julistavat usein että ihmisten käyttäytyminen ja onnellisuus riippuu olennaiesti heidän uskonnollisesta vakaumuksestaan. Heidän mukaansa ateisti on kyyninen ja elämään pettynyt, koska häneltä jää aina saavuttamatta suuria asioita. Taivasta ei ole, eikä ikuista elämää. Eikä mahtiystävää. Sellaienn elämä olisi puutteellista, vajavaista ja onnetonta.
Kuitenkaan esimerkiksi minä en ole katkera. Enhän minä kuitenkaan koe monia asioita muutenkaan. En saa vuoden vapaita, en johda armeijoita, enkä pääse viettämään aikaa universumin kauneimmissa paikoissa. En operoi ihmisten aivojen kanssa. En omista ferraria tai tee hyviä urheilutuloksia. Minulla ei ole loputtomasti ystäviä, eikä elämäni ole yhtä piknikretkeä. Enkä ehdi toteuttaa kaikkia haaveitani ja toiveitani, edes pieniä sellaisia. Ja aina välistä sitä epäonnistuu asioissa. Elämässä on pettymyksiä ja haaveiden saavuttamatta jäämisiäkin.
Mutta.
Minulle elämä sinällään on arvokas ja tarjoaa riittävästi. Minusta uskonnollinen tapa katsoa maailmaa ja nähdä elämässä syytä kyynisyytteen heti jos ei olisi jotain parempaa korvikemaailmaa, on siksi suorastaan elämää loukkaavaa. Siinähän sanotaan ihan suoraan että elämä, kanssaihmisesi kanssa oleminen, maailma ja kaikki muu olisi jotenkin "ei kelpaa" -leimalla varustettua. Että elämä on vain rihkamaa, jonka ainut arvo on toimia välineenä jolla se "kelpaava elämä" saadaan sitten kun on kuoltu.
* Haluaisin kyllä että näitä lausuntoja lausuva kristitty menisi sitten suoraan vaikka omalle äidilleen ja perheelleen sanomaan, että heidän kanssaan ajan viettäminen on roskaa. Että hän jaksaa elää heidän keskuudessaan vain, koska yliluonnollinen Jumala antaa kuoleman jälkeen piirakkaa.
Ateistina en usko että olisi hyvää Jumalaa koska maailmassa on niin paljon pahuutta. Mutta en myöskään usko että olisi pahaa Jumalaa koska maailmassa on niin paljon hyvyyttä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti