perjantai 31. toukokuuta 2013

Se, mistä ei voi jutella, siitä on vaiettava

Vanha zen -tarina kertoo mestarista ja oppipojasta. He ovat joen eri puolilla. Joki on vuolas. Oppipoika huutaa mestarille, että hän keksii jonkun keinon päästä joen toiselle puolelle. Mestari huutaa takaisin, että oppilashan on jo toisella puolella.

Tämä kuvaa tuntemuksiani uskonnosta. Suurin osa uskovaisista on hyväntahtoisia ihmisiä. He osallistuvat keskusteluun hyvässä tarkoituksessa, mutta siitä ei vain tule mitään. Syynä on yleensä se, että maailmat ovat täysin erilaiset. Niin erilaiset että mitään asiallista keskustelua tuskin edes voidaan tehdä. Keskustelu ohjataan jollain ehdoilla ja pelisäännöillä. Ja uskovaisia ja ateisteja erottaa toisistaan etupäässä se, mitä reilu keskustelu heille tarkoittaa.

Olen pitänyt monta vuotta taukoa kirjoittamisesta. En ole menettänyt mitään. Sillä uskontokeskustelussa kuvaavaa on se, että vastapuoli ei ole muuttamassa mieltään millään keskustelulla. Ja ei ole itsekään. Moni sekoittaa keskustelun vaikuttamiseen tai rationaalisuuteen. Se ei ole sitä. Voisin esimerkiksi sanoa että vuosien tauon jälkeen en ole jäänyt mistään paitsi. Hihhulit ovat hihhuloineet. Tyhmät ovat typerehtineet. Hengellistä väkivaltaa on tapahtunut. Kirkko on irtisanoutunut niistä sanomisista joita heidän tukemansa ja rahoittamansa järjestöt ja instituutiot ovat sanoneet ja jopa paperille painaneet ja ihmisille jakaneet. Ihmisiä on kuollut. Tonavassa on virrannut vettä. Silloin kun seurasin asiaa tarkemmin ja osallistuin enemmän, sanoin tämän saman. Siinä oli vain enemmän yksityiskohtia. Eikä poissaoloni ole vaikuttanut mitenkään.

Yhteisymmärryksessä sujuva uskontokeskustelu ei yksinkertaisesti ole mahdollista. ; Vahviten tämä näkyy hihhulien toiminnassa. Heille uskontokeskustelu on kysymys Jumalan olemassaolosta. Ja tässä tärkeää ei ole mielipide vaan se kuka on oikeassa. On paha sanoa pelkäävätkö he enemmän väärässäolemista vai ajaako heitä oikeassa olemisen pakko. Ja kun he puolustavat asiaansa, he vetoavat Raamattuun. Ja moniin muihin temppuihin. Näillä on yksi yhteinen tekijä : Ne ovat tärkeitä uskovaisille, mutta ateistille niillä ei ole mitään merkitystä. Jos Raamattu on satukirja, sen lainaaminen tuskin on hyvä keino ratkaista tilannetta. ; Ja aivan sama on toisinkin päin. Kun ateisti puhuu hihhulille evoluutiosta, hihhuli ei välitä. Koska heille tieteen ultimaattinen testi on yhteensopivuus Raamatun kanssa. Jos tiede on erimielinen heidän uskontonsa kanssa, he luottavat että erehtymätön Jumala on parempi kuin epätäydellinen ihminen, olipa tämä ihminen kuinka fiksu tahansa. Väärät lopputulokset antavan tieteen on oltava väärin, joten on vain syytä keksiä miten, ja kun oikea vastaus saadaan kyseessä on Oikea Tiede.

