Se, mistä ei voi jutella, siitä on vaiettava

Vanha zen -tarina kertoo mestarista ja oppipojasta. He ovat joen eri puolilla. Joki on vuolas. Oppipoika huutaa mestarille, että hän keksii jonkun keinon päästä joen toiselle puolelle. Mestari huutaa takaisin, että oppilashan on jo toisella puolella.

Tämä kuvaa tuntemuksiani uskonnosta. Suurin osa uskovaisista on hyväntahtoisia ihmisiä. He osallistuvat keskusteluun hyvässä tarkoituksessa, mutta siitä ei vain tule mitään. Syynä on yleensä se, että maailmat ovat täysin erilaiset. Niin erilaiset että mitään asiallista keskustelua tuskin edes voidaan tehdä. Keskustelu ohjataan jollain ehdoilla ja pelisäännöillä. Ja uskovaisia ja ateisteja erottaa toisistaan etupäässä se, mitä reilu keskustelu heille tarkoittaa.

Olen pitänyt monta vuotta taukoa kirjoittamisesta. En ole menettänyt mitään. Sillä uskontokeskustelussa kuvaavaa on se, että vastapuoli ei ole muuttamassa mieltään millään keskustelulla. Ja ei ole itsekään. Moni sekoittaa keskustelun vaikuttamiseen tai rationaalisuuteen. Se ei ole sitä. Voisin esimerkiksi sanoa että vuosien tauon jälkeen en ole jäänyt mistään paitsi. Hihhulit ovat hihhuloineet. Tyhmät ovat typerehtineet. Hengellistä väkivaltaa on tapahtunut. Kirkko on irtisanoutunut niistä sanomisista joita heidän tukemansa ja rahoittamansa järjestöt ja instituutiot ovat sanoneet ja jopa paperille painaneet ja ihmisille jakaneet. Ihmisiä on kuollut. Tonavassa on virrannut vettä. Silloin kun seurasin asiaa tarkemmin ja osallistuin enemmän, sanoin tämän saman. Siinä oli vain enemmän yksityiskohtia. Eikä poissaoloni ole vaikuttanut mitenkään.

Yhteisymmärryksessä sujuva uskontokeskustelu ei yksinkertaisesti ole mahdollista. ; Vahviten tämä näkyy hihhulien toiminnassa. Heille uskontokeskustelu on kysymys Jumalan olemassaolosta. Ja tässä tärkeää ei ole mielipide vaan se kuka on oikeassa. On paha sanoa pelkäävätkö he enemmän väärässäolemista vai ajaako heitä oikeassa olemisen pakko. Ja kun he puolustavat asiaansa, he vetoavat Raamattuun. Ja moniin muihin temppuihin. Näillä on yksi yhteinen tekijä : Ne ovat tärkeitä uskovaisille, mutta ateistille niillä ei ole mitään merkitystä. Jos Raamattu on satukirja, sen lainaaminen tuskin on hyvä keino ratkaista tilannetta. ; Ja aivan sama on toisinkin päin. Kun ateisti puhuu hihhulille evoluutiosta, hihhuli ei välitä. Koska heille tieteen ultimaattinen testi on yhteensopivuus Raamatun kanssa. Jos tiede on erimielinen heidän uskontonsa kanssa, he luottavat että erehtymätön Jumala on parempi kuin epätäydellinen ihminen, olipa tämä ihminen kuinka fiksu tahansa. Väärät lopputulokset antavan tieteen on oltava väärin, joten on vain syytä keksiä miten, ja kun oikea vastaus saadaan kyseessä on Oikea Tiede.

Mutta sama on syvempänä aivan asiallisten ja rauhantahtoisten uskovaisten kanssa. Niiden jotka eivät ole hihhuleita. Jos joku on koskaan lukenut uskonnäkemyksiä jotka kuvaavat vaikkapa eksistentialismia tai vastaavia teemoja, ne tuntuvat miellyttävän uskovaisia kovasti. He kokevat että teologit ovat syvällisesti ihmisyyden kannoilla. Samastuminen tuntuu olevan heille helppoa. Heidän intuitionsa ja tunteensa sanovat että nämä viisaat ovat oleellisesti oikeassa tai ainakin oikeilla jäljillä. ; Ateistille nämä näyttävät oudoilta. Ne ovat niin vierasta ja omituista, että olen tuntenut vahvempaa samastumista ja yhteisymmärryskokemusta koirien kanssa temmeltäessäni.

