Kahden linjan miehet.

Kun olin nuorempi, noin ymmenen vuotta, eräs uskovainen puolustautui fiksusti ateistien kommentointia vastaan.

Hän sanoi, että uskovaiset eivät suinkaan sekoita haluttavuutta tosiasiaan, eli eivät tee lainkaan mitään "is - ought" -virhettä. He päin vastoin korosti, että kristityillä on ikään kuin kahden linjan toimintamalli: Ensimmäiset argumentit ovat kannanottoja siihen, kuinka uskonto on perusteltua. Ja toiset argumentit taas ovat sellaisia, että vaikka kristinusko ei olisi totta, yhteiskunatjärjestys ja moraali ovat sen varassa niin, että silti kannattaisi olla kristitty.

Nyt ateistina minä voin tehdä saman kuin tämä krisitty.

Sillä Richard Dawkins on kirjassaan kertoillut kuinka uskonto ei ole moraalista ja toisaalta taas kertonut kuinka toivottavuus ei tarkoita että se on totta. Tässäkin nimittäin eräs kristitty ovelana huomasi ristiriitaa : Dawkinshan vastustaa kristinuskoa moraalilla ja toisaalta sitten kieltää toivottavuudella olevan merkitystä. Tosiasiassa Dawkins tekee vain juuri sen, mihin tuo kahden linjan hyökkäys johtaa: Ateisti vastaa molempiin suuntauksiin. Tällöin ristiriita on vain yhtä merkitsevä kuin uskovaisten oma ristiriita.

Jos ristiriidalla on väliä, kristitty joutuu tunnustamaan että hänen oma katsomuksensa on joko is-oughtiin sortuva, jolloin siitä ei tarvitse välittää. Tai sitten ateistitkaan eivät sorru siihen ristiriitaan.