Mutta sama on syvempänä aivan asiallisten ja rauhantahtoisten uskovaisten kanssa. Niiden jotka eivät ole hihhuleita. Jos joku on koskaan lukenut uskonnäkemyksiä jotka kuvaavat vaikkapa eksistentialismia tai vastaavia teemoja, ne tuntuvat miellyttävän uskovaisia kovasti. He kokevat että teologit ovat syvällisesti ihmisyyden kannoilla. Samastuminen tuntuu olevan heille helppoa. Heidän intuitionsa ja tunteensa sanovat että nämä viisaat ovat oleellisesti oikeassa tai ainakin oikeilla jäljillä. ; Ateistille nämä näyttävät oudoilta. Ne ovat niin vierasta ja omituista, että olen tuntenut vahvempaa samastumista ja yhteisymmärryskokemusta koirien kanssa temmeltäessäni.

Moni yhdistää uskonnon yhteisyyteen ja kuolema on jonkinlainen elämän täyttymys joka tasa-arvoistaa kaikki. Että uskonto antaa merkityksen esimerkiksi avuliaisuudelle. Ateistille nämä ovat erikoisia esityksiä, sillä tosiasiassa kun kuolemme, emme sen jälkeen enää elä. Sitä edeltävä elämä on se oleellinen, ja elämän eriarvoisuus päin vastoin korostuu kuolemassa. Kuolema yksilöi meidät. Emme saa mitään ehyttä persoonallisuutta tai sulautumista kuoleman kautta. Paljaista eroista tulee elämän haudanvakavia tosiasioita. Ihmisen kuolema koskee häntä itseään ja muut ovat vain statisteja. Muiden oleminen jatkuu vielä vähän aikaa. Ja tässä kulmassa anteliaisuus on sidoksissa aikaan. ; Anteliaisuus on sitä että on jokin rajallinen resurssi josta annetaan muiden käyttöön. Ikuista elämää lupaava uskonto päin vastoin mitätöi anteliaisuuden, yhteisöllisyyden ja muiden vastaavien hyveiden hengen. Uskonto oikeuttaa itsensä hedonismilla. Yksilö pelastuu. Kristinusko on tässä mielessä äärimmäisen tuhoisa, sillä siinä uskonnon tärkein anti on yksilön oma pelastus. Ei edes se, että hän pelastaa muita. Meille oikein opetetaan että uskonratkaisu on valinta, johon ei voi pakottaa ja joka on siksi korostetusti vain yksilön oma asia. Paraskin katujulistaja on tässä vain statisti, vaikka kuina selittäisi siitä että on pelastamassa heikoille jäille kävelijöitä.

Ja tällä en tarkoita että uskovaiset olisivat väärässä. Tarkoitan sitä, että minä olen heille todennäköisesti aivan yhtä omituinen kuin he minulle. Uskovainen saa yhteisymmärtävän keskustelun ennemmin koiran kuin ateistin kanssa. Silti moni heistä kokee että uskonkysymykset olisivat niin oleellisia että Jumalateemaa pitäisi käsitellä joka ikisen ihmisen. Kuitenkin kun katsotaan ns. "suuria kysymyksiä", niiden Jumala -aiheiset kysymykset ovat minulle pieniä kysymyksiä. Tai kenties eivät kysymyksiä ollenkaan.

Ne uskovaiset jotka eivät ole hihhuleita kuitenkin yrittävät keksiä erilaisia strategioita jolla voisivat keskustella mielestään rakentavasti ateistien kanssa. Tässä he kuitenkin näyttävät unohtavan sen, että keskustelussa on kaksi osapuolta. Ja että mikään teologinen syvällisyys ei auta jos toinenkin pitää ottaa huomioon. Uskovainen hakee jostain syystä aina apuja teologiasta. Ihan kuin Jeesus auttaisi eikristittyjen mielen avaamisessa. 
* Osa eihihhuliuskovaisista ottaa uskonnollisen väkivallan keskusteluun siten, että väärinkohdeltu voisi oppia että uskonto ei ole ollenkaan tämänlaista ja että heidät siksi voitaisiin ottaa takaisin uskonyhteisöön. Heille  tämä on tietysti jotain jolla tarjotaan toiselle tervettulleeksi tulemisen kokemusta. Ateisti näkee tämän helposti siten että hänen henkilökohtaiset rankat kokemuksensa ensin revitään esille ja sitten niitä käytetään ohjailussa jossa hänellä on arvoa lähinnä sitä kautta että hän voi kääntyä takaisin pelastuneeksi uskovaiseksi.
* Uskonnonopetuksen ja uskontokeskusteluun osallistumisen korostamista pidetään tärkeänä. Ihan kuin ateiteista saataisiin uskonnollismielisiä sillä että heidän kurkkuunsa kaadetaan lisää uskontoa.

He eivät ymmärrä että oleellisin uskontoa, ateismia, uskonnonvapautta ja muita aiheita koskevasta keskustelusta oleellinen ei ole kysymys Jumalan olemassaolosta. Olennainen kysymys on siinä haluaako ottaa osaa koko aiheeseen ollenkaan. Se, että uskontoa pidetään yleisinhimillisenä ja tärkeänä aiheena on jo itsessään se virhe. Näin uskovaisuutta kuvaa se, että se on käytännössä se zen -vertauksen oppilas. Yrittää päästä toiselle puolelle vaikka hän on jo siellä.

Itse olen jättäytynyt keskustelusta. Se ei ole vaikuttamista tai aktiivista toimintaa. Itse asiassa se tuntuu hieman samalta kuin ne vihanhallintaratkaisut joita Penn&Teller ovat moittineet Bullshit! -ohjelmassaan. Ne, joissa vihantunteita puretaan vihailemalla ja vaikka hakkamalla tyynyä. Ne luovat lyhytaikaisen helpotuksen tunteen, mutta tosiasiassa vahvistavat sitä että väkivallan purkaminen on hyvä ratkaisu. Näin jonkinlainen aktiviinen väkivalta jatkossa on yhä matalamman kynnyksen takana. Uskontokeskustelu ja siihen liittyvä riitelykin on "terapeuttista" kun saa purkaa kiukkua maailman epäreiluudesta. Mutta tässä kuitenkin syntyy lähinnä jatkossa entistä helpommin vihastuva tyyppi. Uskontoaiheesta blogaaminen on tavallaan "lähtökohtaisesti epätervettä", sellaisella inhimillisesti "ymmärrettävällä" ja "normaalilla" tavalla.

Keskustelun sijaan olen alkanut korostamaan vierautta. Jos joku keskustelee uskonnosta, en edes kuule mitä hän sanoo. Jos joku antaa reittiohjeistusta ja neuvoo kirkon ohi, en tiedä missä tämä on. En tiedä Jeesuksen nimeä jos joku kysyy. En ole koskaan kuullutkaan "uskonnosta". Ja jos joku uskovainen innostuu paasaamaan, kävelet pois hymyillen, näyttäen kuin tietäisit asian paremmin ja olisit lähinnä huvittunut uskovaisen innosta. Kohtelet kuin innoissaan olevaa lasta. Ja jos et saa lupaa poistua, haastat oikeuteen vapaudenriistosta ja kävelet pois vasta sitten. Hymyilen, etenkin kun raha kilahtaa tilille.

Tämä ei tarkoita sitä että annettaisiin uskovaisille yhteiskunta. Sen sijaan olen vaikuttanut äänestämisellä ja muulla toiminnalla. Tämä onkin oikeaa vaikuttamista, toisin kuin vaikkapa blogaaminen, joka lähinnä kerää samanmielisiä samanmielisiksi ja erimielisiä erimielisiksi. ; Minua viehättäisikin ajatus jossa kaikilla olisi lupa osallistua uskontokeskusteluun jos haluaa ja muut saisivat olla hiljaa. Ja aina kun joku hihhuli esittäisi sanomisiaan televisiossa, kirkosta eroaisi iso määrä ihmisiä. Ja jos nämä puolustaisivat sanomisiaan, niin eroaisi lisää. Mitään selityksiä ei annettaisi. Pelkkä eroluku näyttäisi että pitää oppia se, että jos on kuopassa niin jossain vaiheessa on hyvä olla lapioimatta syvemmälle. Ateismi näkyisi vain siinä että erilaisia ehdotuksia tulisi poliittiseen vaikuttamiseen ja nämä saisivat suosiota.