Moni yhdistää uskonnon yhteisyyteen ja kuolema on jonkinlainen elämän täyttymys joka tasa-arvoistaa kaikki. Että uskonto antaa merkityksen esimerkiksi avuliaisuudelle. Ateistille nämä ovat erikoisia esityksiä, sillä tosiasiassa kun kuolemme, emme sen jälkeen enää elä. Sitä edeltävä elämä on se oleellinen, ja elämän eriarvoisuus päin vastoin korostuu kuolemassa. Kuolema yksilöi meidät. Emme saa mitään ehyttä persoonallisuutta tai sulautumista kuoleman kautta. Paljaista eroista tulee elämän haudanvakavia tosiasioita. Ihmisen kuolema koskee häntä itseään ja muut ovat vain statisteja. Muiden oleminen jatkuu vielä vähän aikaa. Ja tässä kulmassa anteliaisuus on sidoksissa aikaan. ; Anteliaisuus on sitä että on jokin rajallinen resurssi josta annetaan muiden käyttöön. Ikuista elämää lupaava uskonto päin vastoin mitätöi anteliaisuuden, yhteisöllisyyden ja muiden vastaavien hyveiden hengen. Uskonto oikeuttaa itsensä hedonismilla. Yksilö pelastuu. Kristinusko on tässä mielessä äärimmäisen tuhoisa, sillä siinä uskonnon tärkein anti on yksilön oma pelastus. Ei edes se, että hän pelastaa muita. Meille oikein opetetaan että uskonratkaisu on valinta, johon ei voi pakottaa ja joka on siksi korostetusti vain yksilön oma asia. Paraskin katujulistaja on tässä vain statisti, vaikka kuina selittäisi siitä että on pelastamassa heikoille jäille kävelijöitä.

Ja tällä en tarkoita että uskovaiset olisivat väärässä. Tarkoitan sitä, että minä olen heille todennäköisesti aivan yhtä omituinen kuin he minulle. Uskovainen saa yhteisymmärtävän keskustelun ennemmin koiran kuin ateistin kanssa. Silti moni heistä kokee että uskonkysymykset olisivat niin oleellisia että Jumalateemaa pitäisi käsitellä joka ikisen ihmisen. Kuitenkin kun katsotaan ns. "suuria kysymyksiä", niiden Jumala -aiheiset kysymykset ovat minulle pieniä kysymyksiä. Tai kenties eivät kysymyksiä ollenkaan.

Ne uskovaiset jotka eivät ole hihhuleita kuitenkin yrittävät keksiä erilaisia strategioita jolla voisivat keskustella mielestään rakentavasti ateistien kanssa. Tässä he kuitenkin näyttävät unohtavan sen, että keskustelussa on kaksi osapuolta. Ja että mikään teologinen syvällisyys ei auta jos toinenkin pitää ottaa huomioon. Uskovainen hakee jostain syystä aina apuja teologiasta. Ihan kuin Jeesus auttaisi eikristittyjen mielen avaamisessa. 
* Osa eihihhuliuskovaisista ottaa uskonnollisen väkivallan keskusteluun siten, että väärinkohdeltu voisi oppia että uskonto ei ole ollenkaan tämänlaista ja että heidät siksi voitaisiin ottaa takaisin uskonyhteisöön. Heille  tämä on tietysti jotain jolla tarjotaan toiselle tervettulleeksi tulemisen kokemusta. Ateisti näkee tämän helposti siten että hänen henkilökohtaiset rankat kokemuksensa ensin revitään esille ja sitten niitä käytetään ohjailussa jossa hänellä on arvoa lähinnä sitä kautta että hän voi kääntyä takaisin pelastuneeksi uskovaiseksi.
* Uskonnonopetuksen ja uskontokeskusteluun osallistumisen korostamista pidetään tärkeänä. Ihan kuin ateiteista saataisiin uskonnollismielisiä sillä että heidän kurkkuunsa kaadetaan lisää uskontoa.

