Uskovaiset puhuvat paljon rakkaudesta ja rakastamisesta. He käyttäytyvät kuitenkin enemmän vihasta. Moittivat erimielisiä. Osoittavat rakkauttaan pelkästään samanmielisille. Hyväksyvät vain omanmieliset, erimielisyys tarkoittaa syntiä.
Uskovaisten rakkauden aitouden näkee parhaiten uskosta luopuneissa: Kun henkilö jättää tilaisuudet väliin, rakkaus jää ; Luopioita vihataan eniten kaikista ryhmistä. Ateistit yleensä vinoilevat kaikille uskovaisille, he pyrkivät peräti tasapäistämään liikaa niin että maltillisetkin uskovat leimataan hihhuleiksi. Ateisti ei kuitenkaan tuomitse ateistista luopunutta uskovaista muita enemmän, kenties siksi että hän painottaa enemmän perusteluja kannanotolle kuin sille saadaanko siitä hyvä ja toimiva käännytystarina. Uskovaiselle luopio kun on "ongelma", propagandatappio, joka pitää selittää pois. Yleisin tapa on kiisto: "Ei ole koskaan uskonutkaan". Ajatus, joka perustuu siihen että "Tosi Uskova ei aatteestaan luovu missään oloissa". (Eli ajatus jonka mukaan uskova ei ole maailmankuvaltaan eikä taipumuksiltaan avoin.)
Uskovaiset unohtavat mainita, että heidän rakkautensa on ehdollista, ja perustuu ulkoiseen suorittamiseen. Niin kauan kun käyt kokouksissa säännöllisesti, käännytät, pidät korneja puheuta, sekoilet kielilläpuhumisenisi jne. Kaikki on hyvin ja olet rakkauden arvoinen. Muutoin sinua ollaan valmiita rakastamaan ainoastaan, jos osoitat intoa kääntymiseen (eli olet maailmankuvaltasi ja taipumuksiltasi avoin, mutta valmis luopumaan siitä.)
Ei sillä, että ateistit rakastaisivat uskovaisia ja olisivat näitä parempia. Vaan sillä, että ne uskovaiset siitä rakkaudestaan niin paljon puhuvat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti