Mieluummin he kuin minä

En ole kirjoittanut tähän blogiin pitkään aikaan. Ei ole ollut sisäistä tarvetta. Eikä kirjoittaminen mitään vaikuttaisikaan. Osittain muutos johtuu itsestä. Mutta vielä suuremmissa määrin se johtuu muista.

Jos mietin mitä muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut, niin aika paljon. Suoraan sanoen ; Ateismi on normalisoitunut vahvasti. Se ei ole oudoksuttavaa. Toisia ateisteja jopa näkee vahingossa ja ilman erityistä etsimistä. Etenkin itseäni nuoremmissa ihmisissä.

Ja ennen kaikkea minusta tuntuu että ateisteja ei kohdella ihan samalla tavalla kuin ennen. Tavalla jossa kaikki yritykset muuttaa asioita ovat "naurettavia" ja "pikkumaisia" tai "absurdeja". Ymmärrystä ei tule vieläkään. Mutta vastustava asenne on saanut uuden kohteen.

Maahanmuuttaja, etenkin islaminuskoinen maahanmuuttaja, on uusi ateisti. Minun blogini kirjoittamisen aikana maahanmuutosta puhuminen ei ollut läheskään yhtä tavallista ja ajankohtaista kuin nykyään. Silloin henki oli vahvemmin se, että kaikki uskonnot ajoivat jotain henkisyysasiaa ja jonkinlainen yhteinen vihollinen oli ateisti. Ateisti uhkasi yhteiskunnan jatkumista niin sivistyneistä Weberiään tankanneista uskovaisista kuin tavallisista puskahihhuleistakin. Puolestapuhujia ei ollut. Kun kirkon oppineet ottivat kantaa ateismiin, asenne oli poikkeuksetta vihamielinen ja väheksyvä.

Ateisti oli arvotyhjiön kantaja. Hän edusti maallistumista, jota taas piti vastustaa kutsumalla sitä vaikka kaupalliseksi hedonismiksi. Ateismi rinnastettiin siksi kerran toisensa jälkeen kulutusjuhlaan ja pinnalliseen elämäntapaan. Elämäntapaan joka vaatii rahaa. Ateismi oli pinnallista ulkonäkökeskeisyyttä. Jotain jota kukaan ei kehtaa korostaa minulle päin karttanaamaani. Mutta internetissä jopa vitiligon tahraama minäni voi edustaa pinnallista silikonirintojen kulutuskulttuuria.

Nyt puhutaan maahanmuuttajista.

Ja ateistit ovat suuressa määrin unohtuneet. He eivät edelleenkään ole tasapuolisia keskustelun osapuolia tai mitään muutakaan. Sanat toki pinnallisesti näkyvät abstrakteina arvoina jokaisen kristityn juhlapuheissa mutta ei koskaan käytännössä. ; Käytännössä tilanne on se, että teoriassa kirkolliset suhtautuvat asialliseen kirkkokritiikkiin hyvin ja antavat sille tilaa. Mutta kun käytännössä puutut mihinkään niin se on väärin. Se on mudanheittoa ja asenteellisuutta.

Jos asiat ovat pieniä, niin ne ovat liian pieniä puututtavaksi. Jos ne ovat suuria niin sitten niihin varsinkaan ei pidä puuttua. Tällöin saadaan kuulla että kirkkoa pitäisi suurissa linjoissa korjata sisäisesti.

Tosin tämä sisältä muuttaminenkin on tietääkseni harhaa. Kirkoissa on yhä vahva Mannerheimin henki. Mannerheim kun tuli sanoneeksi "Se opetus, minkä ennen kaikkea tahtoisin painaa tulevan sukupolven tietoisuuteen on tämä: eripuraisuus omissa riveissä iskee tuhoisammin kuin vihamiehen miekka, ja sisäiset riidat aukaisevat oven ulkoa tulevalle tungettelijalle. Suomen kansa on itse osoittanut kahdessa viime sodassa, että yksimielinen kansa, vaikka se on pienikin, voi kehittää aavistamattoman iskuvoimaisuuden ja siten torjua kohtalon tuomia mitä raskaimpiakin koettelemuksia. Sulkemalla rivinsä vaaran hetkenä Suomen kansa lunasti itselleen oikeuden vastedeskin elää omaa, itsenäistä elämäänsä vapaiden kansakuntain piirissä. Se ei horjunut voimanponnistuksessaan: se on tervettä ja lujaa ainesta."