3 kommenttia:

mm kirjoitti...

Silloin tällöin - vaikka harvoin- olen poikennut täällä. Nyt löysin viestisi, joka sekin on jätetty tänne jo aikoja sitten.

Olen miettinyt joskus joissain nettikeskusteluissa, olisitko sinä siellä välillä ollut jossain muussa muodossa ja muulla nimellä, mutta nyt olen ymmärtämäisilläni, että et ole niissä ollut. Aikansa siis kutakin, sinunkin kohdallasi.

Kun kerran nyt tulin tänne, kommentoin pariin kohtaan:

"En ole menettänyt mitään." Näin varmaan on. Keskustelu ehkä on kuitenkin jotain menettänyt.

"Olennainen kysymys on siinä haluaako ottaa osaa koko aiheeseen ollenkaan." Sanoitit tätä niin, että se liittyi omiin mietteisiini. Miksi ihmeessä niin moni ateisti ja agnostikko niin monella kristilliselläkin foorumilla edelleenkin pyrkii käännyttämään uskovaisia... Ymmärrän kristittyjen missionaarisuuden, mutta mikä potkii näitä muita eteenpäin. Et sinäkään näyttänyt löytäneen tähän vastauksia...

Kiva oli kuitenkin nähdä, että olet edelleen elossa. (Tämä on porilaispiirin ulkopuolella huonona pidetty porilainen ilmaisu, jolla halutaan ilmaista ilo kohtaamisesta: Viäläks sääki elät? )

paahtoleipä kirjoitti...

Ehkä kirjoitetaan aikoja sitten, luetaan nykyhetkessä. ; Esimerkiksi "Uskomaton" -sivusto on jostain syystä ottanut linkitettäväksi. Luetuksituleminen ei ole loppunut.

Uskoisin, että keskustelukaan ei ole hirveästi menettänyt. Kaikki mitä minulla on annettavana on jo annettuna ; Lähden mieluummin kuin muusikko joka tajuaa että on luvassa vain alamäkeä. Nyt sentään "huipulla lopetettaessa" jää illuusio siitä että muka olisi vielä jotain sanottavaa. Minusta moni blogisti jää jankkaamaan. Menee heidän huomioistaan tehot toistolla. En tee samaa.

Mielestäni lopetin juuri ennen jankkaamisen alkamista. Minkään Pat Condellin tietä en seuraa ; Mainio alku, ja sitten iso rappeutuminen.

En tiedä ollaanko elossa, mutta ainakin lihaa täällä syödään. Ja muutakin. Verottajakin vielä tunnistaa ja muistaa kirjeellä, kerran vuodessa - kuin se etäiseksi kasvatettu lapsikin.

Paras aika vuodestakin alkaa, vähän aurinkoa. Mikäs siinä!

Maija Mäkelä kirjoitti...

Vanhaa blogiani selaillessani löysin vanhan kommenttisi, missä oli linkki tähän vanhaan blogiisi. (Käväisen täällä näköjään parin vuoden välein ´...) Siellä olit syyskuussa 2007 kirjoittanut mm näin:

"Kaksinaamaisuuden ja epärehellisyyden ongelma taitaa kuitenkin olla yleisinhimillinen ominaisuus.. Sen kanssa painii jokainen vähänkin eettisyysasioita ja totuusasioita miettivä & myös oman erehtyväisyytensä huomioonottava taho. "

Edelleenkin hyvä ajatus...
Hyvää tämänkin vuoden parasta aikaa !!