He eivät ymmärrä että oleellisin uskontoa, ateismia, uskonnonvapautta ja muita aiheita koskevasta keskustelusta oleellinen ei ole kysymys Jumalan olemassaolosta. Olennainen kysymys on siinä haluaako ottaa osaa koko aiheeseen ollenkaan. Se, että uskontoa pidetään yleisinhimillisenä ja tärkeänä aiheena on jo itsessään se virhe. Näin uskovaisuutta kuvaa se, että se on käytännössä se zen -vertauksen oppilas. Yrittää päästä toiselle puolelle vaikka hän on jo siellä.

Itse olen jättäytynyt keskustelusta. Se ei ole vaikuttamista tai aktiivista toimintaa. Itse asiassa se tuntuu hieman samalta kuin ne vihanhallintaratkaisut joita Penn&Teller ovat moittineet Bullshit! -ohjelmassaan. Ne, joissa vihantunteita puretaan vihailemalla ja vaikka hakkamalla tyynyä. Ne luovat lyhytaikaisen helpotuksen tunteen, mutta tosiasiassa vahvistavat sitä että väkivallan purkaminen on hyvä ratkaisu. Näin jonkinlainen aktiviinen väkivalta jatkossa on yhä matalamman kynnyksen takana. Uskontokeskustelu ja siihen liittyvä riitelykin on "terapeuttista" kun saa purkaa kiukkua maailman epäreiluudesta. Mutta tässä kuitenkin syntyy lähinnä jatkossa entistä helpommin vihastuva tyyppi. Uskontoaiheesta blogaaminen on tavallaan "lähtökohtaisesti epätervettä", sellaisella inhimillisesti "ymmärrettävällä" ja "normaalilla" tavalla.

Keskustelun sijaan olen alkanut korostamaan vierautta. Jos joku keskustelee uskonnosta, en edes kuule mitä hän sanoo. Jos joku antaa reittiohjeistusta ja neuvoo kirkon ohi, en tiedä missä tämä on. En tiedä Jeesuksen nimeä jos joku kysyy. En ole koskaan kuullutkaan "uskonnosta". Ja jos joku uskovainen innostuu paasaamaan, kävelet pois hymyillen, näyttäen kuin tietäisit asian paremmin ja olisit lähinnä huvittunut uskovaisen innosta. Kohtelet kuin innoissaan olevaa lasta. Ja jos et saa lupaa poistua, haastat oikeuteen vapaudenriistosta ja kävelet pois vasta sitten. Hymyilen, etenkin kun raha kilahtaa tilille.

Tämä ei tarkoita sitä että annettaisiin uskovaisille yhteiskunta. Sen sijaan olen vaikuttanut äänestämisellä ja muulla toiminnalla. Tämä onkin oikeaa vaikuttamista, toisin kuin vaikkapa blogaaminen, joka lähinnä kerää samanmielisiä samanmielisiksi ja erimielisiä erimielisiksi. ; Minua viehättäisikin ajatus jossa kaikilla olisi lupa osallistua uskontokeskusteluun jos haluaa ja muut saisivat olla hiljaa. Ja aina kun joku hihhuli esittäisi sanomisiaan televisiossa, kirkosta eroaisi iso määrä ihmisiä. Ja jos nämä puolustaisivat sanomisiaan, niin eroaisi lisää. Mitään selityksiä ei annettaisi. Pelkkä eroluku näyttäisi että pitää oppia se, että jos on kuopassa niin jossain vaiheessa on hyvä olla lapioimatta syvemmälle. Ateismi näkyisi vain siinä että erilaisia ehdotuksia tulisi poliittiseen vaikuttamiseen ja nämä saisivat suosiota.

Uskonnon kouluopetus.

Moni ateisti vastustaa uskonnon kouluopetusta. Syynä on tietysti se että kouluopetus on hieman liian vakaumuksellista. Silti koulun uskonnonopetuksessa on eräitä piirteitä, jotka on hyvä ottaa huomioon.

