Entä jos.

Kun uskovainen uskoo ja näkee vaivaa näkemykseensä, siitä tulee hänelle rakas. Kyseessä ei ole enää pelkkä kannanotto siihen miten asiat ovat, vaan tähän näkemykseen sidotaan lisäksi oma identiteetti ja persoonallisuus. Siis, kun ateisti on erimielinen uskonnosta, hän sanoo tavallaan että ei ota uskovaista vakavasti. Tavallaan vielä kauheampaa on, jos hän tekee sen perustellen, koska silloin hän vihjaa että uskovainen on lisäksi tyhmä.

Tietenkin voidaan sanoa että uskovaiset voivat tehdä saman ateisteille. Ja olen varma, että hieman näin onkin. Mutta on kuitenkin yksi syy, joka selittää sen miksi uskovaiset ovat vihaisempia ateisteille, ja toisaalta myös syyttävät ateisteja vihaisuudesta, tiedesalaliitosta ja ties mistä.

Tähän uskonnon edustajien omakehun (Me olemme oikeassa ja muut väärässä) ja samanaikaisen uhrimentaliteetin (Meidän ei anneta, meitä ei kunnioiteta..) suuruuteen heillä on uhraukset. Sillä Pascalin vaaka on väärässä: Uskonnossa on panoksia. Sitä esimerkiksi noustaan sunnuntai -aamuisin kirkkoon. Uskonnot säätelevät ihmisten elämää antamalla käskyjä ja sääntöjä. On oikeastaan merkityksetöntä, että suurin osa käskyistä on sellaisia että ihmiset noudattaisivat niiden ohjeita kuitenkin. (Ja osa on mitättömiä ja pieniä.) Syynä on se, että ne on annettu ja niiden mukaan toimiminen on tottelemista, olipa teko tehty joka tapauksessa vai ei.

Uskovainen tekee tälläisiä uhrauksia uskonsa vuoksi. Ja tämä tarkoittaa sitä että ateisti, joka osoittaa erimielisyytensä, vihjaa siihen suuntaan että tämä kaikki vaiva on ollut tyhjän kanssa. Uskovaisista tulee sitä vihaisempia, mitä tiukemmilla ja useammilla säännöillä he ovat uhrautuneet ja mitä kauemmin he ovat sitä tehneet.

Tämä selittää, miksi fundamentalistit ovat vihaisempia kuin muut: He ovat noudattaneet tiukemmin uskontoa. Siksi rauhan Jeesukselle sitoutuminen ei suinkaan tuota rauhallisia ihmisiä, vaan niitä kihiseviä uskovaisia; Ateisti tavallaan sanoo heille että he ovat jääräpäisellä ja puupäisellä tavalla väärässä.