Melkoisen usein uskonnosta puhuessa korostuu se, kuinka ateistit ovat jotenkin negatiivisten tunteiden täyttämiä. Ateistit ovat vihaisia. Heillä on suruja. He vihaavat Jumalaa. (Anteeksi, ketä?)
On toki ihan mukava asia, että uskovaiset kertovat että heidän vakaumuksensa tuo heille iloa. Mutta itsestä yleistäminen on harmittavan yleistä. Se, että uskontoon liittyminen tuo jotenkin iloa heille tarkoittaa sitä että ateistit ovat saman verran onnettomia. Kivointa on tietysti se, että jos ateisti sanoo että ei ole surullinen mitenkään, uskovainen muistuttaa että "syvällä sisällä salaisesti olet surullinen". Tämä on ihan sama kuin minä sanoisin että jokainen uskovainen haluaa tehdä itsemurhan, koska ihannoi Jeesuksen kuolemaa ja jos uskova sanoisi että ei ihannoi, sanoisin että "ihannoi salaisesti, että piilotajunnassa kytee halu seurata Herraa".
En ymmärrä miten kukaan luulee että tätä otetaan vakavasti?
Omien kokemusten pohjalta elämä ateistina on hieman parempaa. Mielestäni ateismi on kuitenkin iloinen asia. Ehkä iloa tuottavin, vapauttavin, valinta jota olen tehnyt. Tosin en voi tietenkään puhua muiden puolesta, koska en usko että voin lukea muiden ajatuksia. Toivoisin että myös uskovaiset tajuaisivat saman, minkä monet pienet lapset tajuavat elämänsä varrella jo varhain: Että he ovat erillinen toimija, kuin heidän äitinsä ja pinnasänky. Että koko maailma ei ole sama kuin heidän oma henkilökohtainen tietoisuutensa. Että muut eivät välttämättä tiedä mitä ajattelet etkä sinä aina tiedä mitä muut ajattelevat ja tuntevat. Kun he ymmärtäisivät tämän, he välittömästi luopuisivat toisten ajatustenlukuasenteestaan.
Tosin on myönnettävä että ateismi on eräissä suhteissa huonompaa kuin uskovaisten elämä. Se taas tulee ihmisten asenteissa. Se on totta että että ihmiset yleensä suhtautuvat uskonnosta puhumiseen hämmentyen eivätkä kannata sitä. Uskovaisista tämä pidättyväisyys on paha ja ikävä asia. Kai se sitä hieman onkin, mutta toisaalta se voi kertoa vain siitä että me suomalaiset yritämme olla hienotunteisia eikä aiheuttaa kiusaa muille ja riidellä erilaisten näkemysten kanssa. Tämä voi johtaa negatiiviseen tuppisuuasenteeseen, jossa toista ei kuunnella.
Mutta ateisteja sen sijaan säälitään kuin he olisivat vammaisia. Juuri tämä "ateismi tarkoittaa surullisuutta" -yhteys on todella yleinen. Kun kerrot asiasta, kohtaat erikoisia kysymyksiä. Ei kiinnostuneita, vaan sellaisia jotka kyselevät siitä mikä elämässä on vialla.
Tämä säälinsekainen suhtautuminen on suoraan sanoen halventavaa, etenkin kun sitä kohtaa säännönmukaisesti asioista puhumisen yhteydessä. Ja minä väitän että jos jokin herättää vastahankaisuutta ja sytyttää ateistien flameliekkejä raivoon kohti uskontoja, se on juuri tämä asenne. Toisin sanoen, tämä asenne ei ainakaan paranna keskustelua.
Mutta toisaalta - uskovaisia tyypillisesti kiinnostaa vain julistaminen. Toinen on vain kritiikin kohde, ei jokin jota voisi pitää valintana, jonka saa tehdä ilman että elämä muuttuu moraalittomaksi, huonoksi, moraalittomaksi, surulliseksi, vihaiseksi.
No sen verran on tunnustettava että kun käännyt ateismiin, painosi ei laske 10 kiloa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
No omaa uskoaan ei mielestäni missään nimessä tulisi tuputtaa kenellekään. Se mikä toimii yhdelle ei välttämättä toimi kaikille. Itsekin vierastan "saarnaamista". Itse en voi kuin puhua siitä, miten olen asiat itse kokenut. En koe tarvetta julistaa uskoani, jos se ei ketään kiinnosta. Sinua selvästi kiinnostaa uskonnollisten asioiden pohtiminen ja hyvä niin. Saat uskoa siihen minkä itse koet parhaaksi.
Ajatus siitä, että uskovainen jotenkin tietäisi miltä toisesta ihmisestä tuntuu on täysin järjetön jo ajatuksenkin tasolla.
Usko ei ole mitään minkä voisi omaksua äidinmaidon kautta. Usko tulee jokaiselle ihmiselle yksilöllisesti, jos tulee.
Minulle uskonto ei ole samaa kuin minun oma henkilökohtainen uskoni. Usko on aina henkilökohtainen. Esimerkiksi kirkon ja valtion yhdistäminen ei ole mitenkään Raamatun mukaista. Siltikin näin on Suomessa toimittu. Tästä on mielestäni seurannut paljon pahaa. Ihmiset ovat käyttäneet uskontoa omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen.
Kristinuskoon liittyviä ilmiöitä ja asioita saa ja pitää kyseenalaistaa.
"Sinua selvästi kiinnostaa uskonnollisten asioiden pohtiminen ja hyvä niin."
Päinvastoin. En ole kiinnostunut uskonnollisista asioista. Minulla on oma näkemys, ateismi, ja joka voi olla usko, mutta ei ehkä ihan tiukasti ottaen uskonto. Olen siis ateismiuskova, mutta en ateismiuskonnossa.
Muissa uskonnoissa minua lähinnä kiinnostaa se, miten saan olla niiltä rauhassa. Miten ateismia voisi olla siten että ateistit eivät olisi ns. "toinen".
Eli haluaisin olla aivan samaan tapaan kuin teologiassa; Ei siinä suinkaan tehdä siten että aina mietitään että "miten on suhteessa uskontoon", vaan mietitään ihan sen omista lähtökohdista.
Ateisti sen sijaan joutuu aina "vastailemaan" uskovaisten haasteisiin. Sillä ateisti on aina "argumentin esittäjä" ja etenkin "kritiikin kohde".
Ongelmana on se, että koko ateismiaihe on uskonnollistettu. (juuri sitä, mistä aikaisemmin puhuin ja jonka olemassaolon kiistit, mutta jota on kuitenkin joka paikassa.)
Ateisti on yhä uskovan suhteen toinen. Uskova voi olla uskova itsenään. Ateisti on sitä aina suhteessa uskontoon ja joutuu aina puolustautumaan, selittelemään, kertomaan miksi hänellä on olemassaolonoikeus ja mielipiteenvapaus.
Lähetä kommentti