Ja täytyisi kritisoidessaan aina muistaa kaikki hyvä mitä kirkko ja uskovaiset tekevät. Aivan kuten kaikissa piispojen tekemissä ateismianalyyseissäkin joka kerran korostuu se että kritiikeissä nostetaan hyviä puolia eikä esimerkiksi syytetä. Nähdäkseni "uusateisteissa" ei kirkollisten kirjoittajien mukaan ole mitään hyvää koska en ole ainoaankaan edes kaukaisesti kehuksi tulkittavaan törmännyt. Se on vain aina sitä Neuvostoliittoa, Ranskan veristä vallankumousta ja arvotyhjiötä.

Mutta tällä ei ole merkitystä koska nyt puhutaan maahanmuuttajista.

Tähän blogiin kirjoittaminen ei ole mielekästä. Sillä ateisteja vastustavien tahojen huomio on siirtynyt muualle. Merkittävää on, että maahanmuuttajien tilanne on erilainen ateisteihin nähden. Kahdella tavalla.

Kriitikot ovat yhtä asenteellisia ja äänekkäitä. Mutta heillä on rankempia keinoja. Jos ateistien pornonvaihtokampanjasta tuli vain tappouhkauksia sen järjestäjille, nykyään heitellään huonosti kyhättyjä polttopulloja ja pompitaan Ku Klux Klan -naamiaiskaavuissa kuin pikkulapset.

Mutta uskovaisista osa kuitenkin puolustaa maahanmuuttajia - jotain jota ateisteille ei ole tietääkseni käynyt maassamme koskaan. Nyt suuri osa kristityistä puolustaa maahanmuuttajia. Ateistien kohdalla sivistyneen uskovaisen tärkein puolustusmekanimi oli se, että he unohtivat pornonvaihtokampanjointiin liittyvät tappouhkaukset koska on relevantimpaa paheksua Raamattujen pornoon vaihtamista. Ja oli tärkeää siirtää huomio pois aggressiivisista teoista ja korostaa miten uskovaisella itsellään on terve arvojärjestys. Ja palauttaa sen jälkeen asia siihen että ateismi edustaa arvotyhjiötä jota vastaan on niin tärkeää taistella että ateisteilla ei ihmisinä ole mitään arvoa tai merkitystä. Toisin kuin sillä hyvällä kristityllä joka niin terveesti kykenee unohtamaan maassamme tapahtuvat uhkailut.

Mutta maahanmuutto on se aihe josta pitää puhua.

Maahanmuutto on siirtänyt fokuksen syrjään ateisteista. Ja minä tiedän mitä tämä tarkoittaa. Tämä tarkoittaa sitä että on aivan uusia syitä olla hiljaa omasta ateismistaan. Sillä tällä hetkellä ateistit saavat olla rauhassa. Kunhan eivät "keikuta venettä". Jos heidän läsnäolonsa tulee esille, paluu vanhaan on odotettavissa.

Kun uskovaiset riitelevät keskenään, minä saan rauhan. Ja se on se kaikista tärkein asia jota olen vuosia halunnut. Olen saanut haluamani. En tosin sellaisella tavalla jolla sen olisin halunnut. Mutta maailma ei anna kaikille sitä mitä he haluavat. Joten väliäkö keinoilla?

Tätä nykyä ei ole tarpeen keskustella ateismista tai uskonasioista koska tämä voisi tarpeettomasti kiinnittää uskovaisten huomiota. Ja nyt hyvät uskovaiset kokevat tarpeekseen auttaa tallattuja. Kokemuksesta tiedän että ateisteihin ei kohdistettaisi vastaavaa sympatiaa. Joten kun kaksi uskonmiestä huutaa keskenään, on se ateistille ilo. Sillä eivät huuda hänelle.