Ensinnäkin, jos koulussa ei ole uskonnonopetusta, kaikki ovat täysin kotiopetuksen varassa. Tämä tarkoittaa sitä, että hihhuliperheeseen syntynyt ei välttämättä joudu kohtaamaan eri tavoin ajattelevia muuta kuin käännytystilanteessa. Tällöin hän ei opi kuin yhden tavan ajatella. Kouluopetus sentään tarjoaa heille nykyään vaihtoehtoista ajattelua. Muutakin kuin se dogma johon on imeväisestä asti kasvatettu Raamatulla lyöden päähän.

Kysymys ei minusta siksi ole siitä, sallitaanko yhteiskunnan myrkyttää oppilaita, vaan sallitaanko asia jättää pelkän perheen varaan. Uskoakseni indoktrinaatio on "myrkyllisintä" juuri hihhuliperheissä, ei niinkään koulussa.

Ja jos koulun opetuksen ongelmana on vakaumuksellisuus, niin ei sitten muuta kuin vähentää sitä. Ehdotukseni "pakko ET:stä" on siksi vaihtoehto. Toki uskon, että monista on "tylsää" opiskella uskontoja. (Ja se on varmasti eräs syy, jonka vuoksi uskonnonopetusta vastustetaan. Se tuntuu mielekkäältä vain heille, joilla on jo vakaumus asiaan, muille se tuntuu turhalta.) Mutta koulussa oli ainakin minun aikana enimmäkseen tylsää.

Lisäksi tulee se, että Amerikoissa, joissa kirkko ja valtio ovat erillään on valtavan huonot tiedot kristillisyydestä ja muista uskonnoista.

"Americans know shockingly little about Christianity, Judaism, and the Bible, yes. Most cannot name even ONE of the four Gospels. Most don't know that Genesis is the first book of the Hebrew Bible. And one in ten think Joan of Arc was Noah's wife. But things are even more grim when it comes to religions outside the Judeo-Christian canopy. In fact, many American teenagers cannot even NAME Buddhism or Hinduism when asked to name the major religions of the world. And understanding of Islam is poor at best, even among America's political leaders."

Jos enemmistö Amerikkalaisista ei osaa kertoa evankeliumien nimiä ja 10% luulee Orleansin neitsyttä Nooan vaimoksi, on oikeasti syytä kysyä kuinka "kristillinen maa" on todella kyseessä.

Ja lisäksi, kun Amerikkaa muutenkin katsotaan, niin siellä vastakkainasettelu ja aktivismi näyttää olevan vielä pahempi kuin täällä koto-Suomessa. Selvästi se, että uskonto ajetaan pois kouluista on uskovaisille sama, kuin jättäisi tärkeimmän asian pois kouluista. Tämä nostaa heissä vastarintaa. Ja vastarinnan seuraushan on selvä. Tapahtuu eräänlainen "Streisand effect". Jos jokin aate yritetään poistaa, sen kannattajat aktivoituvat ja toisaalta osa sivustakatsojistakin tulee näiden syrjittyjen avuksi. (Siksi esimerkiksi islamilaisten maiden ongelmaa ei voitaisi ikinä poistaa vain lähettämällä salamurhaajat niiden harvojen islamkiihkoilijoiden niskaan, jotka kannattavat kunniamurhia ja joilla on riittävästi pommeja ja vaikutusvaltaa saada muut kokemaan halukkuutta marttyyriyteen. Sillä tämä vastustus iskisi todennäköisesti suuremmalla voimalla takaisin.)

Uskontojen osaaminen on toisaalta tärkeää, koska jos joku sanoo että vastustaa kristinuskoa tai kannattaa sitä, täytyy olla tieto tästä uskonnosta tai ainakin uskontojen sisällöstä ylipäätään. Uskonnon kouluopetus voi siksi olla ihan perusteltua.

Tärkeintä ei olisi suinkaan keskittyä siihen opetetaanko uskontoa, vaan nimenomaan siihen miten sitä opetetaan. Ja katsoa jotenkin että uskonnon opettajat myös todella toimivat sen mukaisesti eivätkä sorru oman ajatusmaailmansa syöttämiseen.

