lauantai 23. elokuuta 2008

Oikeus onnelliseen ateismiin.

Uskovaiset aika usein kertovat kuinka ateistit ovat "maailmankuvallisesti sitoutuneita" näkemykseensä. Tässä he viittaavat siihen, kuinka ateistit tunteenomaisesti uskovat "jopa enemmän kuin uskovaiset" omaan asiaansa. Toisin sanoen selvästi on piiri joka väittää että ateistit saavat jotain vakaumuksestaan, muutenhan tätä tunnesitoutumista ei voisi olla.

Toisaalta samat tyypit sitten kuitenkin kiistävät tämän täysin: He korostavat kuinka ateistit korkeintaan luulevat olevansa onnellisia. Että maailma ei anna onnea ateisteille, ja todellisen rauhan saa vain todellisessa uskossa. Tämä ei kuitenkaan sitten ilmeisesti tuota uskovaisille mitään emotionaalista sitoutumista, koska he syyttävät nimen omaan ateisteja sitoutumisesta: Heidän olisi oltava parempia.

Kuitenkin tästä ateistejen näennäisonnellisuudesta heillä on todisteena vain uskovaisten kertomuksia. Näissä taas olennaista on se, että joko he eivät koskaan ole olleet itse ateisteja, jolloin he vain arvailevat, tai sitten he teeskentelevät olleensa ateisteja ja arvailevat silti. Tai sitten he ovat olleet ateisteja ja ovat kääntyneet uskoon. Tässä järjestys ratkaisee: Kun katsotaan esimerkiksi argumentti.fi:n pitäjän, Timo Tiaisen historiaa, huomataan että hän on ollut uskovainen ennen ja pitää nykyistä parempana. Kääntyneet toisin sanoen tuntevat aina että uusi juttu on parempi kuin vanha.

Ateistien "onnettomuus" johtaa sitten siihen, että uskovaiselta ei koskaan kysytä miksi hän oikein saa intonsa julistaa. Se on kuin itsestäänselvyys, jota ei kyseenalaisteta. Ja kyseenalaistaminen on vähintään rikos sananvapaudelle, uskonnonvaudelle ja kaikelle muulle hyvälle. Mutta ateistilta on OK kysellä samoja asioita. Jos uskovainen selittää onnessaan ihmeparanemisista, jutun kyseenlaistajan tulisi mennä onnellisille ihmisille räyhäämään tai sitten vain pitäisi uskoa kympillä. Kritiikki vie onnen, joten sitä ei sitten ilmeisesti saisi esittää. Ateistilla taas ei ole ilmeisesti onnellisuutta - vaikka heillä tietenkin on samanaikaisesti se tunteenomainen sitoutuminen - jota voisi mitenkään vahingoittaa tai loukata. Ilmeisesti ateistit eivät hihhuleista ole lainkaan tuntevia ihmisiä. Tai sitten he vain tuntevat vihaa Jumalaa ja uskovaisia kohtaan. Onnellisia he eivät voi olla, vaan ainoastaan väkivaltaisia ja vihaavia negatiivisia ihmisiä, jotka ovat valmiita lähes murhaamaan muut oikusta.

Tästä ei oikein ole lähtökohtia sopuisaan jutteluun. Eikä siis ihme, jos karkeitakin erimielisyyksiä syntyy. Sellaiset ovat väistämättömiä, kun toinen on keksinyt käsitteen "synti" joka tarkoittaa lähinnä kaikkia jotka eivät ole samanmielisiä heidän dogminsa kanssa. Toisin sanoen, kiistely on väistämätöntä kun toinen osapuoli on sitonut syrjinnän ja toisen näkemysten vihan (koska ne ovat syntiä) olennaiseksi osaksi maailmankuvaansa. Jos uskovainen siis kohtaa epäkohteliaisuutta ateistin taholta, hänen ei tule olla lainkaan yllättynyt. Sillä yllättyminen siitä että ali-ihmisenä pidetty ja sellaisena kohdeltu jonka näkemykset ovat vain ja ainoastaan "vaarallisia" joiden "kritisoiminen on suorastaan uskovan velvollisuus", sitten loukkaantuu.

Ateistien suuttumisesta yllättynyt ja tästä moittiva uskovainen on aivan sama, kuin jos joku menisi viikonloppuna nakkikioskijonoon kertomaan satunnaiselle tyypille kuinka "Se on ihan ruma, tyhmä ja muutenkin paska tyyppi ja näkemyksetkin on perseestä" ja sitten ihmettelisi ja moralisoisi kovaan ääneen kun hän illan mittaan toimintaa jatkettuaan saisi turpaansa. Eli ateistejen toiminta ei välttämättä ole ihan eettistä, mutta se on silti inhimillisesti erittäin ymmärrettävää ja lähes jokainen tekisi samassa tilanteessa itse juuri samoin.

Minusta on silti ihmeellistä että Suomen kaltaisesta sivistysvaltiosta oikeasti löytyy ihmisiä, jotka vaativat oikeutuksia maailmankuville. Luulisi että oiekus mielipiteeseen ja uskontoon ja uskonnottomuuteen olisi selviö. Mutta näyttää siltä että hihhuleille oikeudet ovat vain jotain joka kuuluu heille itselleen. Heillä on oikeus haukkua muita maailmankuvia - muutoin muut kieltävät keskustelun ja vainoavat siksi uskovaisten näkemyksiä - mutta heidän maailmankuvaansa ei saa loukata, koska se on vainoa.

1 kommentti:

olematon kirjoitti...

Kykenemättömyys kunnioittaa toisen ihmisen vakaumuksen rajoja on kypsymättömyyttä. Asenne Saan kritisoida sinua koska olet väärässä ja siksi vähän tyhmäkin, mutta sinä et saa sanoa minun jutuista mitään pahaa koska se ei tunnu minusta kivalta on kerrassaan keskenkasvuista. Ja se on keskenkasvuista itsetunnon kohdalla. Astetta paremman itsetunnon omaava ei ota itseensä (henkilökohtaisesti) omien näkemystensä kritisointia.

Epävarmuus omista rajoista, heikko itsetunto, saa rynnimään toisten alueelle. Erilaisuus on tälläiselle uhka joka on yksioikoisesti hävitettävä, koska se tuntuu vaaralliselta omille pilvilinnoille.

Kaksi erimielistä voi hyvin keskustella/elää keskenään, jos kumpikaan ei koe toisen näkemyksi jatkuvaksi uhkaksi omalle olemassaololle.

On jotenkin koomista etteivät jotkus paasaajat näe, että heidän paasauksensa sotii heidän omaa sanomaansa vastaan. He puhuvat lähimmäisenrakkaudesta ja anteeksiannosta, mutta he kuitenkin astuvat toisen rajojen yli vedoten lähetyskäskyyn. "Sori et tuun sun alueelle, mut kun mun on vähä niinku pakko olla kunnioittamatta sun rajoja, että sä ymmärrät kuinka tärkeitä/arvokkaita ne rajat on." Todellinen lähimmäisenrakastaja jättää toisen rauhaan ja ojentaa tälle vaikka suolan jos hän sitä pyytää.