ET phone home?

Jyväskylän normaalikoulun uskonnon opetussuunnitelmasta löytyy seuraavaa sisältöä:

"Oppilas pohtii ihmisen arvoa erityisesti luomisen näkökulmasta.”

“Oppilas tutustuu Herran siunaukseen, sen sanomaan ja merkitykseen omassa elämässään.”

Tämä on vakaumuksetonta uskonnon opettamista, jota jokaisen kristityn perheen lapset opiskelevat.

Tätä opetusta perustellaan sillä, että vanhemmat (o)saavat päättää minkälaisia juttuja heidän lapsensa tekevät. Minustakin tämä on kasvatuksen ja vanhemmuuden perusasia. Sorry, joko vanhempanne manipuloivat teitä heidän ja yhteiskunnan haluamaan suuntaan, tai sitten he eivät kasvata sinua lainkaan ja toimivat korkeintaan syöttäjänä ja rahan antajana.

Mutta kohtuus olisi kuitenkin hyvä muistaa. Tästä meitä opettaa keksitty Pikku-Liisa.

Olipa kerran Pikku-Liisa.
Pikku-Liisan vanhemmat ovat kommunisteja. Vannoutuneita kommunisteja. Suomessa on yllättävän paljon kommunisteja. (Jopa liikaa.) Ja koska vanhempien vakaumuksella on ratkaiseva merkitys, kerrottiin Pikku-Liisalle "omasta aatemaailmasta” peruskoulussa. Tietysti Pikku-Liisa on kommunisti, kun kerran vanhemmat kuuluivat Puolueeseen! Eikä Liisa tietenkään voinut erotakaan ennenkuin täytti 16 -ja kas kummaa, peruskoulu oli jo mennyt ohi. Kommunismia opetettiin siksi Liisalle koulussa. Mutta hänestä kaikesta huolimatta tuli oikeistolainen uranainen, joka meni naimisiin prinssin kanssa.
Sen pituinen se.

Olemme varmaan kaikki yksimielisiä siitä että ei pakkokommunismia kouluihin! (Paitsi tietysti kommunistit. Kummallista, että heistä ei tässä kohdin tarvitse välittää mutta kristityistä pitäisi.)

Tahdonko minä sitten poistaa uskonnon kokonaan kouluista? En tietenkään. Uskontoon törmää yhteiskunnassamme aivan liian usein. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen joutuu joka tapauksessa kohtaamaan "pakkouskontoa". Ja tämä ei suinkaan rajoitu mihinkään lyhyehkään peruskouluopiskelukauteen. Se kestää koko elämän. Tämän vuoksi ihmisillä tulee myös olla jonkinlaisia taitoja käsitellä ja kohdata uskonnollisia asioita.

Jos koulu ei ole arvosanoja vaan elämää varten, niin uskonnon opetusta tulisi olla. Nykyajan "kansalaistaitoon" kuuluu niin mainonnan kuin uskontojenkin kohtaaminen. (Molemmat on samanlaisia, pakollisia ja ikäviä asioita.) Kieroa kyllä ; Se että hihhulit ovat päättäneet että uskonto on tärkeää, ja ovat lähteneet porukalla vetämään tätä linjaa kaduille välittämättä muiden mielipiteistä on johtanut siihen että uskonnosta on tullut tärkeä asia myös muille. Kutsutaan tätä "demokratiaksi" vaikka se ei nojaa siihen että enemmistö olisi hihhuleita, vaan siihen että hihhulit ovat niin näkyviä, että 1% osuus hihhuleita väestöstä NÄKYY, KUULUU ja TUNTUU (subjektiivisesti) samalta kuin 20% väestöstä. Lisäksi jos uskonnon opetus otettaisiin kokonaan pois kouluista, hihhulit hermostuisivat jolloin ne vastaisivat "varmaan jo" 30% väestöstä. He yksinkertaisesti julistaisivat enemmän. Ja mahdollisesti yrittäisivät kehitellä keinoja, joilla uskonnosta tehtäisiin tiedettä, jotta se saataisiin takaisin kouluun..

Minulla on tähän ongelmaan yksinkertainen ratkaisu. "Pakko ET". Kouluissa on jo nykyisinkin ET:n opetusta. Käytännössä niille osallistujia ei kuitenkaan ole ollut paljoa, joten se on ollut työlästä. Näin ET -tunnit ovat varmasti rasite koulutukselle; Lompakko kun ei isoissa massoissa laske kulttuurillista tasa-arvoa vaan "tunnin hintaa per nuppi". Jos kaikki uskonnon opetus tehtäisiin ET:n opetukseksi, ei tarvitsisi erotella luokkia.

Ja tunneilla opetettaisiin silti myös Jeesuksesta ja kristinuskosta. Kuten myös monista muista uskonnoista. Kenties ateismistakin. Jokainen oppisi paitsi omasta uskostaan -joka on toki tärkeää jos sellainen on- myös ymmärtämään miksi muut eivät usko samoin - joka on minusta tuotakin tärkeämpää. (Uskoisin että yhteiskuntakin hyötyy enemmän erilaisuuden suvaitsemisesta kuin "itselle kivasta henkisestä masturboinnista".) Ja lisäksi uskovaiset lapset voisivat ihan vapaasti käydä omassa kirkossaan hakemassa lisää henkistä tietoa ja lohtua. Siitä niitten pastoreille/pastorittarille maksetaan.

Avainkysymys tässä saattaisi kuitenkin olla sen asian muistuttaminen, että eihän kouluopetus nytkään ole "tunnustuksellista"! (Vaikka opetussuunnitelma minulle viittaa siihen että rivien välissä asia on aivan toisin) Koska monesti uskonnon opetuksesta puhuttaessa nousee esiin nimenomaan se, kuinka "uskonnonopetus ei ole vakaumuksellista", sen ei kuulemma pitäisi olla siksi ongelma vaikka lapsi ei uskoisi, vaan ainoastaan hänen vanhempansa olisivat kristittyjä.

Miksi ei siis saman tien yhdistetä niitä ET -opetukseen? Syynä ei voi olla se, että ET -opiskelijat voisivat helpommin kannella kotona siitä miten uskonnon opetus onkin ollut tunnustuksellista niin että asialla olisi jotain seuraamuksiakin. Ongelma on todellinen, koska harvapa kristitty pahoittelisi ja valittaisi eteenpäin "Suomen Lain rikkomisesta" jos lapsi kotona kertoisi että "Tunnustukselliseti opettivat Jeesuksesta koulussa". Tavis tuskin tekisi mitään ja hihhuli lähettäisi kiitoskirjeen.

Mutta lain rikkomisen piilottamisen helpottaminen ei tavallisesti anna lupaa erikoisasemiin oikeusvaltioissa. Syynä ei siksi saa olla se että on olemassa riski että "ET soittaa kotiin".

Jotta ongelma olisi kristityille ystävillemme mahdollisimman helppo, voisimme ottaa ET:n opetussuunnitelman, ja ottaa sen uskonnon opetussuunnitelmaksi nimen "uskonto" alle. Nimi kun ei olisi väärä (uskontojahan siellä opetettaisiin vakaumuksettomasti), ja onhan se "Elämänkatsomustieto" vähän keinotekoisen tuntuinen ja hankalan pitkä sana. Ja lisäksi ET -puujalkavitsiä jossa elämänkatsomustiedon lukija rinnastetaan Spielbergin kuuluisaan avaruusolentoon, on kuultu kouluissa aivan riittävästi.

Uskovainen hulluksi?

Laura Mallory on esittänyt mielipiteitä siitä kuinka Harry Potter käännyttää lapsia noituuteen, joka on uskontoa, ja kun Amerikassa ei saa olla uskontoa koulussa ei kouluissa saa sitä sitten lukea.

"She argued that teachers do not assign other religious books like the Bible as student reading."

Mutta kun puheeseen tulee Jumala, joka on sitä toisenlaista uskontoa, hän sen sijaan lausuu että:

"I have a dream that God will be welcomed back in our schools again," Mallory said. "I think we need him.""